"Ollos iäti muistettu, Risto Hyttinen"

Punapääoman tuhon tiestä Antti-Pekka Pietilän Erkon verikoirassa

su 28.8.2022

Savon Sanomissa oli Venäjä-ystäväni Risto Hyttisen kuolinilmoitus. Joskus tässä kaivan esille arkistoimani Kuopion läänin työpaikat ja koulutus -lehdet vuosilta 1991 - 1992. Tutustuin Ristoon, kun tein juttua Varkauden kauppaoppilaitoksesta, jossa Risto, ammatinvaihtaja, aikuisopiskeli Venäjän-kauppaa.

Risto ja hänen kaverinsa Partasen Pertti olivat meillä kylässä Linnanpellolla Kuopiossa, kun tein raskaustestin ja tieto Annan odotuksesta varmistui. Kaverukset istuivat meillä keittiössä ja veeseen ovi antoi kapeahkoon eteistilaan. Koska Risto ja Pertti olivat siinä heti oven tuntumassa - keittiö oli pienen pieni -  he olivat ensimmäisiä, jotka saivat tietää raskaudesta.

Leonid oli toisessa huoneessa huoltamassa Mariaa. Oli vaipan vaihto tai jotain.

Risto rakasti politiikan puhumista. Hänellä oli paljon näkemystä maan asioiden hoitamisesta muun muassa 1990-luvun alun lamassa. Minä silloin vielä surffailin kevytmielisenä ja enemmän kuin vähän naiivina Kuopion läänin työvoimapiirin tiedottajana ja vaikka olin itse kovaa kyytiä joutumassa syrjään työelämästä, olin innoissani; jotain tapahtuu, ihmiset opiskelivat itselleen uusia ammatteja, lehdessä ei juuri ollutkaan muuta kuin erilaisista koulutuksista ja kursseista.

Olin juuri tullu Savoon ja pääsin työvoimapiirin leivissä tutustumaan koulutusjärjestelmään perusteellisesti. Tein juttuja, joissa oli iloa ja valoa, hymyileviä ihmisiä ja toivoa, vaikka ajanjakso oli mitä karmein. Työpaikkoja hävisi, bilateraalista kauppaa ei enää ollut, työttömiä tuli lisää ja lisää. Työvoimapiirin palkkaturvaosasto uhkasi räjähtää käsiin Minna Canthin talon alakerrassa.

Eivät hymyilevät ihmiset Kuopion läänin työpaikat ja koulutus -lehdessä valhetta olleet. Toivo ei ollut valheellista. Jotain jähmettynyttä ja tympeää hajosi lamaan. En ollut suuren nousun ystävä. Minusta vuosi 1985 oli ehkä kuvottavin Suomen lähihistoriassa. Jotkut lähtivät nousuun ja kahmivat omaisuutta kuin mitkäkin 1980-luvun lopulla.

Pidin 1990-luvusta. Olin aikani (lokakuun 1991) työtön tuleva rouva Kuopiossa ja keväällä 1993 työvoimakoulutuksessa lopulta minäkin. Sain mahdollisuuden täydentää Tampereen yliopiston toimittajatutkinnon oppejani taideteollisen oppilaitoksen graafisen suunnittelun kurssilla. 1990-luvulla kun Suomi hoiperteli Nokiansa avulla ylös lamasta, olin niin vapaa kuin vapaa toimittaja voi olla.

(Olin naimisissa ihmisen kanssa, joka oli turvallinen ja vakaa. Vaikka hänkään ei heti avioliittomme alussa ollut eläkevirassaan, oli hän kovaa kyytiä sellaista elämää kohti menossa - ja hyvä niin. Saatoin seikkailla ja surffata mahdollisuuksien vuossa turvallisesti.)

Koska varaa kesäloman viettoon ei ollut, olin kesät Konevitsan luostarissa Venäjällä mitä erilaisimmissa talkoohommissa. Olin ekskursiotulkkina, vein saarelle suomalaisia pyhiinvaeltajia, etsin kuparia hitsareiden käyttöön neuvostoarmeijan jättämistä romukasoista, koetin saada suomalaiset työttömät rakentajat (sekä rakennusinsinöörit) tajuamaan, että luostaria ei tarvitse jälleenrakentaa kerralla - ei luostari tulisi kuitenkaan valmiiksi yhden eikä kahdenkaan suomalaisen rakentajatalkooleirin aikana.

Niinpä niin sanotun työurani alussa työelämä ei koskaan tarttunut minuun. Ei saanut minusta otetta! Hallelujah ja Luojan Kiitos. Säilytin vapauteni ja lopulta ja vihdoin saatoin ilmoittaa Hyttisen Ristolle ja Partasen Pertille, että toinen lapsi on tulossa. Tämä keväällä 1999.

Risto oli lukenut Antti-Pekka Pietilän Erkon verikoiran ja kommentoinut sitä hanakasti, jos olisi sen ilmestyessä ollut kuosissa. Erityisesti Risto inhosi demareita. Minä saatoin olla hänen mielestään siedettävä - tai jopa raikas ilmestys - suviannesiimesläisenä viher-vassarina, joka oli tuohon aikaan uusi juttu.

Kuuntelin perjantaiaamuna tarkkaan Paula-siskon luokse Hirvivaarantietä ajaessa Antti-Pekka Pietilän päiväkirjamerkintöjä Elannon kaatamisesta. Oli tullut selväksi, miten yritysjohtajien sokeus omalle ympäristölleen oli tosiasia SKOP:n, STS-pankin, Suomen Säästöpankin ja Postipankin, mutta myös niin sanotun punapääoman tapauksissa.

Etenkin sattui kohta, jossa luin, että kaikkitietävä Esko Seppänen (vas.) veti rahansa Elannon säästökassasta pois päivää ennen kuin Elannon pääjohtaja Tauno Palmroos. Pietilän mukaan Palmroos sittemmin palautti omat rahansa.

Totta kai tunnustan Esko Seppäsen tietomäärän, mutta jotain kovin sietämätöntä hänessä on aina ollut. Matkustin Savosta Helsingin ylioppilastalolle johonkin vasemmistolaiseen kansantalouskekkeriin - saattoi olla SKP:n Vastavirtafestivaali - ja kun Seppänen sekä toinen jättiläinen maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki olivat pöpöttäneet kummatkin rinnakkain ylioppilastalon salin estradilla ilman, että kumpikaan otti minkäänlaista kontaktia toiseen, päätin, että en ikimaailmassa enää tuhlaa aikaani matkustaakseni satojen kilometrien päähän seuraamaan, kun Esko Seppänen humaltuu omasta erinomaisuudestaan ja toinen jättiläinen, Patomäki, näyttää vieressä lähinnä turhautuneelta, mutta on kyvytön tekemään Seppäsen tefloniin minkäänlaista jälkeä.