Kantrin uusi kolumnisti Veera Nieminen ja Antti Heikkisen Danny-kirjasta saamat Hesari-pyyhkeet

En aio kuvata sukupuoliyhdyntöjä romaanissani

su 25.9.2022

Olen miettinyt jossain aivopoimuni pohjalla romaanikässäriäni. Tänä aamuna huussissa välähti, että kirjoitan Matin ja minun ihanasta avioseksistä kuvaamatta yhdyntöjä. John Irving oli saanut aloittelevana kirjailijana joltain maineikkaammalta vanhemmalta kollegalta neuvon, että sukupuoliyhdyntöjä ei pidä kuvata. Jonkin toisenkin neuvon Irving oli saanut ja jättänyt noudattamatta sitä, mutten muista kuin seksiin liittyvän neuvon.

Olisikohan minulle jotenkin tyypillistä?

Neuvot sisältyivät Irvingin omaelämäkerrallisen esseekirjaan Tuulesta temmattu tyttöystävä. En tiennyt sellaista kirjaa olevankaan. Löysin sen kirjakierrätyksestä enkä nyt meinaa googlata itseäni, minkä kirjaston kirjakierrätyksestä tai poistomyynnistä.

Ei kun. Pakko on tsekata. Jos en omasta blogistani saa selvää, katson kirjan takataitteesta, minkä kirjaston kirja se on. Kunhan menen Lapinlahdelle pyykinpesuun. Se tapahtunee ehkä joskus kuukauden päästä. Olen ahmaissut Tuulesta temmatun tyttöystävän Irvingin Minä olen monta -kirjan päälle ja Teppo Kulmalalle kiukustuin, sillä hän nyreili Minä olen monta -romaanin kritiikissään.

Tämä on kertausta ja muistuttaa minua siitä, että en päästä itseäni romaanikässäriini ennen kuin olen kirjoittanut kauan miettimäni Tõnu Õnnepalu -esseen ja sen päälle jotain Teppo Kulmalasta. Ja Kulmala-kirjoitusta en kirjoita ennen kuin luen hänen Tupakoivan kalansa ajatuksella alusta loppuun.

Olen jo aika pitkällä lähilukumenetelmin Tupakoivassa kalassa. En pidä siitä edelleenkään. Se on mielestäni sekoa hörönlöröä, mutta ansaitsee tulla kunnolla luetuksi, sillä kirjasta on otettu jättiläispainos. Sen piti olla läpimurto. Lukiessani mietin, miksi ei ole.

Voin miettiä Tupakoivaa kalaa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman kautta. Mikä teki Romaanihenkilön kuolemasta menestyksen? Ajan hengellä oli paljon tekemistä siinä ja selkeässä autofiktiivisessä omaelämäkerrallisuudessa. Mutten mene nyt siihen.

Matti Röngän Surutalo oli hieno ja tarkkapiirteinen romaani. Minun Mattini myös kuunteli sen ja oli kompastua samaan kohtaan kuin minäkin. Surutalon pari seksikuvausta olivat liikaa. Ne on joukossa varmaan sen takia, että tekstissä pitää olla aistielämyksiä. Pöh, Röngän seksikuvaukset herättivät lähinnä myötähäpeää.

Sen sijaan Antti Heikkisen Mummossa oli tosi hienoja nuoren naisen ja vanhan opettajamiehen seksikuvauksia. Ne puolustivat paikkansa. Ihanata oli lisäksi oli se, että kuvaukset oli kirjoittanut nuori mies. Jos sukupuoliyhdyntäkuvaukset olisi kirjoittanut vanheneva mies, ne olisivat olleet niljakkaita.

Pidin kovasti aikoinaan Göran Schildtin nuoruudenmuistelmista Lainasiivin. Muistelmat ilmestyivät vuonna 1995 ja olen lukenut ne ensimmäisessä aviossa ollessani. Muistan kummastelleeni, miten minua voi kiinnostaa suurin piirtein isäni ikäinen ruotsinkieliseen bättre folketiin kuuluva heppu.

Aloin fanittaa Göran Schildtiä, mutten tietenkään lukenut hänen Alvar Aalto -kirjojaan, sillä silloin ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Nyt kiinnostaisi, mutta se johtuu siitä, että olen naimisissa ihan eri miehen kanssa kuin 1990-luvulla. Toisessa avioliitossani tulee kiinnostua arkkitehtuurista ja hyvä niin! Tulee kiinnostua ties mistä ja se on hyvä. Mieheni on renessanssi-ihminen ja se on ihanata!

Tartuin innolla Schildtin Epäilyn lahjaan. Tuli vähän ällö olo. Muistaakseni Schildt, suurin piirtein isäni ikäinen mies, kuvasi nuoruuden sukupuoliyhdyntöjään. Muistaakseni Lainasiivistä kävi ilmi, että sodassa Schildt oli saanut osuman ja jotenkin just sinne.

Kun luin Epäilyn lahjan, oli meidän iskä jo kuollut, sillä muistan kirjan lukemisen liittyvän jotenkin Lapinlahden talomme yläkertaan. Luin se siellä varmaan tai konttorini oli yläkerran aulassa jo. Vuosi lienee ollut 2007 tai 2008 tai jotain.

Lapsethan ovat sitä mieltä, että omat vanhemmat ovat olleet sillä tavalla vain niin monta kertaa kuin heillä on lapsia. Meidän iskä kuoli vuonna 2002 ja Schildtin Epäilyn lahja oli muistutus siitä, että meidän iskä on saattanut elämässään olla "sillai" muutoinkin kuin kerrat, jolloin meidän äiskä on ollut raskaana.

Miedän äiti on takuuvarmasti ollut, sillä iskä sanoi hääpuheessaan ensimmäiselle suomalaiselle aviomiehelleni lainaten Jaakko Tiusasen, appiukkonsa, hääpuhetta, että pidä Pia kurissa - hänelle kun Jaakko Tiusanen sanoi monta kertaa (hääpuheessa kaiketi), että pidä Vieno kurissa.

Oli helmikuu 1992. Tämä tänne muistiin, jos sattuisin itse unohtamaan vihkimisvuoteni. Päivä oli karkauspäivä 29.2.92, palindromipäivämäärä ja se oli päiväni prinsessana. Tai no 1920-luvun charleston-prinsessana. Ostin hääpuvun kuopiolaisesta hääpukuliikkeestä, sillä en voinut kuvitellakaan itseäni jossain kermakakkupuvussa ja hunnussa.

1920-luvun tyylinen kermanvärinen hääpukuni oli ihana. Onneksi valokuvat ovat jäljellä, sillä aviomieheni leikkeli hääpuvun suikaleiksi sen jälkeen, kun olin hänet jättänyt. Se oli minulle aivan oikein, sillä jätin hänet kirjoittamalla lappusen keittiömme pöydälle.

"Olen hakemassa Kouvolasta Malisen Marinan autoa ja tuon samalla Kuopioon lasteni tulevan isän. Lun luet tätä, olen siis muuuttanut pois kotoa, heippa!"

Jos minä olisin tullut jätetyksi yhtä hirveällä tavalla, olisin veistellyt entisen puolisoni kurkun.

Kertaan vielä viidennentoista kerran. Jos en olisi tehnyt jotain niin hirveää, olisi viisi lasta jäänyt syntymättä. Lisääntymiskemia on kummallista. Kun haistoin Leonidin hien, haistoin siinä Marian ja Annan. Jos en olisi saanut häntä Suomeen muuten, olisin kaivanut tunnelin itärajan alitse. Kun Leonid oli tehnyt lapset, periaatteessa hänen työnsä oli tehty; muutama vuosi vaipanvaihtoa ja mies sai mennä.

No, ei se nyt ihan niin ole. Kärjistin pikkuisen.

Kuopiolaisen hääpukuliikkeen yrittäjä oli lakinainen, Amerikoissa opiskellut, ja hän oli samoihin aikoihin työvomapiirin palkkaturvassa töissä. Yrittäminen oli hänellä vain sivubisnes, jos oikein ymmärsin. Lakinainen jemensi kahvitauolla, että hän ei ymmärrä naisia, jotka tekevät lapsia ja sitten sossu elättää.

Ei siis saa tehdä lapsia, jos arvelee joutuvansa työttömäksi ja toimeentulotuelle. Kaikkea sitä Amerikoissa opetetaan, ajattelin ja valitsin puoleni. Vannoin itselleni, että olen työttömien, toimeentulotuella elävien yksinhuoltajaäitien puolella. Silloin en vielä tiennyt, että olisin itse lapsieni kanssa joskus toimeentulotuen tarpeessa.

Historia kertoo myös sen, että lakinaiselle ei käsittääkseni syntynyt lapsia myöhemmässä elämässä. Näin olen ymmärtänyt.

Saimme toimeentulotukea, kun Maria syntyi ja piti ostaa kallista Peptidi-tuttelia enkä osannut heti tehdä anomusta Kela-korvauksia varten. Samaan aikaan saimme massiivisen sähkölaskun, sillä Leonid oli pessyt lapsenpyykkiä käsin ja käyttänyt suunnattomasti lämmintä sähkölämmitteistä vettä. Kuopion sossu maksoi sähkölaskumme.

Neuvolassa oli puhetta tukiperheestä, mutta kun muutimme Kuopion sisällä Riistavedelle ja meistä tuli Riistaveden neuvolan kävijöitä, asia jotenkin unohtui. Olin niin sumussa ja Riistaveden kylä oli kokenut tragedian. Uupuneessa perheessä isoveli oli puukottanut kuoliaaksi pikku veljen sillä aikaa, kun äiti oli navetalla ja isä pihatöissä.

Riistaveden neuvolatädeillä oli muuta ajateltavaa, kun yksi väsynyt sangen keskiluokkainen äiti, joka muutenkin oli Kysin erikoisseuruussa pikku keskosen takia. Uh, kyllähän sitä olin tai oikeastaan kävin keskiluokassa. Pakko myöntää sekin. Olin putoamassa ja pudonnut etuoikeutetusta asemasta ja vielä työvoimapiirin kahviossa ajattelin, että olen sossuäitien puolella.

Ylhäältä alas.

Neuvolatäti ei tunnistanut pudotustani. Olimme muuttaneet yksityismarkkinoiden vuokra-asunnosta Kuopion Linnanpellolta Niiralan kulman asuntoon. Jeremiadi jatkui Riistavedeltä kaupungin vuokra-asunnosta Pielaveden kunnan vuokra-asuntoon.

Kunnes pääsimme Pielavedellä pikkuisen nousemaan. Muutimme boheemiin puutaloyläkertaan. Vuokranantajamme oli arkkitehti. Se oli selkeä nykäys ylöspäin. Alapitkälle muutimme yksityiseen vuokrataloon, kokonaiseen vanhaan omakotitaloon, ja huomasin kyllä Iisalmen ortodoksisen seurakunnan asenteen.

Me emme saaneet kukkia eikä meitä toivotettu Alapitkän ortodoksiseen yhteisöön tervetulleiksi. Tulimme vuokralle ja perheen isä oli venäläinen maahanmuuttaja. Kun olin Solean päätoimittaja ja Iisalmen ortodoksinen seurakunta tuli Pielaveden lakkauttamisen ja Kuopioon yhdistämisen jälkeen Solean seurakunnaksi ja olin jossain rivipalveluksessa Lapinlahdella Kaikkien Pyhien kirkossa, minulle laulettiin Monia vuosia.

Olin oksentaa. Mielessäni takoi, miksi meille ei laulettu silloin, kun muutimme Pielavedeltä Alapitkälle. Samaan aikaan Alapitkälle muutti toinenkin käännynnäisortodoksiperhe Kuopiosta, mutta he ostivat kylältä talon. Heidät kyllä käytiin kukittamassa, mutta olisin toivonut kukkia minäkin.

Siinä kohtaa tulivat ensimmäiset repeämät minun ja Lapinlahden välille. En päässyt mihinkään yhteisöön mukaan. Piti luomani omat yhteisöni ja omat kuvioni - ja ne erottivat minut ja Matin. Tästä pitää kirjoittaa romaanikässäriin. Nyt on jäljellä vain minä ja Matti.

Tämä vaihe on välttämätön. Ainoa ikkuna ulos meidän - Matin ja minun - kahdenkeskisestä maailmastamme on Paula-sisko ja Juuka. Yleensä vietän Juuassa perjantain. Ja se riittää. Toistaiseksi.

Tänään Matti kirjoittaa korjaussuunnitelmaa ja minä saan nauttia oikeinkielisyysohjauksesta. Saan rassata omia kieliaivojani ja etsin selityksiä sekä kuvauksia muun muassa sille, että ei saa olla peräkkäisiä relatiivilauseita peräkkäin. Peräkkäisiä relatiivilauseita saa korjaussuunnitelmassa olla, jos ne eivät ole toisilleen alisteisia.

Matin kirjoituskielitaju on kehittynyt. Hän osaa jopa jotakuinkin ratkaista itse, kirjoitetaanko jokin yhteen vai erikseen. Huokolevy on yhdys sana, mutta huokoinen kuitulevy ei ole. Nyt Matti pani tulen leivinuuniin. Saamme tänään paistettua lohta.

Matti varmaan paistaa lohen päineen kaikkineen.

Eiliseltä on jäljellä perunapuuroa. Eilen Matti nosti suurimman osan perunasta ja minä järjestelin sisällä ja siivosin. Sain määräyksen, että leivinuunin päällinen on raivattava. Se ei ollut ihan yksinkertaista. Lisäksi raivasin isännän kaapin keskiosan ja tein meille pitkästä pirtin penkistä hyllyn tuvan ikkunan eteen. Hyllyviritykselle voimme panna kaikkea keskeneräistä.

Haluan, että pöydän päällinen on syönnin jälkeen tyhjä. Haluan mahtua syömään pöydän ääressä! Periaatteessa tällaisella järjestyksellä meille mahtuisi iskän ja äiskän oranssi tuvan pöytäkin. Kyllä siihen mahtuu kaksi läppäriä tarvittaessa yhtä aikaa. Töiden jälkeen paperit ja läppärit pannaan penkkihyllylle.

Lisäksi minulla on nyt koulupulpetti pikku kamarissa. Pitäisiköhän sytyttää tuli Kotikipinään?

Otsikossa oli Antti Heikkisen Danny - koko Show´sta. Hesari silpoi kirjan. Suikaloi suorastaan. Koska Savon Sanomien Eeva Lankolainen ei suikaloinut, arvelen, että hän ei ole lukenut koko kirjaa. Antti Heikkinen sortuilee nyt ylituotantoon.

Jossain kohtaa tulee raja siihen, missä kohtaa tuottelias lahjakkuus kusee juosten. Whatsappasin Tikkisen Hannelelle, että nuoren omnipotentin täytyy tottua arvosteluunkin. Heikkisen toinen romaani Matkamies maan oli mielestäni ensimmäinen hutiloiden ilmoille työnnetty hököstys.

Heikkisen kakkosromaani tuntui sekalaiselta viritelmältä löyhästi toisiinsa sidottuja novelleita. Arvelin, että ehkä novellit olivat olemassa kirjailijan pöytälaatikossa jo ennen Pihkatapin julkaisua. Esikoisromaanin Pihkatappi jälkeen Heikkiseltä ilmestyi nopeaan tahtiin Juice Leskisen, Heikki Turusen ja Jaakko Tepon elämäkerrat.

Nyt luen Matti Mäkelän arvion Matkamies maasta. Arvio on ollut Hesarissa ja on vuodelta 2016. Mäkelä aloittaa arvionsa panemalla merkille, että Heikkinen on nopeasti noussut merkittävien kirjailijoiden joukkoon Suomessa.

Mäkelä puolestaan arvelee, että Heikkinen on kirjoittanut tarinansa kesäteatteria varten ja siksi juonikudelmien yhteenpunous oli odotettavissa: "Juonenkäänteiden ja aihepiirien moninaisuus on myös ­hajaannuttavaa Heikkisen romaanissa. Se tuo romaaniin kesäteatterimaisuutta, juonien yhteensolmimisen odotettavuutta. Macbethia savon murteella kyläläiset harjoittelevatkin."

https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000004875736.html

Tämä muuten on tarkkanäköisyyttä ilmajokislähtöiseltä Mäkelältä: "Itäsuomalaiset peittävät arkaluontoiset asiat taukoamattomalla vierestä puhumisella siinä missä länsisuomalaiset vaivaantuneella hiljaisuudella."

Mäkelä ei huomauttanut Heikkisen huolimattomasta kielestä. Aloin melko kirjan alussa alleviivata tekstistä kuin kuin -ilmauksia. Lakkasin alleviivamasta, kun niitä oli kahdella aukeamalla liian usea.

Luin uusimman Kantrin melkein kaikki jutut tarkkaan. Leikkasin talteen kirjailja Veera Niemisen haastattelun. Haastattelussa kirjailija oli omalla nimellään Veera Ahlgren enkä meinannut millään tajuta, että on kyse Avioliittosimulaattorin ja Kottikärrykarusellin kirjoittajasta.

Jotenkin aivoni olivat solmussa vielä, kun luin puoliväliin Ahlgrenin kolumnia Simsalabim - mies ilmestyy. Hekottelin tekstille ja ihmettelin, että onpa Olga Temonen vaihtanut kirjoitustyyliä pakinoivammaksi. Näin kolumnitekstin vieressä kuvan hoikasta +30 naisesta ja vasta lukiessani kohtaan "Lisäksi kiitos työnantajalleni, joka lainasi vetoautoaan pikku E-kortin inssiajoon."

Työnantaja? En tiennyt Olga Temosen olleen perinteisissä töissä muuta kuin Salkkareissa. Miten Freemantle-media, joka propagoi Suomeen uusliberalismin inhaa sanomaa, on voinut välittää näyttelijättärensä ajokortin E-kirjaimesta. Sitten katsoin kuvaa.

Onpa Olga Temosella vähän meikkiä! Kasvonpiirteet kummallakin ovat samat jotenkin. Toivottavasti Olga Temosen kolumneja ei Kantrissa ole lopetettu. Haluaisin niin kuulla hänen pizzeriastaan. Haluaisin joskus käydä siellä pizzalla. Pizzeria Rehtori sijaitsee Iitissä. Kun ajelimme Hollolasta kohti Ulla-siskoni ja Kari-miehensä mökkiä Jaalassa, ajoimme vallan ihastuttavaa pikku tietä Vuohijärven kylän lävitse. Vuohijärvi on Valkealaa.

Pitää tehdä Jaala-Iitti-Valkeala -kierros. Jaalassa on esimerkiksi Seppo Laatusen puuateljee. Kun Ulla-sisko valmisti meille uuninlähtölounasta, Kari käytti meitä Matin kanssa katsomassa erikoislaatuista ITE-taidegalleriaa Ateljee Pihkahovia. Ihan mahtava. 

Matkailu-Kymissä tuntui olevan vaikka mitä. Pitää joskus käydä varta vasiten Vuohijärven kylän nähtävyyksiin ja Iitin julkkispizzeriaan tutustumassa. Useasti marhaamme pää kolmantena jalkana pitkin vitostietä ja takaisin emmekä näe juuri mitään Heinolan Heiliä lukuun ottamatta.

Uusimmassa Kodin Pellervossa oli Heinolan Heili mainittu. Sielläkin kannattaa käydä, vaikka miljöö on aivan perärei´ästä. Useasti koetan saada lounaan osumaan Heiliin. Lyytikkälään Suomenniemelle mennessä lounastamme useimmiten Juvalla Punaisen Piipun kievarissa.

Ostan sieltä mukaan Siiskosen leipää.

Joskus muinoin kirjoitin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorista blogiini silläkin uhalla, että leimaudun kevyen kirjallisuuden rakastajaksi. Ihan tuli tuskan hiki Avioliittosimulaattori-merkinnästäni.

Höpsistä! Ei ole mitään Avioliittosimulaattori-merkintää. On kyllä loppukesältä 2014 otsikko: "Evelyn Waugh on hyväntahtoinen Veera Nieminen myös ja hyvin itäsuomalainen" (la 2.8.2014). Voi hyvää päivää! Muistan, että pidin Niemisen esikoisromaanista kovasti.

Löysin sen pokkarina jostain alelaarista. Olin kirjoittamassa yhtä aikaa Evelyn Waughin Menneestä maailmasta, Waugh oli lasteni isän, Leonidin, lempikirjailija ja alunperin luulin, että on olemassa kirjailija nimeltä Iivlin Wo. Ajattelin, että kirjailija on joku Amerikan kiinalainen, josta en ole koskaan kuullutkaan.

Jäin sitä ikuisiksi ajoiksi mätystelemään Ärräpäissä enkä kehdannut sinne enkä blogiini tunnustaa pitäneeni myös Veera Niemisen esikoisromaanista. Nieminenhän oli Toni Niemisen vaimo, julkisuuden henkilö ja ehkä hän ei olisi saanut nobodyna, Veera Ahlgreninä, Avioliittosimulaattoriaan edes julki.

Veera Nieminen on Hilja Valtosen kaltainen kirjoittaja. Hassu, mutta ensimmäinen Hilja Valtosen romaani, jonka pienenä tyttönä luin, oli Ruskapäiviä. Äiti sai Ruskapäiviä joululahjaksi vuonna 1975. Oolin kymmenvuotias ja sen jälkeen luin kaikki Hilja Valtoset, jotka käsiini sain.

Rakastin niitä ja nyt olen kerännyt Valtosia kirjakokoelmiini. Pitää varmaan tsekata joku niistä ja lukea pari sivua.

Olin kyllä vilpittömästi kirjoittamassa Avioliittosimulaattorista, mutta elokuun alun lauantain kirjoitukseni keskeytyi, kun Maria soitti alakerrasta: "Pitää mennä nostamaan tyttö päivään. Keittiön pöydälle tuli myös laatikollinen mansikoita. Ne pitäisi pakastaa. Jatkan, kun joukko pakollisia toimia on tehty. Lupasin lisäksi tänään siivota yläkerran."

Seuraavana aamuna tunnustin, että pidän kotitöistä ja kerroin, että olin lukenut Avioliittosimulaattorin loppuun. Itse merkintä jäi kirjoittamatta. Niin vaikea oli tunnustaa, että pidin julkisuuden henkilön viihderomaanista.

Voi vitura! Matti vaatii lukemaan lävitse korjaussuunnitelmansa. Matti alkaa laittaa ruokaa. Talo kylmenee. Pitää kohta panna tuli salin Kotilämpöön. Aurinko ei paista. On harmaata ja loput perunoista on nostamatta. Puolukat keräämättä.

En ole uskaltanut oikein lukea blogimerkintöjäni vuosilta 2012 - 2020. Ne tuntuvat niin tyhmiltä ja naiiveilta. Matti oli sillä aikaa kuksiskennellut Pyhää Uskovaista Neitsyttään. Pitää pakottaa itseni lukemaan omia merkintöjäni. Olen ollut ulospäin hauska, vaikka oikeasti olen ollut koko ajan tuskainen. Moni asia on totta yhtä aikaa. Eivät blogimerkintäni valhetta ole olleet tai kulissia.

Pitää vain elää jotenkin lävitse se, että tunnen itseni tyhmäksi ja petetyksi. Tyhmä pikku vaimo, joka itkeskelee ikäväänsä kotona. Niin tein, mutta olin myös yhteydessä ulkomaailmaan koko ajan sähköpostilla ja blogitse.

Tämä on hauska, olenpas ollutkin osuva: "Riidan perimmäinen aihe oikeasti oli se, että Matti kaipaa arvostusta miesten töistä, kun minä tahtoisin niin kovasti arvostaa häntä pikkuessu tai jokin muu lehvä peniksen päällä hääräävänä kodin siivoojana."

Tiedän, että Matin Pyhä Uskovainen Teresa (katsokaa kuvaa maalauksesta Pyhä Teresa) on lukenut koko ajan blogiani ja tiedän, että hän on puhkunut Lapinlahden kirjaston koneella Pyhästä Suuttumuksesta. Nainenhan kirjoitti kirjeessään minulle ylevänä, että seksi ei hänelle ole tärkeää, vaikka eihän hän herraparatkoon ole frigidi. Mistähän muikkeliini on edes koko sanan oppinut?

Frigidi ikuinen neitsyt?! Ei suinkaan, ei hän frigidi ole, juu. Wikipedia kertoo seuraavaa: "Kyseessä on ei-elimellinen sukupuolinen häiriö, jonka tausta on yleensä psyykkinen. Häiriön ICD-10-tautiluokitusjärjestelmän mukainen diagnoosi on F52.0."

Olisi mielenkiintoista tietää, mikä psyykkinen todellisuuspakodiagnoosi Matin Pyhälle Itkevälle Viidesläiselle Ikineitsyelle kuuluisi. Nyt en mene tähän, sillä kohta huudan kivusta ääneen.

Veera Niemisen Kottikärrykarusellin kuuntelin kesällä. Katsoin Storytelistä, että Niemisen Ei muisteta pahalla jäi jostain syystä kesken. Kottikärrykarusellin yhteydessä olisin halunnut kirjoittaa siitä, kuinka ihmiset ovat tarvitsevia.

Kottikärrykarusellin minäkertoja järjestää työkseen ratsastusretkiä. Minäkertoja, retkien vetäjä, tarkastelee asiakkaitaan terävästi ja koska on uupunut, oikeastaan hänen tarkastelunsa on pahantahtoista. Pahantahtoista, mutta hyvin ymmärrettävää.

Silti vähän loukkaannuin Kottikärrykaruselli-asiakkaiden puolesta. Usein tapaamme mekin Matin kanssa ihmisiä, jotka kutsuvat meidät paikalle korjausneuvontaa varten, mutta pidempi keskustelu paljastaa, että oikeastaan tarve onkin jokin aivan muu. Olen myötätuntoinen ja haluan auttaa tietenkin, mikäli neuvottavat eivät halua korjaussuunnitelman ohessa mukaan aviomiestänikin.

Jatkan tästä joskus. Ehkä.