Unohda isä ja hyväksy kipu!

Riku Siivosen Kaikki isäni tavarat

ti 13.9.2022

Matti leikkasi sunnuntaina hiukseni. Minulla on taas polkkatukka. Aika nopeasti tukkani kasvoi muodostaan, Leikkasin itse lettini pois viime keväänä. Matti viimeisteli kampaukseni silloin. Halusin voida pestä koko pään saunalta kyökkiin tuodun vesisäiliön hanan alla.

Kesän lopussa hiukset lötköttivät taas laiskasti niskassa.

Viikonloppu kului hirsisahauslaanin tyhjennyksessä ja siivouksessa. Lauantaina toimme polttopuukuorman ja sunnuntaina toimme pyöreitä pöllejä sekä ison erän hirsien kuoria. Niitä voi käyttää sytykkeenä tai rannassa tiski- tai muiden pesuvesien muuripatalämmityksessä.

Tamperelainen kirjallisuustohtori, häntä ensin arkkitamperelaiseksi luulin, mutta paljastuikin synnyinkuopiolaiseksi, Markku Soikkeli, kirjoittaa blogissaan Bittein saari syysreissustaan Nilsiän-mökille. Otsikko on Mökki ja Savo 9.-12.9.

Soikkeli aloittaa merkintänsä vaivihkaa kirjastokortista. Hänellä on kaikki nämä vuodet ollut kirjastokortti Kuopion kirjastoon. No jopas jotakin. Kortti on 1980-luvun estetiikkaa ja siinä on viivakoodi. Kortti kelpaa edelleen ja Soikkeli aikoo käyttää sitä Nilsiän kirjastossa.

Aivoni menevät umpisolmuun. Markku Soikkeli? Nilsiän kirjasto? En voi ymmärtää tätä. Markku Soikkelihan oli Tampereen yliopiston alakuppilan kirkkaimpia tähtiä Asta Lepän kanssa. Me hielle, krapulapieruille ja muille eritteille haisevat amisviiksiset toimittajantutkintolaiset istuimme alakuppilan takaosasta vasemmalla pitkän penkin eteen asetettujen suorakaiteen muotoistepöytien ääressä.

Suurin osa meistä näki vain toisemme. Minä aina kuikuilin vieraisiin pöytiin, sillä toimittajatutkintolaisten kanssa homma meni heti ensi kuukausina ihan liian sisäsiittoiseksi.

Markku Soikkeli ja Asta Leppä istuivat oikealla, ikkunan puoleisella seinustalla pyöreässä pöydässä. Asta Lepällä oli aina viininpunainen venäläisen pajariylimystönaisen villakankainen talvitakki, jonka hihoissa oli turkisreunukset. Hän oli hoikka ja eteerinen kuin suoraan Valdimir Nabokovin kirjasta... Tohtori Živago - ei ku... Boris Pasternakin kaksiosaisen romaanin ykkösosan kansikuvapiirroksesta.

En voi tarkistaa, kuka on 1980-luvun kirjaversioon kannen piirtänyt. Tohtori Živagoni sijaitsevat Lapinlahdella venäläisen kirjallisuuden hyllyssäni. Hylly on äidin ja isän perua, tummaa puuta, varmaan jotain huonekalutiikkiä ja siinä olivat lasiliukuovet. Toinen lasiliukuovista hajosi kilahtaen Pöljän punaisen taloni olkkarin lattialle, kun teimme vähittäistä muuttoa Matin kanssa yhteen Lapinlahdelle.

Matti korvaa minulle Kaivokosken keltaisella talolla Pöljän punaisen taloni. Ihanata. Meillä on tässä peltoa ja perunamaa, kuten minulla Pöljällä. Leonidia en mainitse. Talo oli minun, minun, minun. (No niin, en olisi siellä(kään) ilman Leonidia selviytynyt.)

Joka tapauksessa Tohtori Živagoni ovat Suuren Suomalaisen Kirjakerhon vuonna 1991 kustantamia. Olinko silloin vielä kirjakerhossa vai liityinkö siihen uudelleen? Joka tapauksessa en ole omia Živagojani lukenut, sillä kansikuvat ovat ihan hirveitä. Imeliä ja vielä jotenkin harrastelijamaisesti piirrettyjä.

Sen sijaan Asta Leppä oli oikeasti upea ilmestys 1980-luvun lopulla Tampereen yliopiston käytävillä ja alakuppilassa. Kuin aristokraatti. Ja Markku Soikkeli oli itseoikeutetusti yliopisto-opiskelijoiden älymystöjulkkis. En voi vannoa, että olisin nähnyt heitä koskaan edes puhuvan toisilleen, mutta mielikuvitukseni tekee heistä itseoikeutetun parin.

Olen kirjoittanut tästä blogiini varmaankin viisitoista kertaa, mutta joka kerta, kun Markku Soikkeli kirjoittaa jotain asiasta, joka on ihan kuin tavallisen kansalaisen elämästä, mietin ristiriitaa. Soikkeli on minulle taruolento. Taruolennot eivät käy möksällä Nilsiässä.

Taruolennot eivät kirjoita runollisesti 40 vuotta vanhoista kirjastokorteista eivätkä taruolennot ole olleet nuorena töissä Kuopion kirjastossa. Taruolennot elävät taruissa, kirjan sivuilla. Sitä paitsi luontokuvaus ja Markku Soikkeli, voi kiesus. Kirjallisuustohtori kuvaa oravaa! Kirjallisuustohtori on ottanut kuvan mökkitonttinsa vihreästä.

Tosin vihreä on jokin leviävä koristevatukko. Seuraavaksi Soikkeli varmaan kaivaa perunoita maasta.

Asta Leppä ei koskaan konkretisoidu Pohjois-Savossa. Hän on myös taruolento ja pysyy sellaisena, sillä asuu nykyään koti-Länsi-Suomessaan. Jossain Raision kaltaisella paikkakunnalla, joka mielestäni voisi vallan hyvin sijaita toisella linnunradalla.

Asta Lepästä tuli ihminen minulle, kun hän kirjoitti Hesarin Kuukausiliitteeseen vuonna 2012 syömishäiriöstään. Olin sitä ennen lukenut Lepän haastattelun jostain aikakauslehdestä niihin aikoihin, kun hänen kirjansa Sinä et hävinnyt ilmestyi.

Muistan, missä haastattelun luin. Olin Iisalmen sairaalassa ja kaulasuoneni kuvattiin. Oli jo niiden enteitä tukkiutumisesta. Taustalla oli ensimmäinen varoitus aivoinfarktista ja lopulta minun oli suostuttava statiinilääkitykseen. Suostuin myös pakkosterilointiin ja tämä vituttaa erityisesti.

Naispuolinen gynekologi Kysillä oli sitä mieltä, että sisätautilääkäri ei saa määrätä tällaisia asioita. Hän oli aloittamassa tutkimukset siitä, löytyisikö syy toistuviin keskenmenoihini. Kävin erilaisissa labrakokeissa.

Ja niin olin käyttämässä mustaa BEK-Saabia Kuopiossa katsastuksessa ja istuin Prisman Mäkkärissä odottelemassa katsatusaikaani. Näin eräässä pöydässä kirjailija Jouni Tossavaisen ja menin samaan pöytään istumaan.

Olin tullut tietämään kulttuuritoimittaja Tossavaisen kesällä 1988, kun minä punktukkainen ja aivan tyhjäpäinen Lapin Kansan kesätoimittaja purjehdin Rovaniemeltä Kajaaniin Kaukametsä-kulttuuriseminaariin. Hienoa oli ja olin aivan into pinkeänä, että tällaista työtä haluan tehdä loppuelämäni, kirjoitin Lapin Kansan kulttuurisivulle seminaarista puuta heinää - yhtenä alustajana oli kirjailija Jouko Tyyri.

Toivon, että Lapin Kansan arkistot niiltä päiviltä kesällä 1988 ovat tuhoutuneet.

Kaukametsä-kulttuurikeskus oli juuri valmistunut ja pressihuoneessa oman kirjoituskoneeni takaa näin Savon Sanomien legendaarisen kulttuuritoimittajan Jouni Tossavaisen. Hänestä olin kuullut paljon. Ilmeisesti Rakkauteni Julmalta Valtikalta, joka oli minut vast´ikään jättänyt - ei kun jätti sitten seuraavana keväänä. Joka tapauksessa rakkautemme rakoili siinäkin vaiheessa.

Milloin muuten ei olisi rakoillut? Kumma suhde sekin. Minun osani oli esittää cooooolia Dooooorista, vaikka oikeasti olin kepulaistaustainen maalaispullukka Etelä-Savosta. Vielä vähän aikaa sitten minulla oli päässäni kaksi äidin tiukkaan letittämää lettiä.

Siitä huolimatta Rakkauteni Julmalla Valtikalla oli tapana lauleskella minulle J. Karjalaisen ja Mustien Lasien biisiä:

"Laalaa, laalaa
Reissumiestä laulattaa, kaunista tyttöä saa hän rakastaa
Laalaa, laalaa

Reissumiestä laulattaa, aamun tullen hänet taas unohtaa
Doris oli toisenlainen, Doris oli reissunainen
Hän näytti mulle miltä tuntuu kun saa maistaa omaa lääkettään
Doris, Doris
Sä veit mun sydämmen

Doris, Doris
Tuo se pois, takasin sydäntäni vielä tarvitsen
Mä Doriksen tanssiin hain, ihan leikilläni vain
Koska Doris oli hyvän näköinen (en tosin ollut hyvän näköinen, olin pikemminkin erikoisen näköinen piikkitukkineni ja pesukarhun silmiksi meikattuine silmineni, piilolinssit minulla oli silloin. Taskuvenus olin, se on pakko sanoa. Pieni ja muuten sirohko - paitsi, että minulla oli isot rinnat.)

Minun piti viedä, mutta Doris veikin minut
Ja hetken aikaa olin onnellinen
Mut ennen kun mä huomasinkaan
Doris oli mennyt
Hän sydämmeni mukaan otti
Ja rintaan jätti tuskan viiltävän

Doris, Doris
Sä veit mun sydämmen
Doris, Doris
Tuo se pois, takasin sydäntäni vielä tarvitsen
Oi Doris, Doris
Sä veit mun sydämmen
Doris, Doris
Tuo se pois, takasin sydäntäni vielä tarvitsen
Doris, Doris
Sä veit mun sydämmen
Doris, Doris
Tuo se pois, takaisin sydäntäni vielä tarvitsen."

Ymmärsin, että olen kiinnostava vain niin kauan, kun pysyn etäisenä, Doriksena. Vaikka luulin toisin, esitin pian samaa roolia ensimmäisen aviomieheni kanssa. Aluksi meillä oli ihanata, kaikki oli ihanata; läheisyys, hellyys, seksi ja sitten minä panin kaikki paskaksi, voi Luoja minua typerää ja kypsymätöntä.

Aviomiehelläni oli sitten tapana lauleskella minulle Bruce Springsteeniä: "Lovin' you woman is a man's man's job
Lovin' you's a man's job baby, Lovin' you's a man's job, Lovin' you's a man's job baby, Lovin' you's a man's job..."

Matti rikkoi minut heti suhteemme aluksi pitämällä minua itsestäänselvyytenä. Hän tosin itse on toista mieltä; ettei muka ole koskaan pitänyt minua itsestäänselvyytenä, päinvastoin. Niin taisimme molemmat olla epävarmoja ja rakennella muureja.

Joka tapauksessa BEK-Saabin katsastusmatkalla Kuopiossa istuin kirjailija Jouni Tossavaisen viereen, sillä en ollut oikeastaan sitä ennen koskaan edes jutellut hänen kanssaan. Katsonut vain ylöspäin Kajaanin Kaukametsän kulttuurikeskuksen pressihuoneessa; tuossa on se! - yhdistelmä kulttuuria ja urheilua.

Seuraavana keväänä olin murskana, sillä Rakkauteni Julma Valtikka minut työnsi syrjään - tjaajaa, minäkö olisin ollut rasittava? Minäkö heitin meidän posliinit pitkin Rongankadun yksiön seiniä? Hm. Joka tapauksessa luulin, että niin pitää rakkautta osoittaa.

Olin tuijottanut aivan liikaa 1980-luvun angstisia rakkauselokuvia, kuten Paris, Texas tai elokuva, jossa mies asuu rannalla, soittaa pianoa ja sisään tulee nainen, joka alkaa soittaa riitasointua, sitten mies ja nainen rakastelevat intohimoisesti ja lopussa nainen joutuu mielisairaalaan ja mies käy tukehduttamassa naisen tyynyllä.

Elokuvassa oli myös haarukan tuikkaamista kilpailijattaren käsivarteen sekä maalipytyn roiskaisemista rakastetun auton tuulilasiin. Loppupuolella hullu nainen sytyttää miehen rantabungalowin tuleen.

Se on suurta ja intohimoista rakkautta se! Semmoisen elämän halusin. Lyhyen! Halusin kuolla intohimoiseen rakkauteeni ja siihen, että rakkaani tukehduttaa minut tyynyllä. Just joo. Miksi en muista elokuvan nimeä? Se oli ranskalainen ... Betty Blue.

(Toki edelleen elokuvasävelmä "C'est le vent betty" saa muurahaiset kulkemaan selkäpiitäni pitkin ja elokuvakohtaus on mielestäni seitsemännen taiteen parhaimpia.)

Takaisin vuoteen 2008 tai 2007 ja BEK-Saabin katsastukseen. Istuin kirjailija Jouni Tossavaisen vieressä ja hänestä huokui edellisillan kirjailijaelämä. En muista, millaista keskustelunpätkää koetin hänestä kiskoa, mutta muistan, että juttu luisti nihkeästi. Kirjailija piteli päätään ja näin, kuinka intopinkeä kirkas ääneni riipi hänen hermopäitään. Häpeäni ja itseinhoni on syvää, mutta aina, kun innostun, alan kimittää epäuskottavasti.

Juuri kun olin saamassa kiinni ajatuksenpätkästä, että vaikka Matti ei olekaan sielun kumppanini, hän on kuitenkin täysin raitis, kuten minäkin, soi puhelimeni. Se oli mummomallinen nokialainen ja ruudulla vilkkui numero: 017 173... Aivoihini ei avautunut rinnakkaista kanavaa. Katsoin numeroa, mietin, miten kumman tuttu alku 173...

En tajua, milloin ymmärsin, että siinä oli viimeinen mahdollisuuteni lisääntyä. Kysiltä olisivat soittaneet labrakokeista. En koskaan kysynyt kokeiden tuloksia enkä tilannut aikaa mahdollisia jatkoselvityksiä varten. Koska sisätautilääkärini oli nuori amerikkalais-suomalainen nulikka, hänelle olivat herttaisen yhdentekeviä yhden yläsavolaisen - nuoren miehen silmissä: vanhenevan - naisen lapset.

Palaan tähänkin kohtaan aina. Kirjailija Jouni Tossavainen liittyy siihen, että emme saaneet enää Matin kanssa lapsia. Näin se on. Nyt jäin koukkuun Youtubeen, jossa kappaleen "C'est le vent betty" säveltäjä Gabriel Yared mainitsee sävellyksensä yhteydessä Debussyn. "C'est le vent bettyä" säveltäessään Yared tavoitteli vaikutetta Debussylta.

Haluaisin, että minulla olisi enemmän tällaisia päiviä, jolloin teksti saa kuljettaa minut sinne ja tänne ja joskus toivoakseni takaisin. Ei minulla olisi varaa tänäänkään tähän, mutta jätän jotain suosiolla huomiseksi. Tulostin juuri Emmi Laukkasen gradun "Minun oli laihduttava" ja muita päätöksiä - muutoshalu, terapiakulttuuri ja kirjoittajan läsnäolo omakohtaisessa aikakauslehtitekstissä".

Olen tulostellut gradua ennenkin, sillä jostain syystä Hesarin Kuukausiliitteen arkisto ei suostu nostamaan Asta Lepän Nälkävuosi-juttua googlen avulla. Gradu on vuodelta 2013 ja Emmi Laukkanen on tehnyt sen Tampereen yliopistoon. Kiinnostavaa on tutustua Laukkasen graduunsa ottamaan käsitteeseen julma optimismi.

Rakastan Lepän juttua ja hänen kirjaansa Sinä et hävinnyt. Luin kirjan ennen ja jälkeen Leonidin kuoleman. Kirjasta oli suuri apu lasten biologisen isän kuoleman käsittämiseen. En tosin ymmärrä, mikseivät Markku Soikkeli ja Asta Leppä menneet naimisiin keskenään, vaan Leppä otti lastensa isäksi jonkun kelvottoman Helsinki-tyypin.

Kun sitten kirjallisuustohtori Markku Soikkeli ja hänen kirjailijavaimonsa Saara Henriksson hankkivat S-kortin, tohtori sai kortin hankkimisesta aikaan suuren draaman blogissaan. Nyt sitten tulee Suomen tähänastisen blogihistorian suurin aasinsilta.

Toimittaja-kirjailija Riku Siivosen kirja Kaikki isäni tavarat avasi tuhat ovea ja ikkunaa ja on enemmän kuin tuhat jänistä. Hekotin ääneen eilen Rautavaaran valometsässä - en tosin ole varma, olinko entisen Nilsiän puolella, nykyisen Kuopion kaupungin -, kun Kaikissa isäni tavaroissa tuli piiiiiitkien ja vähän, ihan pikku pikku pikkuruisen puuduttavien jaksojen jälkeen tiivistys: "Unohda isä ja hyväksy kipu!"

Hekottelin ja hihkuin. Näinhän se on! En tajua Savon Sanomien (ja Keskisyöpäläisen, kuten 1990-luvulla konsernin mormonitehdasta yleisesti nimitettiin, Keskisyöpäläisestä tulivat toimituksen yläkerroksen pomoportaille aina jotain mormonien näköisiä krakakauloja ja tunnelma Savon Sanomien toimituksessa salaperäisesti kiristyi) kriitikon Pasi Huttusen nyreyttä Siivosen kirjan ääressä.

(Savon Sanomat kulttuuriosasto Elämää keskellä tavararöykkiöitä su 11.9.2022 s. 37)

Pasi Huttunen antaa ymmärtää, että isä ja poika -tarinat ovat sen sataan kertaan kuultuja eikä Huttunen millään tule kosketetuksi. Outoa, sillä minuun Kaikki isäni tavarat kolahti. "Unohda isä ja hyväksy kipu!" Näin on ja eteenpäin, sanon minä.

Tietenkin aina välillä vajoan tosi syvälle. Tai syvään päähän, kuten Siivonen useasti käyttämä kielikuva kuuluu. Koska mieleni on edelleen hauras - lienee aina ollut - viime keskiviikkona ajattelin, että kokemattomampi puoliso olisi kärrännyt minut mielipuolisairaalaan, kun tarjouksen teon yhteydessä nauroin mielipuolen nauruani ja itkeä tyrskin samalla. Kaikki oli aivan absurdia.

(Se tässä on tehtävä. Raja. En kestä enää yhtään projektipäällikön aggressiivista ja pahantahtoista whatsappia, vaikka ne olisivat vain Matin puhelimessa. Mutta raja löytyi ja eespäin taistojen tiellä.)

Samalla otan täpöllä ja tosissani Riku Siivosen kapitalismikritiikin. Jaakko Asparan, Timo Kietäväisen, Pekka Mattilan, Henrikki Tikkasen ja isä Ambrosiuksen kirjassa Johtajuuden seitsemän syntiä oli jälkijättöinen neukkulegenda siitä, kuinka Neukkulan suunnitelmataloudessa alettiin mitata tuottavuutta naulatehtaassa ja pian tehdas työnsi putkesta paljon paljon pienen pieniä nauloja.

Sen jälkeen tuottavuuden mittariksi otettiin naulojen yhteenlaskettu paino; tehdas alkoi tuottaa kahden kilon painoisia nauloja! (s. 62)

Esimerkki oli yhtä raikas kuin Jari Tervon Paavo Väyrys -vitsit.

Sen sijaan Riku Siivonen oli pannut isänsä suuhun tarinan siitä, miten Tampereen liikennelaitos sai alkunsa. Se oli hyvä opetustarina siitä, että markkinat eivät oikeastaan juurikaan saa mitään hyvää aikaan. Jätetään markkinoiden hoidettavaksi tai markkinat hoitavat ovat tyhjyyttään kumisevia hokemia, jotka ovat osoittautuneet mahdottomiksi.

Äänikirjassa minulta meni aavistuksen verran ohitse, missä yhteydessä isäkertomusta kapitalismin nurjuus -tarina oli, mutta Alku Vapaaliitosta tarinointi alkoi. Tyyppi on todellinen - tässä siivu wikipediaa: "Alku Adalbert Vapaaliitto (sukunimi vuoteen 1910 Valtanen; 27. syyskuuta 1903 Tampere – 27. marraskuuta 1958) oli suomalainen Tampereella toiminut linja-autoliikennöitsijä. Hän liikennöi 20 vuoden ajan Tampereen Keskustorin ja Tahmelan välistä linjaa ja hänestä on säilynyt paljon kaskuja ja kertomuksia."

Tahmelan-linjalla ajoi aluksi muitakin liikennöitsijöitä. Sen varrella oli suuria työnantajia, kuten Suomen Trikoo Oy:n tehtaat ja Varalan urheiluopisto. Koska liikennöitsijöiden kilpailu, Pyhät Markkinat, johti vaaratilanteisiin eivätkä aikataulut pitäneet, kun eri yrittäjät kimposivat reitille miten sattuu - mieluummin ennen kilpailijaa, jotta saisivat kerätä suurimmat matkustajamäärät itselleen.

Linjat piti lopulta järjestellä niin, että liikennöitsijöiden ei tarvinnut kisata keskenään. Sakraalin Markkinamekanismin kumartaminen johti kaaokseen.

Mistähän Riku Siivonen on Kaikki isäni tavaroihin napannut tarinan siitä, mitä tapahtui, kun Suomeen lobbarit lobbasivat sähkömarkkinalain? Siivonen kirjoittaa, että kansanedustajia tai heidän avustajiaan on turha lobata - parhaimmat tulokset tulivat, kun lobbarit maksoivat rahaa asiaa valmistelevien virkamiesten Sveitsin tileille - Suomeen saatiin laki, jonka avulla sähköverkkoja omistavat yhtiöt lihoivat miljardein euroin sähköverkkomaksuista.

Niiden maksamisesta ei säästy, vaikka kuinka vähentäisi sähkön kulutustaan.

Toinen huikea kohta kirjassa on aiheesta, josta minä olen puhunut jo ammoin Suomen sosiaalifoorumissa otsikolla: "Ota kapitalismi pois korvien välistä!" Tarkoitin otsikolla sitä, mistä Riku Siivonen puhuu kirjassaan terapeuttisen käänteen yhteydessä.

Terapeuttinen käänne yhteiskunnassa on johtanut siihen, että yhteiskunnalliset ongelmat on työnnetty yksilön ongelmiksi. Näin sanoo Emmi Laukkanen heti gradunsa alussa: "Sosiologi Frank Furedi on arvostellut terapiakulttuuria ja tunteisiin keskittyvää terapiadiskurssia siitä, että se tukahduttaa kriittisen keskustelun ja tekee ihmisistä omaan napaansa tuijottavia yksilöitä. Pidämme tekojamme ja valintojamme usein nimenomaan tunteidemme osoituksena ja yhteiskunnan ongelmia yksilöiden ongelmina." (Frank Furedi 2004: Therapy Culture. Cultivating vulnerability in an uncertain age, London, Routledge, 24 - 25, 54.)

"Muiden kanssa kun on helpompi kommunikoida siitä, miltä meistä tutuu. Esimerkiksi työttömyydestä on helpomi puhua yksilön suruna kuin yhteiskunnan vaikeasti hallittavana ongelmana. Olennaista tässä on se, että yhteiskunnallisen perspektiivin katoaminen voi vain lisätä yksilöiden suru ja surevia yksilöitä." (Frank Furedi 2004: Therapy Culture. Cultivating vulnerability in an uncertain age, London, Routledge ja Mikko Saastamoinen 2006: Yksilö, riskitietoisuus ja psykokulttuuri. Teoksessa Rautio, Pertti & Saastamoinen, Mikko (toim.): Minuus ja identiteetti, s. 138 - 167, Tampere: Tampereen yliopisto.)

Ihminen, joka oli joskus minulle läheinen, alkoi juoda liikaa ja juominen näkyi työpaikalla ärtyvyytenä ja kummallisina raivokohtauksina. En tiedä, joiko hän sen vuoksi, että toimittaja-alalla juominen on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus vai oliko juominen sittenkin oirehtimista siihen, että tunnelma työpaikalla oli muuttunut. Journalistinen instituutio oli murenemassa ja siitä leipänsä saavat kävivät vähenevien resurssien myötä toistensa kurkkuun kiinni.

Koetin auttaa. Koetin kuunnella. Lopulta uskaltauduin sanomaan, että et ole yksin - kohtalosi kuulostaa paljolti siltä, mitä tapahtuu koko ajan Savon Sanomissa. Ihminen, jota halusin auttaa, huusi minulle, että älä tee minun henkilökohtaisesta tragediastani jotain yhteiskunnallista ongelmaa.

Emme sen jälkeen enää olleet yhteydessä. Ihminen, jonka yksityistä tragediaa olin vetämässä yhteiskunnalliselle tasolle, tappoi itsensä lopulta lääkkeillä. Toinen samantyyppisen kohtalon työelämässä kärsinyt kollega joi itsensä hengiltä.

Minut ei vallannut myötätunto, vaan raivo.