Meredith, yksin

Sain yllättävän kirjoituspäivän, niinpä kirjoitin Hannele Törrösen kirjasta, Sylvia Plathista, Nina Lykkestä, Elin Cullhedistä ja Hanna Brotheruksesta ja vähän taas kirjailija Jouni Tossavaisesta - mitenkä minä hänestä taas?

su 18.9.2022

Sain yllättäen kirjoituspäivän. En julkaise tätä ennen kuin Matti on palannut kotiin, sillä en halua, että pyllykärpäset liimauvat häneen edelleen melkein seitsemänkymppisen yllättävän seksikkäisiin sämpylänpuolikkaisiinsa.

Olen aivan taivaassa. Koko päivä vain omia ajatuksiani varten. Voin kirjoittaa, kunhan jossain välissä haen kymmenen ämpärillistä vettä, puulaatikot täyteen polttopuita, petaan sängyn, kannan laski- ja kompostiastiat komposteihinsa, siivoan pihasta kesäkukkien rippeet, vien pellavaeristepötkyjä roskikseen ja kerään puolukat.

Kappasta, tänään näköjään kotini sijaitsee Kaivokoskella, Matti käyttää tästä sanaa koti, sen on hellyttävää, sillä jossain määrin vaistoan Matin edelleen roikkuvan Lapinlahdella, Matti ei ole tottunut repäisemään itseään irti mistään.

Ehkä hän sen vuoksi valitsi kaikista vaihtoehdoistaan minut. Koska olen maailman paras alusta aloittaja.

Tietenkin olin Matin vaihtoehdoista parhaiten koulutettu. Minulla on yliopistotutkinto. Tarjosin Matille väylän pois raakalaismaisesta alaluokasta, jossa osa nimenomaan naisista oli suistunut elukan tasolle. En tajua, miksi, mutta näin oli käynyt. Eikä Matti sitten uskaltanutkaan irrottautua entisistä kuvioista.

Ehkä syynä oli myös se, että väsyin kiskomaan häntä sieltä pois. Tai kyllästyin. Menetän mielenkiintoni aloittamiini projekteihin nopeasti. Tämä on pakko tunnustaa nyt, kun ajattelen romaanikäsikirjoitustani. Pidän yli kaiken blogikirjoitamisesta ja mietinkin, roiskaisisinko romaanini nettiin käsittelyn jälkeen.

Romaanikässärini on tehtävänsä tehnyt. Se toimi terapianani ja nyt on sellainen olo, että sen jatkaminen ei voisi enää vähempää kiinnostaa. Jos siitä olisi netissä jollekulle samassa tilanteessa olevalle apua, hyvä homma. Aloitin äsken kuunnella Hannele Törrösen, psykoterapeutin, kirjaa Hullu rakkaus - selviytymisopas.

Muokkaan hieman Törrösen ajatusta. Mielestäni lisähappi rakkaudesta riutuvalle voi tulla siitäkin, että lukee uhrikirjallisuutta ja alkaa haukotella sekä selata sivuja hajamielisesti siinä kohtaa, jossa uhri alkaa toipua. Kaikelle on annettava oma aikansa.

Pitää luottaa siihen, että se, joka on murskana, alkaa kyllä joskus toipua. On vain niin kummallista ja ihanata, että meidänkin avio-ongelmat menivät Voiko uskottomuudesta toipua? -käsikirjaan tallennettujen vaiheiden mukaan. Lisäksi pitää antaa ihmiselle lupa välillä käydä tuskassaan. Ei se kokonaan katoa.

Riku Siivosen Kaikki isäni tavarat -kirjan sanoin: Unohda isä ja hyväksy kipu. Minulle tosin isän unohtaminen ei ole ongelma. Sloganin pitäisi minulle kuulua: "Unohda Matin sämpylänpuolikkaat, kohta ne alkavat roikkua, ja hyväksy kipu! Sinä jäät historiaan Matin rouvana, hänen puhkaisemansa luomupi...pi...eiku uskovainen torvi-vappu-kalvonsa häipyy arkistojen ulottumattomiin"

Ellei nyt sitten koe ylösnousemusta jonain Pyhän Teresan luomuihmeenä - meinaan se neitsyys sukupuoliyhteyksiä ennen, niiden aikana ja niiden jälkeen.

Tuskakohtauksia tulee aina välillä. Pian ne menevät ohitse. Nopeammin ja nopeammin. Joskus päästän vain älähdyksen ja tänään raivosin puolitoista minuuttia: "Menitkö sinä senkin lapinlahtelaisen kepusocieten tukipylvään ja avioseksinsä kuivahtamaan päästäneen frouvan, joka muistuttaa hieman possua, uutta vesisänkyä testaamaan, saatana?"

Matti arvasi, mistä on kyse. Hän kysyi, et kai sinä vain kirjoittamaan meinaa taas.

Voihan uhrikirjallisuudesta lukea uhriosat ensin ja toipumiskohdat sitten, kun niiden aika on. Sain itse suurta apua Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Siinä oli perheen vanheneva äiti, jonka mies pokasi työpaikaltaan itseään tuntuvasti nuoremman misun.

Luin Lykken romaanin kesällä 2019 ennen kuin tiesin yhtään mitään siitä, kuka roikkui mieheni munasta suustaan ja kuka pikku pikku pikku neitsyen pikku pikku pi... kätösillään. Aavistin vain, että jotain on pahasti pielessä, vaikka mitä tekisin. Hankkisin pariterapiat ja nojaisin keittiön pöytään jalat harallani älypuhelin pöydän alla, hmmm. Mmmmm. Ihana muisto ja on ihana ajatus, että Matti jakoi sen kiimamummelinsa kanssa!

Sain äärettömästi voimaa Nina Lykken romaanin jätetystä vaimosta, joka muuttaa ensin nukkumaan talonsa pihaan, sitten autoon ja lopulta muuttaa autoonsa kokonaan ja porhaltaa asumaan autossaan pitkin Eurooppaa. Ihana vapausfantasia. Se valtasi minut. Pakenemisen ajatus.

Pakenemisen ajatus iski viimeksi toissa viikolla. Olin valvonut yhden henkisesti raskaaksi käyneen työmaan takia useampia öitä ja Matti sanoi jotain ajattelematonta kirjoittamisestani. Nousin sängystä ja ajattelin, että nyt minä jätän sinut, ihminen. Jos pitää valita kirjoittaminen tai mies, valitsen kirjoittamisen.

Matti paiskasi minut väkivalloin takaisin sänkyyn. Hän tuli ilmeisesti siihen tulokseen, että minun ei pidä valita. Seuraavana päivänä sain hermoromahduksen. Se meni illassa ohitse ja pääsimme jatkamaan taas elämäämme.

Riku Siivosen romaanissa Kaikki isäni tavarat minäkertoja joutuu hyväksymään sen, että hänen puolisonsa taiteilija valitsee ennemmin oman työnsä kuin minäkertojan. Taiteilija oli tehnyt käsikirjoituksen parisuhdeongelmaisesta miehestä, joka muistutti kovasti minäkerojaa. Seksikohtauksetkin olivat suoraan taiteilijan ja romaanin minäkertojan makuuhuoneesta.

Minäkertoja meni suunniltaan. Olen samaa mieltä kuin minäkertojan ystävä. Tämä sanoi, että taiteilija vain piteli peiliä minäkertojan naaman edessä. Se on kestettävä. Olen sillä kannalla todella. Jos Matti on kehdannut kuksia ikuista neitsyttä vuosikaudet kasvot kanssani täysin kivettyneinä ja peruslukemilla, hänen on kestettävä se, että puhun siitä.

Jos ei kestä, erotkoon minusta. Kyllä Matti eron kestää. Ei hän siihen hajoa. Ja minä saisin kaipaamani kirjoitusrauhan. Tässä kohtaa sivuhuudahdus: ruotsalainen Elin Cullhed on kirjoittanut Sylvia Plath -aiheisen romaanin Euforia. Siinä on juuri kirjoittamisen, avioliiton ja sen sellaisen problematiikkaa. Hesarin laajassa ja hyvässä jutussa annetaan ymmärtää, että Sylvia Plathin mies, runoilija Ted Hughes, paljastui pettäjäksi. Alunperin ajatus oli, että kahden luovan ihmisen avioliitossa kummallakin on mahdollisuus toteuttaa itseään kirjoittamisen kautta.

"...Silti kahden kirjailijan perhe-elämä muuttui taisteluksi siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa." sanoo Elun Culhed.

(HS 7.9.2022  Sylvia Plath on kuuluisa kuolemastaan, mutta ruotsalais­kirjailija halusi kertoa hänen perhe-elämästään, joka muuttui taisteluksi. Elin Cullhedin Euforia kertoo Sylvia Plathin viimeisestä vuodesta. Hän vastaa kysymykseen, miksi 2000-luvulla on tullut fiktiivisten Plath-teosten vyöry.)

Saan blogiini kirjoittaa vaikka joka päivä. Voin kirjoittaa, mistä lystään. Voin kirjoittaa niin laveasti ja polveilevasti kuin haluan tai olla niukkasanainen ja lyhytlauseinen. Kunhan vain kestän miehestäni tulevan rutinan ja voivotuksen.

Kenenkään ei ole pakko tätä lukea, jos tekstini aiheuttaa ahdistusta. Minulle vain ei passaa tulla julistamaan sitä, että ei, ei, en, en lue blogiasi - en missään nimessä - olen vain muuten kumman perillä siitä, mitä olet kirjoittanut. Saapi tätä salaakin lukea, eipä siinä. Saa lukea, vaikka ainoa lukemisen motiivi olisi tietää mieheni liikkeistä ja siitä, miten huonosti meillä menee. Mutta jos julistaa syvällä rintaäänellä, että minähän en blogiasi lue - saa minusta ikuisen vihanaisen. Olen sekä äkkipikainen että pitkävihainen.

Enkä tarkoita sitä, että olisi velvoite lukea blogiani. Rauhoittukaa. Tajusin tässä, että jos kirjoitan harvakseltaan, blogini unohtuu. Pitää kirjoittaa mieluummin joka päivä. Tämä on nautintoa ja olen aivan kuin sairas, jos en pääse tänne.

Kirjailija Jouni Tossavainen oli Savon Sanomien mukaan poistanut bloginsa Kuva ja Sana. Kuulema häntä alkoi hävettää kirjoituksensa. Kirjailija olisi ollut tavattavissa Kanttilassa tällä viikolla arkipäivisin kello 10 - 18. Aivan upeata! Tosi ihanata! Ja samalla pöh sille, että olimme Matin kanssa sidoksissa toisiimme enkä hennonnut jättää jalkavaivaista yksin Kaivokoskelle ja toisaalta en halunnut raahata tuskaista miestä ympäriinsä. Paitsi, että perjantaina mies halusi kanssani Juukaan.

Ihan mukavata oli se, vaikka jokainen jalan liike sai mieheni kasvot vääristymään kivusta. Kipeä jalka on edelleen, mutta hänelle tuli melko pakollinen meno. Se hoituu automaattivaihteisella autolla. Pelkäsin, että joudun kuljettajaksi ja aloin nopeasti luetella tänä aamuna omia töitäni, joista olen jo tehnyt osan.

Jos tämänpäiväinen merkintäni heilahtelee ja onnahtelee, olen pessyt astiat, hampaani, täyttänyt lääkedosettini verenpainelääkkeilläni, joista haluan eroon, pedannut sängyn, käynyt päästämässä Armaksen Pajerosta, vienyt laski- ja kompostiämpärit ulos sekä huuhdellut ne. Kirjoitan ämpäreistä, sillä Matti ei ole kuulemassa. Hän ei voi sietää sanaa ämpäri.

Kirjailija Tossavainen sammutti bloginsa, joka sisälsi muun muassa kuvia kirjailija Matti Pulkkisen muistotilaisuudesta Lapinlahden hautausmaalla. Harmittaa, sillä kuvissa olen minäkin. Minähän en koskaan pääse itse kuvaan, sillä olen aina valokuvaaja. Joskus varmaan lasteni lapsenlapset ajattelevat, että sitä isomummoa ei ole ollut olemassakan, kun ei näy yhdessäkään kuvassa.

Sitä paitsi, höh, te häpeäjät. Höhhöh, häpeänhän toki minäkin, mutta ajattelen, että kyllä se siitä, kestän oman häpeäni. Tällainen olen. Kohtuuton, kostonhaluinen, kaunainen, vittumainen ja pierunhajuinen vai miten nimetön kirjeenvaihtotoverini nimeni kirjaimista riimitteli.

Pee niin kuin pierunhajuinen, ii niin kuin ilkeä (ehdottomasti! Sitä juuri ensi tilassa!), aa niin kuin en muista, nimetön kirje on Lapinlahdella vanhan ompelukoneen päällä, aaaarghh se oli ehkä, en keksi enää tämän hirveämpää ja vee oli tietenkin vittumainen.

Sitä haluan olla etenkin. Vitussa on voimaa! Vittu kun vituttaa -sisarilla on nyt oma tuotemerkki. Jossain käänteessä tilaan meille pinkit hupparit, jonka selässä on sateenkaarenvärinen kirkkovene. Löysin Nurmeksen kirjakaupan valikoimasta ihania Vittu kun vituttaa -kangaskasseja ja sloganeita googlaamalla löytyi Paskakauppa.

Teepaidat No vittu hiphei saatana ja Positiivisuus on perseestä olisivat ihan must. Sitten kun on ylimääräistä rahaa, tilaan Paskakaupasta mukin, jossa on teksti: "Kaikki menee päin vittua - paitsi muna!"

Nyt etsin hupparit, ne taisivat ollakin sivuilla www.vittujenkevat.fi.

Meillä Matin kanssa menee ... - sehän teitä kiinnostaa, mutta valitettavasti tuotan pettymyksen, kuulen parikin tuskan parahdusta Lapinlahdelta, kun kirjoitan: Kiitos, ihan mukavasti. Olemme nyt koronan alkuajoista eläneet voimakkaan symbioosin ja kuherruskuukausien aikaa. Aluksi, talvella 2020, minulla oli aivan hirveitä tuskakohtauksia, kun mieheni toinen elämä, varjoelämä helvetissä, alkoi keriytyä auki.

Hän itse kutsuu sitä noin sanoin ja on aidosti häpeissään siitä, mitä tapahtui. Häpeää teitä, arvon naiset, häpeää. Te olette häpeällisiä. Ja myös hävyllisiä, vaikka torvineitsyt jotain muuta koettaa uskotella. Hänellä on varmasti siinä kohtaa vaaleanpunainen mimosa, herkkä pikkuinen simpukkainen.

OSTERI SAATANA!!!!!!!!!!!!!!!!!

Tietenkin olin ensin loukattu, murskattu ja muserrettu ja sehän se oli mieheni perseeseen liimautuneiden elukkanaisten tarkoitus.

Matti on monta kertaa sanonut, että hänen naistensa perimmäinen tarkoitus oli murtaa minun mielenterveyteni. Siinä he onnistuivat ja saavat olla tyytyväisiä. Muserruin. Maailmani meni palasiksi. Matti säilyi kaikesta tapansa mukaan teflonpintansa ansiosta. Vähän puisteli naistensa hiuksia olkapäiltään ja se oli siinä.

Minä puolestani olen Stanka-Vanka, kuten olen moneen kertaan kirjoittanut. Omassa blogissa tällainen veivaaminen on mahdollista, kirjoitan samoista asioista monta kertaa. Aina löydän omasta elämästäni jotain uutta, vaikka olisin jonkin keisin täällä jo kirjoittanut auki.

Olen oranssi Stanka-Vanka ja saan mielikuvasta hirmusti voimaa. Kaadun ja kilisen, vaapun ja kilisen. Nousen ylos ja jatkan ilakoivaa, ärsyttävää kilinääni. Totta kai pintani on haurasta neuvostomuovia, sen tunnustan, pintani menee helposti rikki eikä sisälläni ole kuin juuri kilisevät kulkuset. Jos saan liian kovan iskun, minuun tulee eittämättä reikä, jota ei voi paikata, mutta tasapainoani tai pikemminkin tasapainoiluani rei´ät eivät häiritse.

Jatkan kilinääni. Tässä me olemme - kaksi muovista tuotetta: teflonpaistinpannu, jota haarukaiset naarmuttavat ja jolla rasvaiset sianfileet sieltä juuri juujuu tirisevät, ja neuvostovalmisteinen lastenlelu. Meillä on ollut tosiaan symbioosia, kuherrusta ja nyt pitää jollain lailla kummankin raivata tilaa itselle.

Siksi hihkuin ilosta tänä aamuna, kun Matti kysyi vaivihkaa, mikä on päiväni agenda. Luettelin työt ja mieheni näytti tyytyväiseltä; jos hän lähtee omille riennoilleen, ei minulla varmaankaan ole aikatauluni kanssa mahdollisuutta avata nettiä ja kirjoittaa.

Laskin nopeasti yksi plus yksi on ainakin viisitoista jänistä ja sanoin, että mene vain, ota Saabi niin voit ajaa yhdellä jalalla (toinen on edelleen kipeä ja turvoksissa)! Minä teen kyllä kaiken, minkä olen luvannut ja sen jälkeen syljen kattoon.

En sylje. Kirjoitan kirjettä. Tai jotain muuta, mutta kirjoitan joka tapauksessa.

Piti kommentoimani sitä, että Savon Sanomien nurmeslaislähtöinen toimittaja Sanna Inkinen oli ottanut toissapäiväisen kolumninsa tausta-aineistoksi Claire Alexanderin kirjan Meredith, yksin. Oli ilo, että kaunokirja oli sellaiseen paikkaan päässyt. Great!

Kuuntelin loppukesästä Meredith, yksin enkä ehtinyt kommentoida sitä. On äärettömän hyvä, että Claire Alexander on antanut äänen eristäytyjille ja välttelykäyttäytyjille. Haluaisin kuitenkin lisätä Sanna Inkisen kolumniin, että kotiinsa linnoittautuneille pitää antaa aikaa.

Ja toisaalta, kun Meredithillä ei käsittääkseni ollut päihdeongelmaa, oli juuri järjestelmän organisoima maltillinen interventio ystäväpalvelun Tomin kautta varmasti paras apu. Ystäväpalvelun ystävän tulee olla aidosti kiinnostunut toisesta ihmisestä ja jonkin verran Tom antoi myös itsestään.

Ei kuitenkaan liikaa, jotta Merehdithillä oli mahdollisuus tuntea omat tunteensa. Luen parhaillaan ratkaisukeskeisen psykoterapian oppikirjaa. Jatkoin sitä, mihin olin viimeksi jäänyt Antti Tuiskun innoittamana. Antti Tuisku opiskelee Helsingin psykoterapiainstituutissa ratkaisukeskeiseksi psykoterapeutiksi.

Mistähän minä senkin luin? Olisiko ollut uusin Hesarin Kuukausiliite?

Sen sijaan en tiedä, mitä tulee tehdä ihmiselle, joka juo itseään kuoliaaksi. Minulla on kokemus entisestä ystävättärestä, joka teki hitaan itsemurhan juomalla itsensä itsemurhakuntoon ja sulkeutumalla Kallion-kämppäänsä ja vuoraamalla ikkunat foliolla.

Kävin soittamassa hänen ovisummeriaan ja nyt mietin, olisiko pitänyt vain itsepintaisesti soittaa niin montaa summeria alaovella, että joku olisi päästänyt rappukäytävään. Olisiko pitänyt kiivetä kerroksiin - taisi olla viides kerros ja soittaa ovikelloa sekä huudella postiluukusta?

Olisi. Olisi pitänyt ottaa vastaan paska ja kusi sekä kaaos ja vihamieli. Nyt näillä elämäntiedoilla uskaltaisin tehdä sen. Silloin olin vielä niin heikoilla - oli syksy 2018. En uskaltanut ja seuraavana kesänä ystävättäreni oli jo kuollut.

Yhtä aikaa pitää olla itselle armollinen. Minulla ei silloin ollut voimia eikä ammattitaitoakaan. Olin yhden intervention tehnyt vastaavanlaiseen kämppään ja havainnut oman mielenterveyteni hauraaksi; pesin käsiäni tapauksen jälkeen hysteerisen pakkomielteisesti.

Toisaalta oli kiinnostava huomata, miten helposti oma mieli nyrjähtää. Ja oli lohduttavaa. Nyrjähti kuin nyrjähti ja sitten meni ohi. Sama ilmiö oli viime viikon hermoromahduksessa. Se tuli, oli hetken ja meni ohi. Kattila ei osunut Matin otsaan. Tosin en häntä sillä tähdännytkään. Enkä heittänyt lattiaan mitään särkyvää, joka olisi ollut ikävä siivota.

Syksyllä 2018 vaistosin itsestäni, että minun ei ole syytä tehdä mitään, mikä on ylitse voimieni. Enkä myöhäsyksyllä 2019 kyennyt menemään ystävättäreni muistotilaisuuteen, vaikka olin ollut sitä itse järjestämässä. Olin syksyllä 2019 vieläkin heikommassa hapessa kuin syksyllä 2018. Mielenterveyttäni nakersivat mieheni kaksi monsteria, mutten tietoisella tasolla tiennyt, mikä mättää.

Jokin oli pielessä ja piti elää tammikuun puolivälin 2020 jälkeiseen aikaan, kunnes kaikki alkoi käydä julki. Karmeinta on, että en tiennyt. Nämä kaksi naista (voi heitä olla useampikin ja pyydän ja rukoilen, että joku kertoisi minulle, keitä vielä mieheni rinkiin kuului.) ovat syypäitä siihen, että en tullut vuosina 2005 - 2020 ulos talostamme juuri ollenkaan muuten kuin, että hyppäsin autoon ja hurautin Lapinlahden kirkonkylältä tieheni.

Olin välttelykäyttäytyjä, ajatuksen kanssa on vain pakko elää. Meredith, yksin tarvitsi yksinäiset vuotensa. Hänellä oli netin ja somen kautta kontakteja kyllin ja työnkin tekeminen onnistui. Mietin sitäkin, että jos ei jaksa ihmiskontakteja, kun todellisuus on kuormittavaa, miksi pakottaa siihen?

Pitää purkaa joskus sitä, mitä kaikkea elämää minulla oli sillä aikaa, kun mieheni nussutteli neidsykäistään.

Storytel tarjosi minulle Hanna Brotheruksen kirjaa Henkeni edestä. Aloitin kuunnella sitä tiskatessani. Ihan huikean tarkkaa tekstiä ja veitsenteräviä havaintoja. Tekisi mieleni joka kohdassa huudahtaa, että juuri noin. Noin se oli, noin tunnen.

Ihanata, että joku kirjoittaa rehellisesti itsestään eikä lymyile fiktion tai edes autofiktion takana. Teki mieleni itkeä ja nauraa yhtä aikaa kohdissa, jossa Brotherus kirjoittaa äitiydestä. Tässä siivu Sylvia Plath -kirjan kirjoittajan Elin Cullhedin kommentti samasta teemasta: "Minulle äidiksi tuleminen on eräänlainen kuolema. Siinä minä kuolee. Ihminen ei enää koskaan ole samalla tavalla yksin omassa universumissaan."

Minullekin äidiksi tuleminen oli eräänlainen kuolema, mutta mitä olin ennen Mariaa ja Annaa jouti kuolemaankin!!! Pia Sorjonen oli aikansa elänyt, vaikka nimi muuttui vasta Matin avulla ja tahdosta. Olen pahoillani siitä, mitä kaikkea tein muun muassa ensimmäiselle aviomiehelleni. Hänessä ei ollut mitään vikaa; minä vain olin epäkypsä, kakara, hirveä pentu.

Olen jossain määrin lapsivaimo edelleen, mutta joka päivä kasvan.