Annie Ernaux Äidistä

Osakaskunnan kokoukseen

to 15.9.2022

Koska Matti on nyt pois pelistä, meillä on aikaa mennä Alakeyrityn osakaskunnan kokoukseen Rautavaaran kunnantalolle. Me olemme vesialueen omistajia. Tämä kuulostaa ihan yhtä hienolta kuin se, että olemme maanomistajia ja meillä on oikeus mennä metsästysseuran hirvipeijaisiin hirvikeitolle.

Tilasin oikein Pitäjäläisen sen vuoksi, että saisin tietää, milloin peijaiset ovat. En oikein pidä siitä, että Pitäjäläisessä on samoja juttuja kuin Savon Sanomissa. Monta kertaa olen ajatellut panna tilauksen poikki. Pitäjäläisessä 14. heinäkuuta oli kuitenkin niin hauska kakkossivun kolumni Tiia Karttuselta, että aina, kun tekee mieli katkaista tilaus, ajattelen, että sitten en saa tietää, mitä uudelle rautavaaralaiselle kuuluu.

Tiia Karttunen on tullut Rautavaaralle Helsingistä samaan aikaan uuden kyntöauran kanssa. Hän lienee naimisissa jonkun täkäläisen jyväjemmarin kanssa. Toivottavasti uusrautavaaralainen toimittaja kertoo useamminkin kuulumisistaan.

Aivan varmasti kunnan entisen elinvoimajohtajan Petri Ahosen oikeudenkäyntiselostus on sama tänään ilmestyvässä Pitäjäläisessä kuin Savon Sanomissa.

Jos minä olisin paikallislehden päätoimittaja, en selostaisi oikeudenkäyntiä, vaan panisin tämän päivän lehteen lyhyen uutisen tuomiosta ja tekisin oman syvennetyn jutun, jossa vaikka haastattelisin Petri Ahosta. Tyyppi oli kuitenkin koskaan tapaamistani virkamiehistä mukavin.

Ei feikannut, ei vaikuttanut pikkumaiselta vallankäyttäjältä. Hän oli mutkaton eikä vedonnut koskaan kiireeseensä eikä ollut kireä, vaikka oikeuskeisi tuli juuri niihin aikoihin vireille, kun me pongahtelimme Rautavaaran kunnantalolle.

Ahonen ei reagoinut paineeseen väläyttelemällä hampaitaan meille, potentiaalisille uusille kuntalaisille, vaikka hän olisi voinut pötkiä pakoon aina meidät nähdessään. Välillä aistin tyypissä jotain surua ja luulin, että hänellä on jokin vakava sairaus, minkä takia joutuu käymään Kysissä ja minkä takia hän sanoi jossain sivulauseessa, voiko jatkaa virassaan.

Jotain vilahti mielessä, että piti vielä Riku Siivosen kirjasta Kaikki isäni tavarat kirjoittamani. Käyn katsomassa, onko se saatavissa Rautavaaran kirjastosta. Tänään Savon Sanomissa oli Ilkka Kuosmasen artikkeli Meri Valkama, Jukka Mallinen ja Parnasso -keisistä.

Googlasin Ilkka Kuosmasen. On Etelä-Suomen Sotilasläänin Sanomien kulttuuritoimittaja. Jassoo. Joka tapauksessa hän tunnusti, että olisi taatusti kysynyt saman kysymyksen Valkamalta kuin kaikki muutkin toimittajat: kuinka paljon Valkaman romaanissa Sinun, Margot on totta. (Itsepintaisesti muistan, että Meri Valkaman romaanin nimi on Hyvästi, Margot.

Vihaan sanaa tirkistely. Minusta tirkistelystä puhuu keskiluokka, joka hakkaa puolisoitaan suljettujen verhojen takana, vetää viinaa kaksin käsin, nykyisessä urbaanikulttuurssa vetelee viivoja sohvapöydän päältä sekä pettää puolisoitaan uudessa tiiliomakotitalon vesisängyssä, kuten Lapinlahdella on ollut tapana vuosikymmenet.

"Tule testaamaan meidän vesisänky!" oli kuulunut kutsuva tekstiviesti nykyisen aviomieheni ollessa vielä aviossa entisen vaimonsa kanssa. Lisäksi muudan eronnut nainen oli kysynyt nykyiseltä aviomieheltäni, haluaako hän naisen pikku rakastajattarekseen. Tirskis, kun mieheni kertoi tästä, minulla on sen jälkeen ollut hieman vaikeuksia suhtautua naiseen tirskumatta sisäisesti.

Pikku rakastajatar!

Oi, haluaisinpa sijoittaa nämä kaikki aitolapinlahtelaiset hahmot Pieneen aviorikosromaaniini. Kostonhaluni pursuaa! Kuten Helvi Hämäläinen teki; hän riisui porvariluokkaisia ihmisiä kirjoissaan alasti ja ruoski heitä keskellä toria. Ei niin saa tehdä, miten niin ei saa?

Saako tehdä salaa? Onko kaikki niin kauan hyvin, kun asioista ei puhuta?

Savon Sanomien tai lehdissä ristiin rastiin esiintyvistä kriitikoista voisi olla esittely Savon Sanomien nettisivuilla. Minusta olisi tärkeä tietää, millä eväillä esimerkiksi Pasi Huttunen kirjoitti, että hän ei tullut Riku Siivosen Kaikista isäni tavaroista kosketetuksi.

Kuka vitun Pasi Huttunen - se venäläisen kirjallisuuden guruko?

Aloin heti Riku Siivosen romaanin perään kuunnella Annie Ernauxin Äidistä. Suoraa elämäkerrallista tekstiä. Ei tarvitse miettiä, onko tämä totta vai onko kirjailija sepittänyt. Minun mielestäni ei ole oikein, että kaunokirjailija sepittää liikuttavia tarinoita omasta päästään, jotta lukija liikuttuisi.

Kirjoitin toissapäivänä, että Riku Siivosen minäkertoja tunnustaa ottavansa Leo Tolstoin Mitä on taide? yhtä ja toista omaan käyttöönsä, kuten edellä olleen lauseen. Minusta ei ole oikein, että laskelmoi; tästä lukija liikkuttuu varmasti.

En tiedä, osaanko itse erottaa falskin laskelmoinnin jostain kaunokirjallisesta teoksesta. Jotain outoa Riku Siivosen Kaikissa isäni tavaroissa on, minkä kukavitun Pasi Huttunen vaistosi ja kirjoitti kritiikissään, että ei tullut kosketetuksi.

Pitääkö muuten kuunnella Sinun, (Hyvästi,) Margot(!) loppuun, jotta saisin selvää, onko Jukka Mallinen ottanut Valkaman minäkertojaisän yksinäistymisen kohtalon sieltä? Vai kirjoittiko Mallinen loppujen lopuksi itsestään? Jjos olen oikein ymmärtänyt, yksinäistyneenä ja katkerana - jopa vainoharhaisena - entisenä vasemistolaisena eristäytyminen on ollut hänellä vaarana.

Välillä Riku Siivonen Kaikissa isäni tavaroissa oli suora ja rehellisen tuntuinen. Välillä piiloutui ironisen teksin taakse. Tuskallisimmat jutut hän kuittasi oikeastaan aika hyvin: huumeet ja lääkkeet olivat vain mainintoja, että nyt otan ketiniporinia eikun mikä se nyt on? Ja amfetamiinilappunen oli vain nopea leikkaus ja sitten kirjailija kuvasi, kuinka elokuvaensi-illan valot muodostivat psykedeelisiä kuvia.

Tämä pitää tarkistaa printistä tai e-kirjasta.

Meri Valkaman Sinun (Hyvästi), Margot jäi minulta alkuun, sillä siinä oli jotain nuoren ihmisen parisuhdekamaa, joka ei sillä hetkellä napannut. Kävelin Helsingissä Sörnäisten metroasemalta Kallion rinneharjaa kohti hotelliani, joka oli jokin proletaaritehtaasta korjattu ja jonka lähellä oli Kansallisteatterin väistötilat, en muista nimeä enkä googlaa: Telakka? Tehdas? ähvittu - pakko tsekata, ei anna rauhaa.

Se oli Konepaja!

Hotellin takapihalta lähti upea kävelyreitti kohti Helsingin psykoterapiainstituuttia ja Lemuntietä. On siinä katua nimelä paiskattu, sanoisin Ylä-Savon Subcomandante Marcos. Kiitos sanonnasta!

Riku Siivonen Kaikissa isäni tavaroissa pilkkaa psykokulttuuriammattilaisia. Minusta mikä tahansa, mikä auttaa ihmisiä kestämään tätä hyperkapitalismia ja keskiluokkaa sietämään pudotustaan ilman skumppaa, kokaiinia tai psyykenläkkeitä, on hyvästä.

Kaikenkarvaiset psykoammattilaiset, jollainen haluaisin olla itsekin, ovat parempia kuin päihteet ja muu turrutus. Eilen Puoli Seiskassa oli Marko Jantunen, jonka elämästä on tehty elokuva Laitapuolen hyökkääjä. Hänestä on tulossa päihde- ja mielenterveyspuolen lähihoitaja.

Ihan ihanata!

Itse en haluaisi tehdä työtä oikeasti hullujen kanssa. Haluaisin sellaiseksi keskiluokan kevytterapeutiksi, joka kertoo, että ei mitään hätää, kelpaat kyllä defensseinesi, vaikka kaikki barometrit kirkuvat, että vain huiput kelpaavat. Tai että asenne Ui tai uppoa on syvältä persesuolen mutkasta. Sellaista meille markkinoitiin, kun opiskelin vuonna 2006 - 2007 yritysjohtamisen erityisammattitutkintoa.

Luokkalasku on väistämätön ja alaluokassa saattaa olla paljon kivempaa ja vapaampaa, sanoisin putoavalle. MOT. En minä tosin ole koskaan keskiluokkaan halunnutkaan.

Sinun, Margot (hyvästi) ei tosiaan napannut, sillä en jaksanut viime syksynä olla kovinkaan kiinnostunut nuorten naisten parisuhdekuvioista. Kävelin kohti hotellia ja ihmettelin, miten Kallioon on tullut niin paljon huoraloita. Se ei tuntunut paheellisen kiehtovalta, vaan surkealta.