Hyvää syntymäpäivää mulle!

su 16.10.2022

Täytän tänään 57 vuotta. Rautavaaralla sataa. Eilen virkkasin tulevasta torkkupeitosta tai sängynpäällisestä montakymmentä senttiä. Kaivelin esille Juuan Kahvila Hedwigin Helmen kirpparilta ostamiani kankaanpaloja ja meinaan vaihtaa tupaan verhot.

Sitä varten Matti toi Lapinlahdelta Ulla-siskon lahjoittaman Singerin. Aloitan ompelun opettelun suorasta verhosaumasta. Pitää tehdä vanhan ajan verhotangoille kappoihin kanavat. Matti tosin on sitä mieltä, että aika ei ole asialle vielä, mutta mihin minä Mattia tässä tarvitsen?

Ulla-siskon Singerin mukana tulivat myös käyttöohjeet.

Matilta sain synttärilahjaksi lumilingon. Ei oikein romanttista, whatsappasin Anna-tyttärelle, joka sanoi, että lahja on Matin tyylillä romanttinen! Tänään lapsi lohdutti minua aamulla, että tiskaaminen on terapeuttista, kun kuvasin hänelle tiskivuorta syntymäpäivän aamun hommana.

Vieressäni haisee kompostiämpäri. Pitää viedä se kompostoriin. Matti toi pakulla kompostorin tänne Lapinlahdelta. Tyhjensi sen ensin tšehovilaisen pörriäispihamme perälle.

Noin. Ei haise enää. Tänään pitää hakea sekä puita että vettä. Leivinuunissa on Matin eilen tekemä perunalaatikko. Minulle hän teki oman fetaperunalootan. Syötiin se yhdessä jo illalla. Ajattelin äsken, kuinka ihanata syödä välipalavoileipä, kun kaikki koirat ovat ulkona.

Kukaan ei läähätä kyynärpään vieressä tai nipistele hihasta. Kissaa en muistanut viskata kissaikkunasta kissaportaille ja nyt Birgitta nuolee margariiniveistä ja juustohöylää. Hyppäsi pois pöydältä mielenosoituksellisesti. Matti vaihtaa renkaita autoihin.

Eilen huusin Matille, että hän on psyko- tai sosiopaatti. Olin katsonut aamulla televisiosta Prisma-dokkarin Sairaasta mielen saloista ja alkoi itkettää. Minulla on vahva taipumus pakko-oireisiin. Toistelen täällä sitä, kuinka koetin hallita ahdistusta yhden päihdekämpän ovella seisomisen jälkeen hysteerisellä käsien pesulla.

Olin ensin, että voin auttaa siivousfirmaa vaikka kantamalla ulos tyhjiä pulloja, mutta jo ulko-ovella yökkäsin ja jouduin palaamaan takaisin kuistille. Siivousfirman yrittäjä taputti minua olalle myötätuntoisesti ja sanoi, että noin hänellekin kävi ensimmäisen kerran.

Illalla kotona pesin käsiäni, pesin käsiäni, pesin käsiäni. Minusta ei taida tulla psykoterapeuttia.

Toistelen kokemusta blogissani, sillä se askarruttaa minua. Toisaalta! Miksei voisi koettaa auttaa toista ihmistä, jos tunnistaa itsessään taipumuksen vaikka juuri OCD:hen. Lisäksi olen hyvin suggestioaltis. Jos luen netistä jostain mielenterveyden häiriöstä, itseltäni löytyy juuri sellainen. Pakkoajatusten muoto sekin.

Kun Matti tuli syntymäpäivälahjani hakumatkalta, kerroin haastavasti, että olin katsonut vain televisiota. Tietenkin virkkasin päiväpeittoa samalla, sillä tässä perheessähän eivät kädet saa olla koskaan vailla työtä ja vasemman jalan tahdin on oltava tap, tap, tap.

Olin innoissani Prisma-dokkarista Sairaan mielen salat, sillä tajusin, että skitsofreniat ja muut ovat tavallaan vapautusliikkeitä. Ihmiset reagoivat niillä sairaaseen todellisuuteen. Sairas uusliberaali todellisuus alituisine kiipimisineen, kyynärpäätaktikointineen, itsearviointineen ja sen sellaisineen ajaa meidät tähän.

Sairaan mielen salat lopussa skitsofreenikot kokoontuivat yhteen ja kantoivat kokoontumisen lopuksi kylttejä. Alkoi itkettää ja olin kummallisessa mielentilassa. Olin juuri kuunnellut loppuun Richard Powersin Hämmästyksen, josta en oikeastaan kykene kirjoittamaan mitään, sillä kirjasta lähti ainakin 500 ajatusta eri suuntiin.

Joka tapauksessa Sairaan mielen saloissa esiintyi amerikkalainen nuori nainen, joka jätti pulsaritutkimuksensa ja ainaisen kilpailun rahoituksesta ja keskittyi skitsofreenikkojen vapautusliikkeeseen. Pulsarit esiintyivät myös Powersin Hämmästyksessä avaruusfyysikkotutkijan ja tämän autistisen pojan keskustelessa. Tai ei, ei poikaa ollut diagnosoitu; järjestelmä, systeemi vain halusi pojalle autismidiagnoosin.

Poika oli erityinen. Erityislapsi, joka hyötyi vanhempien tuttavatutkijan tietokoneistetusta aivo- ja tunnevalmennuksesta. Vastassa olivat USA:n uskonnolliset äärioikeistopiirit; Ihmisen ei tulisi asettua Jumalan asemaan. Samantyyppisellä argumentaatiolla lähti rahoitus avaruustutkimukselta; se vaaransi ihmiskeskeistä jumalakäsitystä.

Jos emme olekaan ainutlaatuisia ainutlaatuisella planeetallamme, ei meillä ehkä olekaan erityissuhdetta Jumalaan. Kuka niin edes ajattelee enää? Olen jo kauan ollut sitä mieltä, että olemme kaikki samaa alkuperää - jopa neiti Satiainen tai himokas vasemmistomumetsi Lapinlahdelta.

Olen helpottunut. Jos en näekään heissä sisaria, Jumala rakastaa heitä ja neiti Satiaista lisäksi Jeesus erityisesti. Just silleen. Hänhän on suorastaan Jeesuksen morsian. Ja miten se menikään? Jumala rakastaa iloista antajaa, juu. Jumala oikeasti rakastaa myös omunakääriäistä ja ilmeisesti viheliäistä koronavirustakin, koska on sellaisen luonut.

Tai maailmankaikkeus, me, Kristuksen ruumis, on luonut. Olemm luoneet, sillä luomme koko ajan. Jossain päin maailmankaikkeutta luomistyötä tapahtuu edelleen. Sitä paitsi me koostumme bakteereista. Bakteerit käyttävät meitä koko ajan omiin tarkoituksiinsa. Hyvä niin!

Pulsareiden viestejä erehdyttiin pitkään tulkitsemaan yhteydenottoyrityksiksi avaruudesta. Äsken mietin ääneen - lainaan ajatukseni Richard Powersin Hämmästyksestä - että meidän aistijärjestelmämme on kehittynyt ottamaan vastaan maapallolla tarkoituksenmukaisia viestejä maapallolle tyypillisillä ja tarkoituksenmukaisilla mekanismeilla, miten voisimme kuvitella olevamme vastaanottavaisia avaruudesta peräisin oleville viesteille? Nehän eivät välttämättä ole sinne päinkään kuin olemme tottuneet, kasvaneet ja harjaantuneet.

Vaahdottuani asiasta Matti tuumasi, että meidän ei tarvitse tietää muuta kuin, mitä voimme tietää. Näinhän se on mennyt kummallakin meistä. Matti esimerkiksi on päässyt elämään minun tulooni asti 1950-luvulla syntyneelle miesoletetulle tyypillistä elämää.

Hänen tehtävänsä oli kulkea kodin ulkopuolella ja hankkia ruoka. Vaimon tehtävänä oli istua kotona, odottaa ja ajan kuluksi vähän lajitella aviomiehen valkeita aluspaitoja. Minulle se olisi käynyt vallan mainiosti, jos joku (Matti) olisi etukäteen kertonut, että arvostaa kotona odottavaa pikku vaimoa.

Ei! Hän sanoi minulle, että haluaa vaimollaan olevan jokin vahva oma juttu. Ettei vaimo olisi henkisesti hänestä riippuvainen. Sehän oli aivan scheißea. Matti ei oikeasti ajatellut sinne päinkään, vaan varioi puheitaan taas sen mukaan, kuka oli keskustelukumppani.

Minä puolestani olin niin kiinni maailmassa, josta tulin. Naiset käyvät töissä ja selviytyvät kaikesta vaikka ihan yksin. Kun Maria ja Anna syntyivät, tajusin, että minäpä en selviydy. Ei erityislapsen kanssa voi edes käydä töissä tavalliseen tapaan. Minä en ainakaan voinut ja kiitos siitä, että Matti mahdollisti minulle kotiäitiyden. Itse asiassa olisimme selviytyneet mainiosti siten, että Leonid olisi käynyt maatalouslomittajan töissä ja minä olisin vähän kirjoitellut juttuja free lancerina Pöljän talon yläkerrassa, mutta en vielä silloin osannut luottaa siihen, että ilman taikakosketustani, maailma kaatuu.

Vähitellen ymmärsin, että tarvitsen mieluummin koko kylän kasvattamaan. Ei ollut mitään ideaalia kylää eikä enää edes kunnolla hyvinvointivaltiota, suvun tukiverkot olivat kiinni omissa jutuissaan - kuka golfin peluussa, kuka tiiviissä symbioottisessa avioliitossaan, kuka missäkin päin maailmaa - onneksi sentään olivat vammaispalvelut sekä Lapinlahden helluntaiseurakunta.

En äsken osannut sanoa, että niinhän se osin on kuin Matti sanoi: meidän ei tarvitse tietää muuta kuin, mitä voimme tietää. Osin. Joskus kannattaa singahtaa ulos laatikosta ja katsella toisesta näkökulmasta asioita. Tuskallista on tulla tietoiseksi, mutta on se niin ihanata toisaalta. Nähdä, kokea, yllättyä, ihmetellä ja hämmästellä.

En olisi päässyt omasta lokerostani ilman Mattia eikä Matti ilman minua. Kiitos, Richard Powers.

Kiitos myös puhelimen algoritmi. Kun olin huutanut oikeasti vihaisena Matille eilen, että sen valossa, mitä hän minulle avioliittomme aikana viiksi- tai vähäinen rintakarva värähtämättä on tehnyt, on hän sosio- tai psykopaatti tai että hänellä on sentyyppisiä piirteitä, tiedosta jo senkin pahhhhhvi! Prrrkkklllll, työnsi Storytel minulle Jari Sinkkosen kirjan Psykopatian monet kasvot.

Psyko- tai psykopatiasta ei voi puhua ennen kuin ottaa huomioon esimerkiksi monia ryhmädynaamiikkaan liittyviä asioita. KIrjassaan psykopatiasta Jari Sinkkonen kuvaa amerikkalaisten tekemiä psykologisia kokeita. Osa niistä oli tuttuja aiemmista työnohjaus- ja työyhteisösovitteluopintoihini liittyvistä aineistoista.

Yhdessä kokeessa koeryhmän oli tarkoitus perustaa kokeelliseen vankilaan vankien ja vartijoiden yhteinen tasa-arvoinen sosiaalinen järjestelmä. Tutkijoiden mukaan tyrannia syntyy, kun voimattomuuden kokemus yhdistyy ryhmien toimintakyvyttämyyteen.

Tätä pitää ihan miettiä. Tämä liittyy johtamiseen. Ajatus johtamisesta tympäisee. Mieluummin olisin tekemisissä vain oman ihanan itseni ja tietokoneen kanssa. Olenko sittenkin itseriittoinen introvertti? Matti lähti ulos traktorihommiin. Minun ehkä pitää pestä taas astiat tai ainakin panna perunalaatikkovuoka likoamaan. Tulipa pimeä. Kuuntelin Kjell ja Mårten Westön Vuodet - veljekset kertovat.

Katsoin eilen Sairaan mielen salojen jälkeen DDR-dokkarin. Marian pitäisi katsoa se, jotta ymmärtäisi, mikä kuvio sodanjälkeisessä Euroopassa oli. Kun minä olin nuori, DDR oli vielä olemassa. Meidän polvi keksi Berliinin - nimenomaan dekandentin ja absurdin Länsi-Berliinin.

Tästä haluaisin kirjoittaa. Joskus. Nyt alan paiskoa kotitöitä. Westön veljesten kirjasta nappasin Berliinin muurin avaamispäivämäärän 9.11.1989. Missä olin silloin? Kun tankit vyöryivät Liettuassa Vilnassa 11.–13.1.1991 - oli Vilnan verisunnuntai, olin Moskovassa.

Kun Viro julistautui neuvostokommunistien epäonnistuneen vallankaappauksen jälkeen pikavauhtia seuraavana syksynä itsenäiseksi, Kodin Kuvalehti lähetti minut pikavauhtia viikon reportaasimatkalle Viroon. Kävin Rakveret ja Piritan luostarirauniot (oli vapaan teatterin näyttämö) ja haastattelin Viivi Luikit ja Viron vihreiden puheenjohtajat.

Minä olin siellä ja välillä mietin, olinko se edes minä. Olenko nähnyt unta? Jos olin, mitä ihmettä teen Rautavaaran Kaivokoskella? Meneekö aivokapasiteettini täällä hukkaan, tämä oikeasti askarruttaa minua ja eilen tunsin kummallisen ailahduksen syömmessäni: Haluan taas Vietnamiin!