Leonidin kuolemasta kymmenen vuotta

Retkueemme seikkailu Hollolan Lahles sekä Tennilän pysäkin kautta Nummenkulmalle ja naapuri-Ollikoille

ma 8.8.2022

Olen ollut pois pelistä leikkauksen takia. Viikonloppuna sain aikaiseksi noin neliön kokoisen pienen saunapukuhuoneen siivouksen. Olen toipumassa, nyt tiedän sen, sillä pikkuruisen pukuhuoneen maton pudistelu ja hämähäkinverkkojen riipiminen nurkista on tähän mennessä tuntunut ylivoimaiselta.

Toipumistani ei ole sanottavammin edistänyt se, että en ole ollut paikoillani. Olisi pitänyt älytä siirtää vielä viikolla Helsingin-matkaakin. Matka osui kammottavimpaan helleviikkoon heinäkuussa. Onneksi auton ilmastointi toimi. Lahden torilla ajattelin, että jos täältä selviydymme Rautatienkatua ylös takaisin Hämeenkadulle ilman, että kukaan matkalaisista pyörtyy, olen selviytynyt voittajana elämän kovasta koulusta.

Ajoimme Helsingistä Järvenpään Prisma-keskuksen kautta Lahteen ruokaillaksemme lempikreikkalaisessa ravintolassa Hämeenkadulla. Järvenpään Prisma-keskuksessa saimme auton Prisman alle emmekä tienneet kauppakeskuksessa mitään ulkona vallinneesta paahteesta.

Auton ilmastointi oli täysillä ja ajoin onnistuneesti suoraan Lahteen Hämeenkadulle niin kuin pitikin, mutta olimme nokka väärään suuntaan. Maria googlemapsasi takapenkillä, että ollaan ihan tässä, mutta väärin päin. Vähän piti kiemurrella auton saamiseksi Hämeenkatua oikeaan suuntaan.

Lahden lempparikreikkalaisessamme ei enää ollut listaruokia. Oli ihan kelvollinen lounaspöytä. Varmaan korona-ajan peruja. Samalla tavalla Kreetassa ei lounasaikaan saa enää á la carte -listalta mitään. Ihan jees, kävimme Kreetassa Annan kanssa toissa viikolla, kun Anna oli kyytimässä minua Kysillä. Vietimme poskiontelon rassailun jälkeen kivan äiti- ja tytär-päivän Kuopiossa.

Lopuksi teimme perinteisen Ikea-keikan. Seuraavana päivänä, kun Anna jo lähti Jyväskyläänsä, istuin Iisalmen K-Sittarin sisäedustalla ja melkein aloin itkeä. Anna nukkui Lapinlahdella muutaman yön. Niin nopeasti totuin siihen, että lapsi on kotona.

Maria sentään suostuu lokakuussa syysloman tienoilla tulemaan koti-Savoon. Ristiriitaista. Toisaalta odotan, että pääsisin olemaan muutaman päivän ihan yksin. Haluan kirjoitukseni taas vauhtiin. Kun olen potenut tätä typerää poskionteloani, olen ollut niin aivosumussa, että en ole kyennyt edes blogia kirjoittamaan.

Tulehdus on vielä päällä, tänä aamuna turistin taas lusikallisen hernekeittoa poskiontelostani, mutta tänään! Tänään! Lupaan, että huuhtelen ontelon itse. Olenko kertonut, että leikkaus oli niin kamala - tai se, miltä sen jälkeen tuntui, että ei tee yhtään mieli tunkea nenäsarvikuonokannun nokkaa sieraimeen. En edes tiedä, miten kipeä poskipää on, mutta ajatuskin kammottaa.

Piti kirjoittamani viime perjantaina Juuan Apsilla Paula-siskon kuljetustilausta odotellessa, että kun oli Kysillä leikkauspäivä, luulin, että joudun istumaan tuntisotalla odotushuoneessa. Olin varustautunut sinikantisella vihkolla. Ja sain kirjoitettua kaksi hikistä sivua käsin vihkoon kirjettä. Sitten minut kutsuttiin lääkärin haastatteluun ja sen jälkeen oli yhtä ravia koko päivä.

Nenäkirurgisella kaikki tapahtui ripeästi ja samaa tietä ulos, plumps! Henkilökunta oli järkkymätöntä, tämä on päiväkirurginen osasto ja potilaat pitää kotiuttaa pikavauhtia. Jostain syystä kaikki tapahtui ystävällisesti ja lämpimästi. Liukuhihnatouhua se oli, mutta niin pitää ollakin.

Olisin mielelläni jäänyt osastolle makaamaan ja tekemään hidasta sekä kivuliasta kuolemaa. Tosin ei olisi pitänyt leikkauksen jälkeistä päivää seuraavana päivänä lähteä työkeikalle. Oin sekä sekaisin että kipeä. Jos minulta vielä leikataan toinenkin poskiontelotiehye, pidän kahden viikon sairausloman ja otan sen lapunkin Kysiltä.

Tämä ei ole malttamattomuutta eikä ahkeruutta, tämä on yrittäjän typeryyttä. Koska en ollut paikoillani, varmaan nyt kannan seurauksia ja hernekeitto hautuu edelleen kallon sisällä. Mutta tänään, tänään huuhtelen onteloni. Tätä on vaikea selittää. Kun vedän ilmaa vasemmasta sieraimesta sisään, onteloa vihloo. Tuntuu kuin silmä pullistuisi ulos.

Se tässä on kuitenkin kohennusta entiseen, että pystyn vetämään ilmaa vasemmasta sieraimesta sisään. Pystyn hengittämään nenän kautta, sitä kuulkaa en ole tehnyt vuosikausiin! Ja kaiken yllä on ollut musta niskassa roikkuva väsymyspilvi.

Helsingin-reissulla teimme Marian ja Paula-siskon kanssa rengasmatkan Järvenpää-Lahti-Tennilä-Kärkölän Järvelän Nummenkulma- Helsinki. Kun olimme selviytyneet pyörtymättä Lahden toripaahteesta - hirveä paikka - ei varjon varjoa - enkä nuoruudessani ole notkunut Lahden torilla - mitä hittoa sinne edes halusin?, ajoin uuden Nesteen kautta vanhalle Järvelän tielle. Uudella Nesteellä oli pakko kysyä, miten Järvelään pääsee, kun risteys oli jotenkin muuttunut.

Tai Nesteelle nimeltään Hopeakallio Salpakangas ja uudelle samannimiselle teollisuusalueelle oli tullut oma liittymä ja menin hämäännyksiin. Toki kevään 2019 Järvelä-reissun perusteella tiesin, että on tulossa uusi teollisuusalue ja Nestekin, mutta silti. Kyllähän meitä kusettikin, pakko oli pysähtyä.

Tennilän pysäkin tielle käännyin liian aikaisin ja tuli ajeltua pitkin etelähämäläistä kumpupeltomaisemaa ainakin viisi kilometriä harhaan. Tosin! Olisimme päässeet Herralan ja Hahmajärven kautta Tennilän pysäkille, jos ei olisi usko loppunut.

Tennilän pysäkillä kiemurtelimme radan toiselle puolelle - tämänkin tiesin jo aikaisempien tutkimusretkieni perusteella. Reitti Nummenkulmalle kulkee nyt Antero Salosen paikan ohitse - isäntänä on poika Mikko - Haapasaaren vartepeltojen sivuitse vanhalle uralle.

Vuorimaan tilalla kellarinmäessä oli vähän tylyt läpiajo kielletty -kyltit, että ei tehnyt mieli mennä esittäytymään. Jotenkin eri fiilis kuin Brita Flanderin ja Erik Skutnabbin Vuorimaalla asuessa. Mutta. Ollikoiden postilaatikkoon oli suurin kirjaimin ilmestynyt nimet Ollikka ja Huuhtiainen.

Nimet olivat laatikossa jo keväällä 2019, mutta minähän käännyin Vuorimaalle ja ylös kellarin vierestä kulkevaa mäkeä. Olimme pariin otteeseen aiemmin käyneet Marian kanssa kääntymässä Ollikan pihassa, mutta siellä on näyttänyt jotenkin hiljaiselta, kesämökkimäiseltä ja emme olleet liikkeellä loma-aikaan.

Ajoin entisten lähinaapureiden kirvulaisten Ollikoiden talon viereen ja kävin soittamassa ovikelloa. Koska en itse kuullut, soiko ovikello vai ei, kokeilin, onko ovi auki; oli. Aloin kolkutella ja huhuilla.

Tupakeittiöstä, jonka ison mustan peltikuorisen uunin muistan varmaan elämäni loppuun asti, kapeaan käytävään tuli elegantisti harmaantunut herra kesäcapreissaan.

Pysäytän kertoman tähän. Jatkan joskus. Merkinnän pääotsikko on Leonidin kuolemasta on kymmenen vuotta. Maria käski minun kuunnella Storyteliltä Laura Frimanin Tauon. Äänikirjaohjelma on tarjonnut kirjaa siitä lähtien, kun sen äänikirjaksi kirjoittaja oli viime syyskuussa lukenut.

Ajattelin, että eipä voi vähempää kiinnostaa. Maria itsepintaisesti vaati ja vaati. Laura Friman on kirjoittanut Mikael Gabrielin elämäkerran - Mikael Gabriel - Alasti, jota Maria on myös vaatinut minua lukemaan, jotta ymmärtäisin lastani.

Ehkä joskus kuuntelenkin. Laura Frimanin kirja on osin kovin kevyttä toimittajatavaraa siitä, mitä tapahtuu, kun vaateshoppailija tekee vuoden vaateostolakon. Tauko sisältää paljon tietoa vaateteollisuusriistosta ja ne osiot olivat Mariallekin tuttuja.

Olimme Marian kanssa monta kertaa todenneet yhteen ääneen, että jos ylipäätänsä on halunnut Suomessa pitää vaatteita, ei ole muuta mahdollisuutta kuin ostaa halvalla tuotettua luokattoman huonoa kertakäyttöpaskaa. Vaihtoehtoa vaatekaupoissa ei juuri ole ollut.

Keski-ikäisillä naisilla on vaihtoehtoja ollut. Me olemme saattaneet hankkia vaatteemme vaikkapa muinoin Kaavilla olleesta hauskasta vaatekaupasta, josta hankin hääasuni Matin ja minun häihin keväällä 2005. Meidät vihittiin Seinäjoen Lakeuden ristissä ja minulla oli ylläni fuksian punainen liehuva hame sekä hameeseen sopiva tiukka pusero, jonka hihoissa oli kiinnostavia aukkoja; yhdestä aukosta saattoi nähdä tatuointini.

Nuorille naisilleni pienten kirkonkylien vaatekauppoja on ollut turha mainostaa. Tosin itsekään en käynyt Vaatemaailmassa sen entisen omistajan aikaan. Inhosin niin hänen sisartaan. Ja aiheesta, nyt tiedän sen!

Uuden omistajan aikaan Vaatemaailman valikoimaan on tullut kaikkea mielenkiintoista, tiedän. Olen minä ollut useasti näyteikkunaostoksilla. Jostain syystä vain mieleni päälle ovat jääneet Vaatemaailman vanhan kauden isot sovinnaiset vaihdevuotensa ohittaneiden naisten teepaidat, joiden rintamuksessa oli jotain älyvapaita kukkia tai bling blingiä. Semmoisilla kyllä tappaa seksin avioliitosta kuin avioliitosta, ajattelin aina enkä tiennyt, herrajumala, en tiennyt.

En tiennyt, että kun olin Kysillä ja minusta kaavittiin yhteisen lapsemme jäänteet, inhoamani nainen lähetteli miehelleni seksivitsitekstiviestejä. Nehän olivat ahdistelua! (Hyi vittu, en mene nyt tähän, sillä tiedän, että inhoamani nainen istuu tälläkin hetkellä tietokoneen ääressä, kuolaa ja odottaa blogipäivitystäni saadakseen tietää, milloin avioliittoni Matti Valkosen kanssa päättyy, ei pääty, lällällää. Tähän väliin et/ette pääse. Meidät on uitettu nyt niin pahoissa liemissä, turha vaiva. Kaikki paskaliemi aina välillä purskahtaa ulos, päästän sen ulos, tämä ei ole minun häpeäni, kantakoot häpeän he, joille se kuuluu.)

....

Laura Frimanin Tauossa oli yllättäviä epätoimittajamaisia syvennyksiä. Aivan huima oli osio, jossa Laura Friman kertoo epäsuorasti isoisästään. Hän on ollut hieno akateeminen herra, jonka habitus olisi saanut Matti Klingenkin kalpenemaan.

Frimanin isoisällä oli urheiluvermeenään smaragdinvihreä Adidas-verkka-asu. Tauon kirjailija ei halunnut isoisänsä jäämistöstä muuta. Isoisän vintage-verkka-asu yllään kirjailija hölkkäsi Helsingin ulkoilualueella juoksukoulunsa ohjelmaa ja koska oli lämmin, hän riisui verkkatakin ja rullasi sen pusikkoon odottamaan juoksukouluerän päättymistä.

Kirjailijan juostessa tehtäväänsä loppuun joku varasti verkkatakin pusikosta.

Suurimman osan Leonidin vaatteista vein kierrätykseen. Leonidin kotia kanssani oli tyhjentämässä Marian kummi Riitta Turunen. Hän tuli meille junalla - vähän jälkeen Leonidin kuoleman - ei olisi pitänyt sanoa, että tule tänne toipumaan - toipumaan mistä? No just sitä, mikä on aika melko monen ongelma - sekaisin kuin seinäkello ja käyttäytyi niin epävakaasti, että sai kummilapsensa, kuten minutkin, lähinnä pelkäämään.

Riitta siirrettiin Ilomantsin multiin isänsä ja äitinsä viereen myöhäsyksyllä 2019. Silloin meillä oli Matin kanssa asiat niin huonosti, että en voinut lähteä saattamaan Riittaa. Matissa roikkui vaikka kuinka monta naista, jotka vain eivät suostuneet antamaan periksi.

En tiennyt sitä. Olin vain päättänyt, että jos tämä ei tämän lämpimämmäksi muutu, minä lähden. Matti oli kuitenkin toista mieltä. Hän ei ole halunnut koskaan erota minusta, kuten sanoi. En tiedä, mikä juttu se on ja mikä logiikka, mutta uskottava on. Kun minä olin aivan lähdöilläni, Matti halusi muuttaa yläkerrasta alakertaan, osti uuden sängyn ja uuden pyykinpesukoneen.

Hän sanoi, että reikä reiältä hän tukki pakotiet talostamme minulta. Totta kai tiedän, että mieheni on aina valmis varioimaan kertomaansa sitä mukaa, kenelle puhuu, mutta näin hän minulle tarinoi. Uskon narratiiviin. Moni asia voi olla yhtä aikaan totta, sanoi jo Katriina Järvinen Riikka Suomisen mainiossa radio-ohjelmassa, Vallattomia suhteita, kesällä 2020.

....

Kun oli Riitan Ilomantsin muistelujuhla, oli ankea marraskuun alku, itse olin Riitan lapsuuden ystävän kanssa muistelon ideoinut, jotenkin aloin ajatella, että en lähde Ilomantsiin, en pysty enkä kykene, ei ole voimia ja itse asiassa tässä avioliitossa saattaa olla vielä jotain. Muistojuhlaviikonloppuna tyhjensimme yläkertaa jätelavalle ja minä heitin kaikki paskojen aviovuosien kalenterit vittuun.

Se oli hyvä alku.

Silti aviomiehelläni oli edessä vielä monta seksiahdistelupuhelua. Muudankin kaheli muija soitteli hänelle metsästä, koska tiesi, että Matti oli käymässä selkänsä takia Kysillä ja oli yksin, kahelipösilö kertoi, kuinka oli kostunut. Ei Matti oikeasti ollut hänen kosteuksistaan tai sykkimisistään kiinnostunut. Tai Kaskihovin vuokraläävän saunailtojen orgasmeistaan. Uskon sen kyllä nyt, kun olen näitä tietoja vuosia veivannut.

Naisella oli yhtä suuri usko itseensä kuin Lena Anderssonin mainion terävien romaanien päähenkilöllä Esterillä. (Vailla henkilökohtaista vastuuta ja Omavaltaista menettelyä.) Lapinlahtelaistunut megahullu muija ei kuitenkaan koskaan kykene näkemään itseään eikä Mattia tarkasti. Hän lienee edelleen siinä ajatuksessa, että torjui aikansa Matin käsiä jumalaiselta vartaloltaan.

Juu, Matin kertoman mukaan nainen oli itse tarttunut hänen muniinsa. No ainakaan syvälle silmiin Matti ei ole kyennyt intohimoista ja aktiivista rakastajatartaan katsomaan.

...

Nyt taidan alkaa varovasti nauraa näille. Kaikenlaisia hulluja sitä pitääkin tielle osua. Hyvää ainesta Pieneen aviorikosromaaniin, kiitosta vain.

Leonidin siivouspaidan olin heittänyt roskiin jo ennen marraskuuta 2019. En tiedä, olenko etapin Leonidin kuoleman käsittelyssä tallentanut blogiini. Vuosien ajan aina, kun aloin siivota, puin ylleni Leonidin tummansinisen paidan. Sain siitä voimaa. Kun aloin käyttää Leonidin paitaa, se oli jo ihomaisen silkkiseksi pesty, lopulta paita oli aivan hitusena.

Luovuin Leonidista vähitellen. En antanut hänen kuolla itselleni ennen kuin olin siihen valmis. Se, että en voinut irrottaa lasteni isästä, rikkoi Matin ja minun välejäni ja haaskat pääsivät iskemään. Megahullu kostuja jumi meillä yläkertaan useaksi kuukaudeksi, melkein puoleksi vuodeksi, kun muutimme Lapinlahdella Koivupihaan.

En tiedä, miten saatoimme mennä mukaan hänen mielenterveysongelmaansa. Olin esimerkiksi valitettavan tietoinen naisen omituisesta uskonnollisväritteisestä sukupuolielämästä. Siitä hän oli kertonut vuolaasti työnantajalleen, tulevalle aviomiehelleni. Tuleva aviomieheni sekä naureskeli naiselle - tämän jutuille sekä habitukselle.

Kun naiselle antoi jonkin töihin kuuluvan tehtävän, nainen purskahti dramaattiseen itkuun. Sen vuoksi mieheni oli hänet irtisanonut. Kun lopulta käsitin, että olen menossa naimisiin ihmisen kanssa, joka myötäilee umpihullua kasvokkin, mutta pilkkaa tätä selän takana, oli myöhäistä; olin jo raskaana ja ajattelin lopulta, että tätä juttua en kuitenkaan jätä kesken.

Toki tyrkin naista kauemmas ja aina nainen pongahti takaisin kuin painajainen - ja takertui aviomieheni takapuoleen. Samaa hän teki kahdelle muulekin rakennusalan yrittäjille, mikä lohduttaa hieman. Emme olleet ainoat, jotka suostuivat pyörimään naisen mielenhäiriössä.

Uh, onneksi ei tarvitse enää asua Lapinlahdella! Oksettaa ajatuskin naisen pakun näkemisestä kylän raitilla.