Annie Ernauxin Äidistä ja alaluokkamaailmasta sekä Hannele Törrösen Hullu rakkaus - selviytymisopas

ma 19.9.2022

Mitä uhmakkaammaksi ja ylimielisemmäksi käyn, sitä suurempi on tuska. Matti huomasi sen eilen. Tarkkanäköistä. Ja on äärimmäisen hienoa, että puusilmäiseksi ajattelemani mies osoitti tarkkanäköisyyttä. Hänen katsettaan on samentanut takavuosina se, että ei ole sitä joutunut kovinkaan paljon käyttämään.

Tarkkanäköisyydellä ei tosiaankaan ole ollut käyttöä hänen elämässään. On käynyt flaksi muutenkin. Kauniin ihmisen tragedia.

Matti on blogissani litteä blogihenkilö. En suinkaan tuo tänne käymiämme keskusteluita enkä raportoi hyviä hetkiämme. Sellainen ei ole kiinnostavaa lukijan kannalta. Sitä paitsi en osaa kirjoittaa rakkaudesta lässyttämättä ja ilman sentimentaliaa.

Hannele Törrösen Hullu rakkaus - selviytymisopas oli eri hyvä. Oli pakko kuunnella se lähelle loppua illalla ja sitten vielä, kun ei ollut mahdollista kuunnella kirjaa, luin lopun e-kirjana. Loppupuolella oli koskettava kuvaus ilman signeerausta tai lainausta, hullusta rakkaudesta alkoholisoituneeseen mieheen, josta kaikesta huolimatta tuli aviomies, ja joka kirjoituksen alussa oli juuri kuollut.

Jätä se paska ei ole oikea neuvo ihmiselle, joka tietää sen muutenkin. Asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen. Pelissä on paljon ja mutkikkaita asioita. Aina on mahdollista, että kaikki kääntyykin jossain vaiheessa parhain päin ja jos ei olisi kestänyt, olisi jäänyt vaille käännettä.

Hullun rakkauden loppukertomuksessa ei tullut käännettä. Niinkin voi olla. Naisen oli pakko jättää hullu rakkautensa, mutta ei hän tätä kuitenkaan unohtanut. Minäkään en edes jättänyt Leonidia, vaikka tämä joutuikin asumaan muualla.

Koen ristiriitaisuutta siinä, että päivääkään en vaihtaisi pois niistä, jotka Leonidin tunsin. Sen sijaan monet monituiset päivät, joina olen Matin tuntenut, joutaisivat hvittttt.... Nyt ajattelen näin. Ehkä joskus tulevaisuudessa toisin. Toivoakseni niin tapahtuu. Aika kullannee muistot ja parantanee haavat - niin klišeisiä kuin sanonnat ovatkin.

Leonidia en voi unohtaa. On toki päiviä, jolloin en ajattele lasteni isää ja se on jo paljon. Annan ydinvoima muistuttaa isästään; Annan elämisen ja olemisen intensiivisyys ja voima ovat samaa, mitä Leonidissa oli. Marialla on isänsä rautalankatukka ja solakat raajat.

Törrösen tietokirja sisälsi paljon tervetullutta yhteiskuntakritiikkiä. Se ei jättänyt huomiotta sitä, että atomisaatio ja vieraantuminen ovat rikkoneet ihmisyhteisöt. Ei uhkaa enää jäädä kuin yksilö. Yksin. Sen vuoksi tarraudumme parisuhteisiin kuin hukkuvat oljenkorteen.

Tästä ja monesta muustakin Hullun rakkauden kohdasta olisi kirjoitettava. Joskus. Nyt aivot ovat ihan mössöä, sillä en tietenkään saanut kirjan lopettamisen jälkeen unta. Me Matin kanssa olemme kaksi traumatisoitunutta ihmistä ja koetamme parantaa toisemme. Ei tekisi mieleni kirjoittaa tästä, sillä en halua kuulua reppanoihin.

Minusta reppanoituminen on kutistavaa. Matin ikuinen neitsythän kirjoitti, että heissä on Matin kanssa paljon samaa, ovat samanlaisia reppanoita; ei helvetti, hyi olkoon, ei ole, ajattelin kirjettä lukiessani: nainen kiskoi miestäni syvälle omaan reppanamaailmaansa surkuttelemaan kanssaan.

Matti ei olisi päässyt ilman apuani ulos naisen suomutavellistä. Hän sanoi, että neitsykäisensä oli niin säälittävä; ei voinut ajatellakaan tämän jättämistä. Matti koetti kuihduttaa suhteen, mutta nainen itsepintaisesti ryömi aina jostain takaisin. Löysi pienen reiän tai murtuman.

Jouduin itse vedetyksi mukaan naisen käsittämättömiin suunnitelmiin. Otin hänet Kino Sirénin koneenkäyttäjäksi. En siihenkään mennessä juuri käynyt itse järjestämissäni elokuvissa, sillä tiesin, että firman entinen työntekijä, kaheli, käy joka näytöksessä.

Lastenleffoja myöten. Hullu mikä hullu. Umpihullu, nyt tajuan. Matti oli hänen hulllu rakkautensa, päähänpinttymänsä. Ruotsalainen kirjailija Lena Andersson kuvaa kirjoissaan Vailla henkilökohtaista vastuuta ja Omavaltaista menettelyä loistavan terävästi molemminpuolisen kietoutumisen mekanismia.

Matissa oli heikko kohta, jonka hänen ikuinen neitsyensä haistoi. Huono itsetunto. Juuri reppanuus, josta nainen minulle kirjeessään kirjoitti. Siellä he sitten lilluivat, reppanat, kunnallisen vuokratalon läävässä istutusruukkujen ja säilykkeiden lomassa.

Nainen näki jo uskovaisen sielunsa kevätesikkosilmin, kuinka Matti muuttaa talostamme johonkin viereiseen läävään ja sitten vähitellen he kasvavat yhteen kuin Camilla ja hänen tamponipuolisonsa - kuningas. (Muistattehan kaikki, että Charles kirjoitti Camillalleen vielä Dianan kanssa aviossa ollessa, että haluaa olla Camillan tamponi. Uh.)

Kuten Lena Anderssonin romaanien Hugolla ja Viktorilla, Matin johtoajatus on, että hänen kiiltokuvaansa mukavana miehenä ei saa missään nimessä naarmuttaa. Hugo ja Viktor halusivat myös olla etupäässä kivoja miehiä, joten he palasivat kerta toisensa jälkeen päähenkilönaisen harhamaailmaan.

Syndromalla on nimi. Se on Tuchin syndrooma. Tulee nimestä Richard Tuch. Hän on amerikkalainen psykoanalyytikko.

Annie Ernaux kirjoitti kirjassaan Äidistä oman äitinsä sairastumisesta alzheimeriin ja tämän kuolemasta. Olipa tarkkaa kuvausta kaikkine tunteiden kirjoineen. Käyn kohta hakemassa Rautavaaran kirjastosta Anneli Kannon Pala palalta pois.

Jostain syystä haluan lukea ensin Anneli Kannon Pala palalta pois ja vasta sitten kirjailija John Bayleyn Elegian Irikselle.

Ernaux kirjoittaa myös äitinsä taustasta. Hän ei kaihda luokkakysymystä. Kiinnostavaa on, että Hesarin Eleonoora Riihinen otti Annie Ernaux´n Äidistä esille kirjaiija Noora Vallinkosken haastattelussa. Riihinen viittaa samassa kappaleessa ranskalaiseen Edouard Loisiin: "... (he) edustavat ranskalaisen syvästi eriytyneen yhteiskunnan kuvaamisen perinnettä, mutta myös Pohjoismaissa on hiljalleen nostettu esiin vastaavia omakohtaisia kertomuksia sukupolvesta toiseen periytyvästä köyhyydestä." (HS Viikko 37/2022).

Kuuntelin Loisin Kuka tappoi isäni lopputalvesta. Asuimme silloin jo täällä Kaivokoskella taas. Taisi ollakin kevättä se. Alkukevättä. Loisin kirja ei sisältänyt samanlaista lämpöä kuin Ernauxin. Loisista tuli lähinnä mieleen kirjallisuustohtori Markku Soikkelin vähän tympeät kuvaukset kuopiolaisesta työläisisästään blogissa Bittein saari.

On Soikkeli sentään maininnut isänsä. Jotenkin 1980-luvun lopussa Tampereen yliopiston käytävillä vaikutti siltä, että Soikkeli on syntynyt Tammerkosken suvannon lumpeenlehdellä ja on täysin taustaton.

Annie Ernaux´n alaluokkainen äiti nousi raa´asta ja karusta Ranskan työväenluokasta. Kirjailija toisaalta rakasti äitiään ja toisaalta häpesi tätä. Varmasti samanlaisia ristiriitaisia ailahduksia aiheutti ammoin kirjailija Marja-Liisa Vartion äiti tyttärensä Helsingin-kulttuuripiireissä. Lopultahan Vartio ja tämän puoliso Paavo Haavikko lähettivät kirjailijan äidin takaisin Etelä-Savoonsa, ettei enempää aiheuttaisi hämmennystä "piireissä".

Eilen kun kirjoitin Lapinlahden alaluokkaisten naisten raakalaismaisuudesta, viittasin Annie Ernaux´n Äidistä-romaaniin. Karut lähtökohdat saattavat tehdä töykeäksi. Ernaux aloittaa romaaninsa viittauksella Camus´n Sivulliseen: "Äiti kuoli maanantaina seitsemäs päivä huhtikuuta Pontoisen sairaalan kroonikko-osastolla."

Toteavasti, melkein kylmästi, muttei sittenkään kylmästi. Jokin sai minut kuuntelemaan eteenpäin. Kirja oli hienoa kuvausta siitä, miten luokkasiirtymä melkein väistämättä etäännyttää läheisistä.