
ma 26.9.2022
Venäjä-tutkija Pentti Straniuksen sähköpostilista on herännyt eloon. Ärräpäät se ei enää ole. Ärräpäät oli Tuomo Tormulaisvainaan ylläpitämänä googlegroupsina, mutta oikeastaan jo ennen Tormun kuolemaa lista oli ensin degeneroitunut, sitten kuihtunut ja lopuksi aikansa elänyt.
Pitää joskus kirjoittaa jonnekin Ärräpäistä. Se pelasti henkeni. Kun ajattelin, etten enää kirjoita Ärräpäihin ylipitkiä ja henkilökohtaisia vuodatuksia, keksin blogin. Sekin pelasti henkeni. Olisin muuten haljennut. Matti on sitä mieltä, että sekä Ärräpäät että blogini pilasi avioliittomme.
Voihan se olla, mutta ilman kumpaakin tuuletusareenaa olisin kuollut. Oikeasti. Olisin vetänyt pahimmassa kohtaa itseltäni ranteet auki. Ärräpäistä ammensin muuta ajateltavaa. Maailmassa on muitakin asioita kuin kuihtunut avioelämäni, vaikka ärräpäät ehkä ajattelivat, että minun maailmaani ei muuta mahdu.
Sain listalta happea, tukea ja aivoille tekemistä. Kiitos siitä. Tikkisen Hannelelle kiitos muun muassa siitä, että kannatteli minua Leonidin kuoleman jälkeen lukemalla kanssani kirjoja.
Ajatuksiani aloin lopulta selvitellä blogikirjoituksin. Leonid aloitti kuolemisen, kun minä aloitin blogini. Taustalla oli lisäksi kolme keskenmenoa ja silmille tullut rakennusurakka kymmenien tuhansien eurojen tappioineen. Selviydyimme vaikeuksistamme kyllä, hinnan maksoi Matin ja minun avioliitto.
Muutuimme toisillemme myrkyllisiksi. Taistelimme kumpikin omilla rintamillamme. Toisiamme vastaan myös. Oli niin hyytävän kylmää, että hain tuen muualta. Mattikaan ei tukeutunut minuun.
Aika tuntuu hukkaan heitetyltä. Pakko etsiä niistä jotain hyvää. Hyvää ja mielekästä oli Ärräpäiden tarjoama älyllisyys. Hih, minä koetin edustaa kyselevää ja kyseenalaistavaa kansaa. Pidin Katri Helenasta ja melkein jopa kirjoitin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorista. Aikeeksi jäi. Otsikossani oli, että Veera Nieminen on hyväntahtoinen.
Syyskuun Kantrin haastattelusta käy ilmi, että Veera Ahlgren (kirjailijasukunimi on Nieminen) on syntyisin Simpeleeltä. Hän on hyväntahtoinen eteläkarjalaiseen tapaan. Kolmanteen romaaniinsa Kottikärrykaruselli Ahlgren (kirj. Nieminen) on ottanut minäkertojan uupumuksen. Uupumuksen vuoksi ratsatusretkien asiakkaat tuntuvat liian tarvitsevilta ja minäkertoja tarkastelee heitä väsyneen pahantahtoisesti.
Tästä piti vielä kirjoittaa. Joskus. Ehkä. Sen verran kirjoitan, että huonosti nukutun yön ja kuormituksen jälkeen sitä on ikään kuin ilman suojaavaa ihoa. Kaikki tuntuu heti kipuna kehossa. Vähän aikaa sitten menin varhain aamulla Juuassa Kahvila Hedwigin Helmeen ja yleensä en pidä liian ylitsevuotavasta ystävällisyydestä, mutta silloin juuri pitkän kuormituskauden jälkeen tuntui siltä, että en ke.....
Lause näyttää jääneen ma 26.9.2022 kesken....
... että en kestä yhtään hapanta ilmettä. Olin ehkä päivän ensimmäinen asiakas ja vaikutti siltä, että kahvilan väki ei odottanut, että kukaan tunkee sisään niin aikaisin. Olivat itse aamukahvillaan pääsalissa ja vaivoin joku nosti takapuoltaan tullakseen minua palvelemaan.
Jos itse olisin nukkunut edellisenä yönä paremmin, olisi minua vain naurattanut ja olisin jaksanut laskea mielessäni asiasta leikkiä. Huonon yön jälkeen pieni vivahdus siitä, että olin jotenkin kuviossa ylimääräinen, sai minut melkein musertumaan.
....
Nyt Straniuksen sähköpostilistalla on meneillään hyvä Venäjä, Ukraina, Amerikka, Nato, Intia, Kiina ja Saksan Die Linke -keskustelu. Äsken printtasin listalta artikkelin Kosmopolis-lehdestä. Artikkeli on maailmanpolitiikan professorin Heikki Patomäen ja vastaus uskonnonfilosofian professorille Sami Pihlströmille.
Pihlström on perustellut uskonnollis-filosofisin syin Suomen Nato-jäsenyyttä samaisessa Kosmopolis-lehdessä. Ja Kosmopolis on Suomen rauhantutkimusyhdistyksen julkaisema monitieteinen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti.
Aion keskiviikkona vihdoin jatkaa aloittamaani Tõnu Õnnepalu -esseetä. Kaikki palikat ovat vihdoin kasassa ja löysin lauseen, joka on vaivannut minua kesästä lähtien. Tarvitsen vain keskeytymätöntä kirjoitusaikaa päivän tai pari.
Lounaaksi säästän jonkin säilyketölkin. Ehkä hernekeittoa. Pääasia, että ruoka, jota kirjoituspäivänä syön, on helposti mikrossa lämmitettävissä ja voin syödä sen vaikka koneen ääressä, jotta ajatus ei keskeydy.
Meinaan tänään tyhjetää kaiken, mistä on pitänyt kirjoittaa. Aikuiset-televisiosarjan käsikirjoittaja Anna Brotkin kirjoitti tyhjentävästi sarjan päätöskauden valmistumisprosessista Hesarissa (HS 10.9.2022). Harmi, että en oikein ehtinyt Aikuisten kyytiin.
Nimittäin! Hesarin artikkelissaan Brotkin osoittaa olevan juuri sitä, mitä olen kaivannut. Hän kuvaa, kuinka tuli haastatelluksi HS Visioniin luovan talouden ravistelijana ja lopulta alkoi inhota sitä, että ylipäätänsä suostui esiintymään koko julkaisussa, sillä HS Vision on ..... uusliberalistisen menestyskapitalismin hehkutusta.
Wau, sanon minä.
Lisäksi Brotkin ei halua panna Aikuisten päähenkilöään ”menemään elämässään eteenpäin”, koska on koko ajan yrittänyt välittää katsojalle ajatusta siitä, että elämässä ei ole koko ajan pakko mennä eteenpäin. Joka päivä ei tarvitse olla parempi versio itsestään.
Aikuiset kertoo kaksikymppisten huolettomasta aikuisuudesta ennen kolmekymppisten ongelmia. Olen iloinen, että saatoin elää kaksikymppisestä yliopisto-opiskelijasta Moskovan kautta täysin vailla vastuuta mistään. Osin jatkoin samaa vastuuttomuutta ensimmäisessä avioliitossani. Ja kiitos siitä, että sain.
Kjell Westö on kuvannut meidän hedonistisukupolveamme kirjassaan Leijat Helsingin yllä.
Vasta Leonid toi minulle muassaan vastuunkannon. Kiitos siitäkin. Olen monesti ajatellut, miten erilainen nuoruus Matilla ja minulla on ollut. Matti on kantanut vastuuta siitä lähtien, kun hänelle tuli pikku siskoja ja veli - melkein kerran vuodessa uusi sisarus.
Siinä vaiheessa kun minä vielä kaivelin napanöyhtästäni näennäisdraamoja, Matti oli jo rakentanut perheelleen omakotitalon ja kohta ensimmäinen vaimo odotti toista lasta. En kuitenkaan suostu siihen, että tuntisin itseni jotenkin huonommaksi ihmiseksi.
Minusta kasvoi nautiskentelija ja vaikka se on vaikeata Matin hyväksyä, se vain on niin. Otin kaiken irti vapaasta elämästäni. Sain siitä tarpeekseni, mistään elämyksestä ja nautinnosta en jäänyt paitsi, on mitä mummona muistella, kuten kirjoitin omalle kuvasivulleni Sorjosten serkkukirjaan - ja sitten halusin kiivaasti sekä nopeasti sitoutua, joten naimisiin vain ja lapsia, lapsia, lapsia, lapsia.
Ei tullut lapsia. Petyin ja turhauduin kuin hemmoteltu pikku kakara. En kuitenkaan halua vaihtaa silloista itseäni toiseen. Se olin minä - ottakaa tai jättäkää, keittäkää tai paistakaa. Sitten tuli kaksi lasta melkein kerralla. Elämästä tuli hyvin täysi ja täyteläinen.
Kun olin vähän selviytynyt kahden perättäisen keisarinleikkauksen ja vauvanhoidon sumusta, piti taas porheltaa uuteen juttuun. Eikä taaskaan mennyt niin kuin minä halusin. Seurasi ajanjakso, jonka tämänhetkisen fiiliksen mukaan vaihtaisin oitis pois; jäin virumaan ihan liian kauaksi aikaa tyhjäksi käyneeseen suhteeseen.
Toisaalta näin kai oli hyvä, vaikka pitkin hampain, sanon. Oli pakko luopua maneeristani vaihtaa miestä heti, kun tulee yksi ryppy tai kaksi. Ja olihan niinä pitkinä kuivina vuosina jotain hyvää. Hm. Pitää vielä miettiä, mitä tarkalleen ottaen. Tuli ainakin miestä kotiin reissuiltaan odottaessa samoiltua koirien kanssa pitkin Lapinlahden metsiä.
Avioliittomme ei ole menestystarina. Itse asiassa kaikki hankkeet, joihin into pinkeänä ryhdyimme, menivät vituiksi!
....
Anna Brotkinin ideana Aikuisissa on ollut postmodernin individualisti-yhteiskunnan menestysobsession ja kehityskiiman kommentointi. Ja hän aikoo viimeisellä tuotantokaudella tutkiskennella seuraavia asioita: "millenniaalien terapiapuhe, influenssereiden vauvabuumi, neulontainnostus, burnout-kulttuuri, sisäistetty naisviha, henkilöbrändäys, instagrammable art, työstäkieltäytyminen, Free Britney, ilmastoahdistus, Elokapina, Koirat Alepan edessä -Instagram-tili, antikapitalistiset meemit."
...
Aikuisten keskiössä on päähenkilö-Oonan (Aino Airola) ja Artun (Elias Salonen) ystävyys. Elias Salonen ja näyttelijä Linnea Leino (Aikuisissa Pilluminati, jahah) olivat vieraana Elämäni biisi -ohjelmassa, jota koukutuin seuraamaan, kun ohjelmassa oli Matin ja minun fanittama Mari Leppänen.
Elias Salonen kertoi omalla elämänsä biisillä sitä, kuinka haki teatterikorkeakouluun olikoseperäti viisi kertaa. Juuri ennen kuin lopulta pääsi, oli töissä R-Kioskilla TaiKen vieressä ja sisään päässeet teatterikoululaiset hakivat take away -kahvinsa sieltä.
Elias Salonen tunnustaa olleensa kateellinen sisään päässeille ja ajatteli, että heidän täytyy olla maailman onnellisimpia ihmisiä. Linnea Leino puolestaan kertoi, että vajosi syvälle masennukseen, kun jäi toisen kerran pääsykokeissa näyttelijätyön koulutusohjelman ulkopuolelle.
Linnea Leinon elämän biisi oli Chisun Yksinäisen keijun tarina.
Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
Että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
Mut' kuka uskois et' on olemassa surullisia keijuja?
Pää painoksissa mainitsi hän kerran murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois
On paratiisi meillä täällä näin
Vaan ei aina kaikki koe sitä näin
Sillä faunin, peikon, keijunkin
Suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan
Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia
Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja
Kaikkialla huokausten kera toistettiin
Miksi se yhden hengen vaati, ennen kuin me muistettiin
Ois paratiisi meillä täällä näin
Jos elettäisiin aina lähekkäin
Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
Suru silloin kiinni saa se ei vie mukanaan
....
Googlasin Pilluminatin. Se vei Häiriköt - päämajan sivuille ja sivuilta löysin artikkelin Pihtarihuorat feminismin asialla - Kun patriarkaattia murskataan, pilkottaa vakava asia karnevalismin kaavun alta. Pihtarihuorat on ryhmä, jonka blogi on valitettavasti tyrehtynyt vuonna 2019.
Harmi! Olisipa mukava seurata yhtä anarkistista joukkoa!
”Ei tarvita vaatimusta yhteisestä identiteetistä, jotta voimme taistella epätasa-arvoa vastaan. Kaikkia feministejä tarvitaan. Niitä, jotka tutkivat ja muuttavat kieltä ytimiä myöten, tutkivat kuinka monta Juhaa on johtopaikoilla ja kuinka monta naista. Niitä, jotka marssivat kadulla. Niitä, jotka ovat johtajia tai kirjoittajia. Niitä, jotka omassa arjessaan muuttavat asioita, palkkaavat naisia, kutsuvat naisia paneeleihin, virkkaavat pimppejä.”
....
Muutama vuosi sitten kuolleen naivistin Mikko Valtosen sisko Anni Valtonen onkin yllättäen löytänyt identiteettinsä äitinsä puolen evakkoudesta. Ihan hirmu hieno juttu! HS Viikossa oli kuvareportaasi Anni Valtosen karjalaisesta perinnöstä.
Erityisesti tarkastelin Saara Mansikkamäen upeita kuvia. Pääsisipäs joskus vielä kuvaamaan. (Miksei? Sen kun ottaa kameralaukun olalle. Hm. Mikä estää? Niin mikä? Voisin julkaista valokuvia blogissani.)
....
On pakko olla samaa mieltä Silvia Hosseinin kanssa Jari ja Kati Tervon Ukosta. Silvia Hosseinille loukkaannuin tämän jostain Image-kirjallisuuspätkästä enkä saanut selvää, mistä vaikka googlasin itseäni. Lokakuun Imagessa (10/2022) Hosseini silpoo Tervon pariskunnan yhdessä kirjoittaman Ukon.
Ryntäsin heti Storyteliin ja etsin Ukon e-kirjana. Ajattelin, että jos kerta Hosseini ajattelee nuin, pidän Ukosta. Pakko oli sanoa, että Hosseini oli oikeassa. Uuvuin jo ennen Kati Tervon syöpädiagnoosia tämän lyhyisiin puiseviin lauseisiin ja koko kirjan sovinnaisuuteen.
Jari Tervon lauseet olivat monisanaisempia ja laveampia, mutten oikein löytänyt niistä asiantynkääkään.
Voi olla, että Ukko toimii paremmin äänikirjana. En kuitenkaan ryhdy kuuntelemaan sitä ennen kuin saan loppuun Hanna Brotheruksen Henkeni edestä. Se on hyvä, mutta ärsyttävää on, että en ärsyynny kirjaa kuunnellessani mistään.
En saa oikein sanottua kirjasta mitään. Se on hyvä ja monessa, monessa kohtaa huudahdan, että noin, juuri noin! Kirja jotenkin lipuu. Onkohan se sittenkään niin hyvä? Pitäisi olla jokin repeämä, murtuma.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]