Pia Valkonen

Pimppiä pitää tuulettaa

Äidin neuvot Tiia Rantasen Suurin piirtein -esikoisteoksessa

Antti Hurskaisen Kuihtumisesta en pääse irti enkä Suvi Aholan, Nenne Hallmanin ja Ina Ruokolaisen Kolmen naisen kirjeistä

su 5.6.2022, loppu ma 6.6.2022

Helluntai. Edessäni on Suomen kansan kalenteri. Olin sellaisen viime vuoden lopulla ostanut, mutta en ole sitä osannut käyttää. Nyt opettelen, sillä kalenterissa on viljelyohjeita. Esimerkiksi kesäkuun nimitys ei tule kesästä, vaan kesannosta. Kesantopelto pitää kyntää kesäkuussa.

Nyt en ala miettiä vuodenaikojen nimitysten etymologiaa, vaan valmistaudun siihen, että herään 14. kesäkuuta yöllä katsomaan, näkyykö täysikuu. Kesän kuu. Anna Alangon Ensimmäisessä kesäpäivässä oli kohta, jossa minäkertoja oli ihan viimeisillään yksityisklinikan keinohedelmöityksellä alkunsa saanutta vauvaa ja aisti aamulla kello puoli kuusi Helsingin kesäaamua.

Hän ajatteli, miksei ole aiemmin ollut kävelyllä aamulla kello viiden jälkeen. Kaupunki on erilainen silloin.

Löysin lauantaina pihalla puuhaillessani Storytelistä Tiia Rantasen Suurin piirtein. Purin hammasta kestääkseni lävitse kirjan alkulätinän. Ehkä nuorten ihmisten on välttämätöntä sanoa iik, iik, mikä kynnys ryhtyä kirjoittamaan kirjaa. Ärsyttävä lätinä kuulunee alle keski-ikäisille suunnattuihin teksteihin, kuten muksimaseksi coolien naisälykköjen ei-terapiaesseisiin - viittaan tässä Silvia Hosseinin Pölyn ylistykseen.

Suurin piirteiden alku toi mieleen Savon Sanomien nuorisosivun entisen tähdenlennon Jaana Hiltusen nykyiset jutut. Ei juttua, jolla ei kosiskennella nuorempia lukijoita. Milloin Hiltunen tekstissään tylyttää, milloin päät hänen otsikoissaan pyörivät kuin pöllöllä.

Kun podcast-hahmo Tiia Rantanen sai tarpeeksi Suurin piirteinsä iik, iikittelystä kirja osoittautui kelpo löydöksi. Toisin vielä kerran kirjan alkupuolella suhteeni Suurin piirteisiin oli katkolla ja ajattelin, että luen vast´edes vain sellaisia naiskirjailijoita, joiden kuukautiset ovat loppuneet, kun minäkertoja kuvailee sitä, miten ei matkoillaan Englannissa ei, voi Jehna sentään, ylläri-bylläri viihdykään älykköjen kirjakaupoissa. Kuvaus ei aluksi vedonnut, sillä viihdyn ulkomaankielisissä kirjakaupoissa matkoillani minäkertojaa vieläkin vähemmän. En osaa englantia sitten yhtään.

Rantanen kirjoittaa kirjakauppakuvaukseen ihan mukavan käänteen. Ennen kuin ehdin painaa stop-näpykkää ja etsiytyä takaisin Atte Korholan valistavaan Tämän ihmisen luonnon pariin, Rantanen löytää nuorten naisten tunteman kirjoittajan kirjan, jonka nimi sen enempää kuin tekijäkään eivät sanoneet minulle mitään. Kirja on lämminhenkinen kuvaus.

Niinpä hän päättää itsekin kirjoittaa lämminhenkisen kuvauksen omasta lapsuudestaan ja todellisuudestaan. Siinä vaiheessa olin myyty. Ihanata, ei nuorten miesten tylyyttä ja oksetusta. En ole vieläkään toipunut Antti Hurskaisen Kuihtumisesta, jossa pantiin vanha mies pakastimeen. Toki Kuihtuminen saattaa olla rankkuusparodiaa ja ties mitä symboliikkaa, mutta silti. En halua lukea sitä toistamiseen.

Kirjallisuustohtori ja putkieristäjä Markku Soikkeli oli Kiiltomadossa arvostellut Hurskaisen Kuihtumisen. Hänkin oli sitä mieltä, että kirja ei kutsu toiseen lukukertaan eikä oikein kestäkään sitä. Nyt googlaan, mitä muuta Soikkeli sanoi ja vertaan sitä Hesarin naiskriitikon pikku housut riisuvaan kritiikkiin.

Hesarin kriitikko kirjoittaa näin: "(Kuihtumisen) Ääni on nuorehkon kirjailijamiehen, joka on elänyt turvallisen lapsuuden klassisessa kulttuurikodissa. Liukumat kertojan muistoihin paljastavat, että hänen isänsä tutki työkseen Henrik Tikkasen osoitesarjaa ja vihasi omaa juntti-isäänsä, joka puolestaan vihasi kaikkia paitsi saatananpalvojia. Tikkasen Kulosaarentie 8:ssa (1976) isän lempinimi on paholaisen ystävä, Hurskaisen Kuihtumisessa tällä nimellä kutsutaan isoisää."

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008005744.html

Koska tiedän ihan liikaa Hurskaisen taustoista, Kuihtumisessa minäkertoja tuntuu falskilta. 

Esseekokoelmassaan Suru ei toimi Hurskainen kirjoittaa terävästi ja tarkkanäköisesti, mutta yhtä aikaa lämpimästi ja ymmärtävästi, lapsuudestaan Lapinlahden Peltoniemen lässeikölle rakennetulla vähän lattealla omakotialueella, jossa kahden opettajan perhe asuu räystäs kiinni räystäässä muiden samankaltaisten perheiden kanssa - työväenluokasta nousua tekevät alemman keskiluokan perheet grillailevat Marimekko-kuosinen patakinnas toisessa kädessään pihvejä pikkuruisilla takapihoilla.

Tiia Rantanen kuvaa omia, saman aikakauden, vanhempiaan valloittavan rakastavasti. Samoin Suvi Vaarla Westendissä. Hurskaisella on jokin outo kauna taustalla. Toki on hauskaa, miten Kuihtumisen eläkeläisvanhemmat sekstailevat ikääntyneiden seksioppaiden mukaisesti ja tervehenkisesti juovat smoothieita, mutta lämpö puuttuu.

Kuihtumisesta puuttuu elämä, elo. Hesarin kriitikko Johanna Osváth kirjoittaa, että Hurskaisen kauna on hapetonta. Totta, sekä hapetonta että elotonta. Jotenkin ponnetonta. Miksi Hurskainen näyttelee koko ajan?

Tiedän toistavani itseäni, mutta Hurskainen yhä edelleenkin tuntuu tekstissään nuorelta suojellulta tyypiltä, jonka ongelma on, että ongelmia ei oikeasti ole. Suru ei toimi -esseekokoelmassa isä juopottelee ja taitaa olla niin, että tuleva esseisti pääsee iskän opettajakamujen kanssa Pubituuriinkin. Iskä vaikka on opettaja, on parhaimmillaan juuri hieman juopuneena. Isän juomisestakaan ei oikein traumaa tai virtahepotraumoja saa irti.

Ja nyt katson jonkun kohdan Hesarin kritiikissä, missä minusta alkoi tuntua siltä, että kriitikko haluaa riisua pikkarinsa.

"Kuihtumisessa saavat huutia lukuisat elävät kirjailijat ja kirja-alan ammattilaiset."

Yhä enemmän ovat alkaneet ärsyttää lehtikieleen tunkeutuneet puhekielisyydet. Urbaanisanakirjan arveluiden mukaan saada huutia eli läksyttää tulee ruotsin kielen sanaparista veta hut. Ruotsinkielinen ilmaus tarkoittaa sitä, että jotakuta käsketään käyttäytymään kohteliaasti ja tuntemaan tavat.

Huutin antaminen kuuluu samaan henkilökohtaiseen inhokkikategoriaani kuin tylyttää. Tylytykseen ovat ihastuneet klikkausotsikkojuttujen laatijat sekä Savon Sanomat - Oma Mussu-Mullikkamme halussaan lukijoikseen nuorempaa sakkia. Koska Hesarin kriitikko on myöhemmin tosi terävänä ja kirjoittaa Hurskaisen kaunan hapettomuudesta, hän olisi voinut käydä tekstin vielä kerran lävitse ja poistaa huuti-lässytykset kritiikin alusta.

Minusta Hurskainen enemmänkin kuin pikkuisen pikantisti antaa huutia, kun hän tekstissään hirttää menestyskirjailijan Lundia-kirjahyllyyn. En enää muista tarkkaan enkä voi tarkistaa, sillä kirjoitan tätä Rautavaaralla pienessä koulupulpetissa kyyristellen ja Hurskaisen kirjat ovat Lapinlahdella, mutta ikään kuin Kuihtumisen minäkertoja olisi tarkastellut hirtetyn kirjailijan häpyhuulia.

Voin olla väärässä. Pitää tsekata, mutta joka tapauksessa kuvaus oli hyvä ja vaikuttava. Ihan jotain muuta kuin huutia.

"Kahta kertaa tätä kahteen suuntaan tempovaa kirjaa ei siltikään jaksaisi lukea." kirjoittaa Markku Soikkeli Kiiltomadossa. Soikkeli ei vakuutu enkä minäkään. Koetan etsiä sanaa, joka kuvaisi lukukokemustani.

Antti Hurskaisen Kuihtuminen oli vastenmielinen. Se oli varmaan tarkoituskin, kuten Hesarin kriitikko sanoo ja hyvä niin, mutta lisäisin vielä, että kirja oli kummallisen kikkaileva. Hurskainen kikkailee. Olisi niin mukava, jos hän olisi vaihteeksi taas itsensä, kuten Suru ei toimi -kokoelmassa.

.... 

Päätin kuunnella Tiia Rantasen Suurin piirtein, kun kirjan minäkertoja päättää kirjoittaa lämminhenkisen kirjan. Oikeasti. Se tuntui lupaavalta.

Todellakin. Tiia Rantanen kertoo kursailematta ihania tarinoita. Hän tekee sanataidetta myös tarinoista, jotka eivät ole totta. Nykyisen kumppaninsa Rantanen on tavannut Tinderissä, mutta olisi toivonut heidän koettaneen painaa samaan aikaan ratikan pysäytysnappia, tunteneen sähkösäväyksen vatsanpohjassaan ja rakastuneen silmittömästi.

Rantanen kertoo myös luokkakaveristaan Petestä, jonka kanssa kirjoitteli kirjevihkoja ja jonka kanssa koulun kesälomalla lähettelivät fakseja. 11-vuotiaan minäkertojan ja hänen rakastettunsa vanhemmat olivat yrittäjiä, joten lapset saattoivat kesällä kommunikoida faksein.

Suurin piirtein tuo esille myös keskenkasvuisten empatiakyvyn kehittymättömyyden Peten julman pilan keinoin. Kesken kirjeenvaihdon poika kirjoittaa, kuinka hänen tunteensa ovat loppuneet, sillä palavien tunteiden ex-kohde on rupsahtanut. Kun minäkertoja tuntee maan vajoavan jalkojensa alta, kääntyy uusi aukeama ja uudella aukeamalla on suurin kirjaimin ja sydänsymbolein: Aprillia!

Poika sai tytön pauloihinsa ambivalenssilla. Vaikka pila on vain pila, se salakuljettaa suhteen ihanuuteen epävarmuuden. Rakkaus voi aina loppua. Tuosta noin vain ja suuntautua toisaalle. Itse olen syyllistynyt miltei jokaisessa omassa alle kolmenkympin miessuhteessani samaan; kikkeils kokkelis, ei nussituta enää, eteenpäin elävän mieli.

En kadu sitä, mitä tein. Jokaisen on koettava tämänsä - pitää tämistään kiinni vai miten Pentti Saarikosken runo meni? (Uusin mainio Image 5-6/2022, siunattu lehti, Suan Vuori, Jokaisella on tämänsä). Olen ollut paska, mutta jos en olisi ollut paska ihminen kumppaneilleni, en olisi tässä Matti Valkosen kanssa.

Hän oli minua kohtaan aivan superpaska, mutta kestän sen, sillä joskus ihmiset ovat supervittupaskoja, minä olen ollut muun muassa ensimmäistä suomalaista aviomiestäni kohtaan - ja minua kohtaan on Rakkauteni Julma Valtikka ollut. Ja bolivialainen intiaani on ollut. Moskovassa. Milloin kirjoitan Moskovan-vuodestani?

Matti käytti ambivalenssia minuun suhteemme alussa. Välillä hän oli välinpitämätön ja välillä lähestyi. Kun minä lähestyin, Matti loittoni. Kun minä lopulta tai no aika alussa, joskus kesäkuun  2004 alkupuolella annoin ymmärtää, että minua ei pompotella, vaan jatkan miesvaelluksiani eteenpäin ilman häntä, Matti melkein päätti jättää vaimonsa.

Tai järjesteli asiat niin, että jäi kiinni ja vaimo pani pihalle. Näinhän hän oli toiminut jo ammoin ja koko ajan ja toimi kanssani edelleen. Minä kuitenkin olin vanha peluri ja yhtä kova luu kuin Matti itsekin.

Naps, rengastin miehen. Naps, naps, mutta alun ambivalenssin takia, suhteessamme vallitsi pinnanalainen kauhu. Me olimme kaksi kovapintaa yhdessä. Sytämet haavoilla, mutta mitään emme toisillemme näyttäneet. Paitsi että minä näytin. Tunsin samalla hävinneeni sodan. Se oli jo vuonna 2016, kun hankin meidät parisuhdeterapiaan.

Matti vasta tuolloin oli vauhdissaan. Neitsyt oli pannut piparinsa kiinni ja hirveä seksimonsterimummo avaamassa vyötä.

Naamiot riisuimme tammikuussa 2020.

Suvi Ahola, Nenne Hallman ja Ina Ruokolainen, ystävättäret opiskeluajoilta Hesarin toimittajakoulusta, kirjoittivat kirjeenvaihtokirjan Kolmen naisen kirjeitä – Rakkaudesta, surusta ja luopumisesta. Melkein tekisi mieleni hankkia kirja itselleni Suvi Aholan kirjoittamien kirjojen kokoelmaani.

Kirja oli viisas. Ja ihana. Olen kirjan lukemisen jälkeen alkanut iltaisin rukoilla sen puolesta, että Suvi Ahola ja Matti Rönkä palaisivat yhteen.

Kirjeenvaihtokirjassa oli nimittäin kolme mallia, miten avioliitot voivat mennä. Kaikki mallit yhtä hyviä. Nenne Hallman, jo nyt oikein äänikirjasta ehdin tajuta, söi toimittajakuormasta; haastatteli Stefan Lindforsia ja meni tämän kanssa naimisiin - koki upean ja moninaisen taiteilija-avioliiton ja erosi.

Suvi Ahola ja MTV-mies Matti Rönkä saivat lapset isoiksi, heidän avioliittonsa oli enemmänkin järki- ja tehtäväorientoitunut kuin intohimoinen - ja se synnytti Matti Röngästäkin kirjailijan. Muistan lukeneeni jonkun naistenlehtijutun avioparista. Suvi Aholanhan piti olla avioliiton taiteilija ja eräänä aamuna hän vain heräsi siihen, että aviomieskin oli julkaissut esikoisromaaninsa.

Tietenkin yhtenä aamuna Suvi Ahola heräsi ja hänen aviomiehensä olikin siirtynyt nuoremman valokuvaajan Johanna Vuoksenmaan aviovuoteeseen, mutta niin siinä kävi. Johanna Vuoksenmaalla on jo ihan muu mies.

Siitäkin tiesi naistenlehti, Anna, kertoa.

En paheksu. Olen vain sitä mieltä, että Matti Rönkä ja Suvi Ahola voisivat mennä taas yhteen. Johan kumpikin on nähnyt, mitä aidan toisella puolella on. Sitä paitsi Kolmen naisen kirjeitä -kirjeenvaihtokirjan kolmas avioliittomalli oli Ina Ruokolaisen - pitkä vuosikymmeniä kestänyt liitto ja pariskunta on mennyt läpi "kaiken sen paskan". Miksi erota?

Aivan hiukeaa. Aion hankkia kirjan printtinä. Etsin Ruokolaisen avioliittoaan kuvaavan kirjeen ja alleviivaan sen sekä piirrän marginaaliin sata huutomerkkiä!!!

....

Tiia Rantasen Suurin piirtein -kirjaan takaisin. Minäkertoja kuvaa hauskasti ja vetävästi, kuinka hänen vanhempansa olivat tavanneet. Eikä minäkertoja suinkaan syntynyt yhdeksän kuukauden päästä, vaan viidentoista vuoden kuluttua.

Välissä on lapsettomuutta, isosiskon syntyminen ja keskenmeno. Kaikki kuvattuna yhtä aikaa syvästi ja yhtä aikaa niin, että lukija tajuaa tapahtuneiden kuuluvan elämiseen.

Rantasen minäkertoja kuvailee, kuinka hän ei nyt ihan täpönä olisi halunnut kuulla kaikkea sitä, mitä äiti hänelle kertoi, ja oli jotenkin noloa, että vanhemmat eivät vanhanakaan saa toisistaan näppejään irti (hehän ovat niin kuin minä ja Matti, ahhh, nyt kuulen nyyhkettä ainakin kahdelta suunnalta Lapinlahtea - ehkä useammaltakin ja Varpaisjärveltä tietenkin!).

Lisäksi Tiia Rantasen minäkertojan äiti kuulema sanoi aina, että pimppaa pitää tuulettaa aina kun voi! Siksi Suurin piirtein päähenkilö nukkuu ilman yökkäriä. Kaiken kaikkiaan oli virkistävää lukea siitä, miten tyttönä hyvinvointivaltiossa oleminen on ollut ihanata.

Eikä Tiia Rantanen unohda sanomansa yhteiskunnallista ulottuvuutta! Siitä iso kiitos!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi