Vaihdoimme maakuntaakin - tai ainakin siltä tuntui, kun olemme nyt Pohjois-Karjalan osuuskaupan omistajia

ma 20.6.2022 ja k3 22.6.2022

Perjantaina jonotimme Nurmeksessa S-pankkiin niin kuin muutkin kansalaiset. Paula-siskon piti hoitaa sama asia kuin Matin ja minunkin. Bonuskorttimme tunnukset olivat hukassa. Kun ensin olimme kävelleet S-pankkikopin ohitse ja sitten palanneet takaisin lukeaksemme lapun luukulta; virkailija oli tauolla ja tuli takaisin vasta kello 15.15. Aikaa oli 20 minuuttia, mutta piti tosiaan tulla ripeästi takaisin, sillä S-pankki olisi auki vain kello 16:een asti.

Tuli samanlainen olo, että liityn nyt johonkin ikiaikaiseen kansalaisten joukkoon. Asioin pankissa henkilökohtaisesti ja se, jos mikä on tehty vaikeaksi. Jaoin kerrankin kansan yhteisen kokemuksen, kuten Juuan Tokmannin eteiskuistilla toissa viikolla.

Olimme Paula-siskon kanssa kasanneet Tokmannin puutarhaosastolla minulle kesäkukkia ostoskärryyn. Paula etsi samettiruusuista yksilöitä, joissa on nuppuja. Nyt en enää tiedä, onko kukista mitään jäljellä. Viime viikolla satoi rakeita ja eilen oli rankkasade, josta ei saanut selvää, sataako rakeita, jääpaloja vai vanhoja mummoja.

Yhteinen kokemus tuli, kun veimme kesäkukkia ostoskärryllä autoon. Taiteilimme kukanistutusastioiden kanssa. Vielä tarvitsisin rottinkisia kukkatasoja kukkapuutarhaani ja joitakuita punaisia kukkia. En tiedä niiden nimiä. Ovat ehkä verbanoita.

Tunsin liittyväni samaan ylipainoisten useampia vauvoja kantaneiden naisten joukkoon, jotka piristävät itsejään ja omakotitalojaan värikkäillä kesäkukilla. Vähän meidän jälkeemme kaupasta samanlaisia täpötäysiä kukkaostoskärryjä työnsi ulos rehevälanteinen noin nelikymppinen perheen äiti. Hänen kärryssään oli vaaleanpunaisia röyhyäviä kukkia.

Minulla oli eri sävyn keltaisia ja oransseja isoja ja pieniä samettiruusuja sekä vaalean fuksian ja punaisia verbanaoletettuja. Jotenkin mukava huomata, että olen alkanut tehdä samoja asioita kuin muutkin naiset. Bookbeatin mainos jaksaa aina naurattaa. Saisinkohan minäkin jossain tukikohdassamme pestyä ikkunat, jos kuuntelisin äänikirjaa.

Edellisenä talvena siirtelin lunta Lapinlahdella käsityöläisaukiolla paikasta toiseen sen takia, että keräsin askeleita ja kuuntelin Niilles Holmbergin Halla Hellettä. Kun lumi oli jo sulanut, ajelin pyörällä Lapinlahden jätevedenpuhdistamolla ja opiskelin Holmbergin kirjasta freudilaisuutta.

Kun Nurmeksen S-pankin virkailija oli perjantaina tauollaan, ryntäsimme ulos S-marketista. Paula-sisko kaipasi kahvia, sillä Juuan Karkun lounasjälkiruokakahvi oli seisonutta tai sitten se oli vain tummapaahtoista Löfsbergiä ja tuntui seisoneelta.

S-marketin tontilla sijaitseva kahvila-konditoria Supikas meni kiinni kello 15. Kello oli noin 14.57.

Supikas on näköjään Pielispakarin. Lounastakin on. Pitää katsoa lista. Tänään maanantaina olisi paahdettuja punajuuria kasvisvaihtoehtona ja ensi torstaina kesäkeittoa. Nurmekseen on meiltä Kaivokoskelta suoraan 55 kilometria. Sama kuin Juukaan Paula-siskon luokse.

Mikään asia ei etene, ellen saa kuvallista henkilökorttia. Ei S-tilin avaaminen eikä edes S-kortin käyttäminen. Koska en ole täyttänyt netissä rahanpesulain mukaisia asiakastietoja, S-kortti on jumissa. Paula-sisko sai asiansa hoidettua perjantaina, sillä hänellä on henkilökortti.

Jospa kävisin henkilökorttikuvassa Supikkaan kesäkeittopäivänä. Tapasin myöhemmin perjantaina iltapäivällä Nurmeksen S-marketissa Seijan. Seija-rouva muutti miehineen Rautavaaralle samoihin aikoihin, kun me aloimme haaveilla rautavaaralaisesta Keyrittyjärven rantatontista.

Itse asiassa tuijotimme Etuovi.comista samaa suurta maatilaa jommassa kummassa Luostan kylässä, minkä Seija miehineen osti. Siinä vaiheessa me kuitenkin vielä suunnittelimme - Matin Noora piirsikin meille suunnitelmat - omaa pientä ekotaloa kirkonkylälle, muttemme lopulta jaksaneet odottaa kaavan valmistumista.

Parempi näin. Helatorstaina 2021 sain ensimmäisen koronarokotuksen aamupäivällä ja iltapäivällä minulle tuli tosi huono ja hutera olo. Istuimme Matin kanssa Hyvän Evään terassilla ja minä söin tavallisen ruisnahkahampurilaisen, kuten Tikkisen Hannele lempparigrilliannostani kutsuu. Se tosin oikeasti on ruiskanahampurilainen. Terveellistä kioskiruokaa natustellessani katsoin jälleen kerran lävitse Rautavaaran myytävät talot.

Nielaisin viimeisen palan ja aloin kalastella Matin kesäherkkulautaselta ranskanperunoita. Sanoin, että nyt lähdemme kohti Rautavaaraa, sillä Tori.fi:ssä oli myynnissä vanha hirsinen puoti.

Puodin ohessa oli aika huonossa kunnossa olevia 1950-luvun rakennuksia puron varrella. Paikka oli kyllä viehättävä, mutta tarjoamamme hinta paikasta ei tyydyttänyt myyjää. Tai oikeastaan Matti, joka ei siinä vaiheessa ollut lämmennyt oikein millekään suunnitelmalleni, saneli minulle hinnan, jonka sain vanhasta kaupasta tarjota.

Ei kelvannut ja hyvä niin.

Kävimme ensin katsomassa vanhan kaupan ja sitten Matin päähänpistosta ajoimme syvemmälle Rautavaaran salolle. Rannankylän päähän Kaivokoskelle, tulevaan kotiimme. Matti oli jollain ihmeellisellä vaistollaan ja karttaohjelmataidollaan ottanut selville, missä Tori.fi:ssä myynnissä ollut pientila sijaitsi.

Tori.fi:ssä olleet kuvat eivät olleet kovin edustavia, mutta ei se mitään. Ehkä paikasta ei siten kuven perusteella kiinnostunut liikaa väkeä ja me saimme tämän. Kun ajoimme minun mielestäni hieman tylsähköä tietä; en tykkää sen ikäisestä metsästä, jonka lävitse kotitiemme kulkee. Nyt tykkään, sillä metsä on oma.

Sitä paitsi metsästämme on jo Matti kiskonut näreitä Pöljän kotiseutumuseon savutuvan katon pseudotuohi-malkakattoon. Siihen meni koko viime lauantai lukuun ottamatta sitä, kun katsoimme putkeen neljä ja puoli jaksoa italialaista saippuasarjaa Sydämet.

Mietin, että on minulla oikeastaan hirmu rakastettava mies. Meillä on outoja yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Matti on kiinnostunut italian kielestä ja kulttuurista. Sen vuoksi hän koukutti minutkin Milanon naisten paratiisiiin, joka on kyllä kuvattu varsin pahvisissa kulisseissa, mutta jonka perusidea on mielenkiintoinen.

Milanon naisten paratiisin löyhänä taustana on ranskalaisen Emilé Zolan (1840 - 1902) romaani Naisten paratiisi.

Milanon naisten paratiisi tapahtuu milanolaisessa tavaratalossa ja sarja kuvaa Italian yhteiskunnallista muutosta - naisten asemaa (Gabriella Rosselinin nousee omin avuin myyjättärestä vaatesuunnittelijaksi), maaseudun ja kaupungin välistä juopaa (yhtenä keskusperheenä on Amaton sisilialaisperhe, joka tulee syvältä syvältä Milanoon ja muuttuu vähitellen asenteiltaan ja asetelmiltaan), yläluokan pinnistelyä omassa lokerossaan ja samalla luokkalaskumäkeä (Gabriella hylkää sulhasensa Salvatoren ja ottaa rikkaan tehtailijan pojan, joka kuitenkin menettää asemansa sekä tehtaansa). 

Tapahtumat ovat 1960-luvun alusta. Sydämissä eletään vuotta 1967. Sydämissä ei puhuta niin selkeää italiaa, että siitä voisi oppia. Milanon naisten paratiisi on opetusmielessä parempi. Tai ehkä kyse on äänitystekniikasta. Minulla on surkea auditiivinen erottelukyky ja Milanon naisten paratiisia yksin viime talvena katsoessa saatoin jopa kirjoittaa sanontoja ylös muistikirjaani.

Yhdistän sarjat sen vuoksi, että mietimme, miksi Sydämet-tapahtumapaikassa, sairaalassa, on hutsumainen hoitsu, joka vaikuttaa kumman tutulta. Näyttelijä on Neva Leoni ja hän näytteli Amatojen sisilialaisperheen tytärtä Tinaa. Tina järjesti skandaalin, pitää kysyä tätä tarkemmin Matilta, muutti ulkomaille ja hänestä tuli laulaja. Ilmeisesti Neva Leoni ostettiin toiseen sarjaan, Sytämiin.

Käsikirjoittajien ei kannata tappaa pitkän sarjan henkilöitä, sillä koskaan ei tiedä, milloin entinen näyttelijä saadaan neuvoteltua takaisin.

Nyt muuten on vaihtunut kirjoituspäivä. Tänään on keskiviikko 22. kesäkuuta ja eilen tuli vuosi Kaivokosken kauppakirjan allekirjoittamisesta. En muista, ehdinkö tehdä merkinnän siitä blogiini tai siitä, kun 10. heinäkuuta lähdin Lapinlahdelta pakettiautolla, johon olin pakannut tomaatintaimeni.

Ajoin Lapinlahden Linnansalmentietä kuin Pienessä aviorikosromaanissani. Olin kirjoittanut lähtökohtauksen romaaniini jo keväällä. Täytyy myöntää, että samaan yhteyteen romaaniani suunnittelin myrkky- tai ydinjätejunan kaatumista Lapinlahden asemalla ja olin pyyhkäistä koko kirkonkylän Ylä-Savon kartalta luomu-torvi-kirnu-separaattori-lähetyksen kylväjäystävä rakennusmestaritariin, uskovaiseen neiti Satiaisineen, joka vaarantaa rakennusalan yrittäjien avioliittoja ihan sukkana, ja Lapinlahden vasemmiston himokkaine suihinottomummuloisineen.

Lähdin 10. heinäkuuta 2021 Lapinlahdelta lopullisesti. Vertauskuvallisen lopullisesti. Olen ajanut Linnansalmentietä sen jälkeen muulloinkin ja vaikka pidän dokumenttiromaaneista enemmän kuin kaunokirjoista, kallistun autofiktion puoleen. Yhdistelen muutaman Lapinlahti-lähdön ja kerron autofiktiivisesti tarinan vielä kerran uudelleen romaanissani.

Näin olisin halunnut lähtöni tapahtuvan ja näin, näin sekä näin se todellisuudessa meni.

En ehdi kertoa ennen Juukaan lähtöäni nyt muuta kuin, että kun helatorstaina ajoimme Matin kanssa tulevan kotimme pihaan, tajusin, että Matti on ihan myyty. Maisema oli kuin Kemijärvellä. Karu ja melko kukaton. Ei liikaa lehtipuita. Jokunen koivu.

Minä ihastuin auringon lailla loistavaan päärakennukseen. Huoneiden asettelu oli juuri niin kuin olin aina haaveillut. Keskusmuurin ympärillä kolme huonetta ja ekstrana kyökki. Lapsenlapset saattavat juosta talon ympäri, sillä jokaisesta huoneesta on kaksi ovea. Tuvasta kolme.

Jokaisesta huoneesta aukeavat ikkunat kahteen suuntaan. Ihan täydellistä Sorjosten sukutilan Vyyhtilän tupaa, ikkunat kolmeen ilmansuuntaan, en varmaan koskaan saa, eikä enää ole väliksikään, mutta Kaivokoskellamme voin aina juosta tuvasta kyökin ikkunasta kurkkimaan, kuka on kaivolla.

En tänään vielä mene Nurmekseen. Käymme Paula-siskon kanssa ehkä hänen ja Villensä Vihtasuolla, Juuan työttömien kirppiksellä ja Tokmannilla. Tokmannilta tuli tekstari, että yli 60 euron kertaostoksesta saa 5 euroa alennusta. Tarvitsen mustia työteepaitoja sekä sukkia. Verbanat ostan ehkä muualta. Ai niin, tarvitsen jokusen saviruukun vielä, kukkamultaa sekä pari rottinkista kukkatasoa.

Seija-rouva, joka muutti miehineen Rautavaaralle samoihin aikoihin, kun me aloimme Rautavaarasta haaveilla, on antanut minulle monia hyviä neuvoja, kuten viime myöhäsyksynä non stop -influenssarokotuksista. Koska influenssarokotuksen saaminen oli Rautavaaralla niin ylen helppoa, otin rokotuksen. Ilman Seija-rouvan neuvoja en olisi älynnytkään.

Viime perjantaina Nurmeksen S-marketissa Seija kertoi, että lähellä S-markettia on hyvä valokuvaamo, josta saa henkilökorttiin käypäsiä valokuvia. Minä vielä siinä vaiheessa hämärästi ajattelin, että koko henkilökorttirevohka tulee hoitaa Iisalmessa. Iisalmen poliisilaitokselle Kaivokoskelta on 92 kilometriä.

Olen ihan innoissani. Nurmeshan tässä on lähempänä kuin Kuopio Lapinlahtea. Nilsiään ei ole senkään vertaa matkaa ja niinpä olenkin käynyt Nilsiässä apteekissa ihan sen takia, kun yhtenä iltana halutti istua hetki kivassa kahvilassa.

Rautavaaran leipomon kahvio menee harmittavan aikaisin kiinni. Niinpä ajoin Pölliin ja kävin apteekissa. Panin merkille, että Nilsiän apteekissa saa palvelua myös venäjäksi. Kiitin apteekkia siitä. Jonotusnumeroissa voi valita palvelun po russki.

Supikkaaseen emme viime perjantaina ehtineet. Ajoimme Puu-Nurmekseen. Näin vasemman silmän takanurkassa, että S-marketin edessä olisi ollut Lempi-niminen kahvila. Kun palasimme takaisin, tajusin, että Lempi on enemmänkin kapakka ja tarkoitettu nuoremmalle asiakassegmentille kuin me.

Puu-Nurmeksessa ajoimme edestakaisin ja kävimme rantakahviolla huhuilemassa, ketään ei näkynyt ja Pieliseltä puhalsi viiltävä tuuli, ensin kun olimme rautatien väärllä puolella, isä Simo marssi viitta hulmuten rautatien alikäytävää pitkin kohti Puu-Nurmesta ja minä ehdotin Paula-siskolle, että menemme tänään keskiviikkona Juukaan aamupalvelukseen.

Rautavaaralla olisi perjantaina ollut iltapalvelus ja jonkkun Sirpan luona iltakekkerit. Ongelma vain näin ulkopuoliselle on, että kuka hiton Sirpa. Sama ilmiö kuin taannoin Pielavedellä. Olin töissä Pielavesi-Keitele -lehdessä ja ajattelin, että en sano sikäläisille vassareille edes päivää, sillä en todellakaan halunnut vaarantaa huimaa uraani Savon Mediat Oyj:ssä - se oli silloin aloitteleva Keskisuomalainen Oyj.

Ei ollut tarviskaan sanoa kenellekään vassarille mitään, sillä taitoin itse lehteen pikku ilmoituksen: Vasemmiston tupailta Leksalla. Toki vanhana piirijärjestöjyränä (SDNL) tiesin, että "Leksa" oli Leo Kukkonen, mutta silti tuli epämukava olo.

"Leksattelu" on kyllä sinänsä ihan kotoisaa, mutta antaa kuvan, että ketään asiaan vihkiytymätöntä ei mukaan huolita. Et pääse kekkereihin, jos et kerta tyhmä tiedä, kuka on "Sirpa" ja tupailta "Leksalla" on vain sisäpiiriä varten.

Emme menneet Paula-siskon kanssa aamupalvelukseen, sillä kumpikaan meistä ei oikein ollut hereillä siihen aikaan aamusta. Minä jatkoin kahvini juomista, pesin rauhassa hampaat, maksoin pari laskua ja kirjoitin tämän merkinnän loppuun.

....

PS. Merkintäni sai innoitusta kirjallisuustohtori-putkieristäjä Markku Soikkelin joskus vuosia sitten tekemästä kirjoituksesta, jossa kuvaa show´ta S-bonuskortin hankkimisessa. Soikkeli ja hänen vaimonsa kirjailija Sara Henrikssonia on mukava seurata blogeistaan. Sara Henrikssonin blogi on nimeltään Margaret Pennyn muistikirja ja Soikkelin Bitten saari. Mielenkiintoista kummassakin on, kuinka etäällä kirjailijaperhe on niin sanotun tavallisen ihmisen maailmasta.

Nauroin katketakseni Soikkelin S-korttimerkinnälle. Tohtori oli saanut mitä suurinta draamaa bonuskortista.

Nyt Soikkelin perhe on Nilsiässä mökillä. Jostain pienistä merkeistä olen ymmärtänyt, että perheen mökki on juuri Nilsiässä. Joka tapauksessa uusin merkintä kirjallisuustohtorin mökkipäiväkirjasta on jopa lämpöinen; vaimo on paikalla ja lapsikin haettu paikalle:

http://bitteinsaari.blogspot.com/2022/06/mokkipaivakirja-206-2022.html

Mökkipäiväkirjan aikaisemmat luvut ovat olleet kovin kärttyisiä. Savossa sataa ja tuulee ja huussiin on puettava villapaita ylle.