
Jari Sinkkonen ja Psykopatian monet kasvot
ma 17.10.2022
Siunattu Jari Sinkkosen Psykopatian monet kasvot! Olen juuri kohdassa, jossa Sinkonen selostaa, että tunnekylmällä ihmisellä on vaikeuksia tunnistaa toisen kasvon ilmeistä pelkoa. Sinkkosen mukaan tunnistamisvaikeus viitannee siihen, että tunnekylmältä tuntuvan ihmisen mantelitumake ei toimi normaalisti.
Olen näyttänyt Matille vain vihamielisen ja aggressiivisen puoleni. Joskus kun joudun tuskakohtauksen valtaan, alan taistella jotain vastaan ja Matti joutuu sanomaan minulle, että hän ei ole viholliseni. Käyttäydyn kuin Matti olisi. Sillä tavoin meidän suhteemme on mennyt kummallisuuksiin asti.
Lisäksi Matti tuntuu mielestäni melkein psykopaattisen kylmältä, koska ihan selvästi hänellä on vaikeuksia tunnistaa toisen ihmisen tunteita. Esimerkiksi naisen kyyneleiden hän on sanonut olevan manipulaation väline. Siksi en halua näyttää Matille heikkouttani tai tarvitsevuuttani.
Kierteessä ollaan ja sitä koetamme nyt rikkoa.
Mietin, kuinka paljon Matin kivikasvoisuudesta on peräisin rakennustyömaamaailmasta. Kun kesän lopussa toinen urakoitsija tuli työmaalla silmille, Matti tuijotti tätä ilmeettömän kylmästi. Mieheni katseessa ei ollut mitään tunnetta. Se oli yhtä aikaa kunnioitettavaa ja pelottavaa.
Matin johtajuus tuli kyllä esille ja olin valmis ottamaan hatun tai no, kypärän, valkean pomon kypärän, päästäni ja pudottamaan katseeni. Voi, mikä mies minulla onkaan, muistan ajatelleeni. Urakoitsija oli tullut vähän aiemmin samassa tilanteessa minun silmilleni - hänellä oli siihen täysi oikeus, en kiellä, ja olin itse tyytyväinen siihen, että sain työyhteisösovitteluoppia oikeassa tilanteessa.
Kun tilanne oli ohitse, polveni löivät loukkua, olin taas vähän vahvempi. Minullahan ei ole erillistä työminää ja se tekee työni teosta ongelmallisen. Olen aina sama minä ja haavoitun minuna.
Toisaalta Matin kivikasvot tuskaisan ja pelokkaan urakoitsijan tunnehyö´yn edessä oli pelottavaa. Samalla tavalla pelottavaa kuin kohtauksessa, joka näyteltiin tuvassamme avioliittomme alkuaikoina. Tuvan isolle pöydälle Matti ja eräs aviomies olivat levitelleet työpapereita. Tupaan asteli vaimo, jonka kanssa Matilla oli ollut vuosia aiemmin suhde.
Aviomies oli ainoa, joka ei tiennyt mitään vaimonsa ja yhteistyökumppaninsa tekemisistä. Minä tiesin ja tuijotin naista niin vihaisesti, että tämä muistaakseni lähti talosta melkein saman tien. Toimitti jonkin asian miehensä kanssa ja ymmärsi häipyä. Matin ilme ei värähtänytkään ja silloin ajattelin, että haluan eroon tuosta ihmisestä.
....
Ei Matti psykopaatti kuitenkaan ole. Hän hermostuu ja ahdistuu tietyissä tilanteissa. Tunnekylmä kivinaamari on selviytymiskeino - aivan samalla tavalla kuin Leonidilla. Leonid veti äärimmäisesti väsyessään kasvoilleen kuolinnaamion, kuten sitä nimitin.
Kun Leonidilla oli kuolinnaamionsa, tajusin, että nyt ollaan rajoilla, hajoaako mies. Leonid oli melkein uupumaton rabotjaga - ei osannut levätä kuin viime hetkellä. Minä loukkasin Mattia joskus vuonna 2006 äärimmäisen kammottavalla tavalla. Sanoin yhden lauseen, joka viilsi ohuen, mutta syvän haavan.
Halusin haavoittaa ja tuhota.
En päässyt teflonin alle kuin hetkellisesti ja sen jälkeen Matti kasvatti väliimme kristallisen kuoren. Se oli läpinäkyvä, kirkas ja hyinen. Lisäksi meillä molemmilla on narsistisia piirteitä. Matilla enemmän ohutnahkaisen narsistin piirteitä ja minulla paksunahkaisen.
Oma paksunahkaisen narsistin olemukseni on yhdistelmä vanhojen vanhempien lihavaa buddhalasta, joka istuu omunapuun alla ja juoksuttaa vanhoja vanhempia tuomaan milloin mehua, milloin suklaakeksejä - ja sitten valitsin ammatin, jossa saa oman nimen lehteen joka päivä.
Tunnistin Sinkkosen kirjasta itseni kohdassa, jossa narsistinen lapsi menestyy koulussa niin pitkään kuin selviytyy läksyjä tekemättä. Sami Sykkö kertoi viime lauantain Elämäni biisissä saaneensa ensimmäisestä saksan kokeesta Kallion ilmaisutaidon lukiossa nelosen ja toisestakin vielä. Sitten frau Pitkänen kehotti Sykköä tulemaan hänen valmennuskurssilleen, joka avasi ihan toisen reitin saksan kielen saloihin.
(Googlasin Sykön. Hän ei olekaan enää Glorian päätoimittaja. Sykkö on aloittanut juuri Lappeenrannan–Lahden teknillisen yliopiston uutena työelämäprofessorina.)
Minulle kävi lukion ensimmäisellä luokalla ruotsin kuuntelun kanssa samoin. Sain viisi miinus. Vähän aikaa kakistelin, ei voi olla totta ja sitten otin itseäni niskasta kiinni. Aloin lukea sanoja ja tehdä käännöksiä. Tulin siihen tulokseen, että kieliä ei voi opiskella itse keksimällä.
Samaa itse keksimällä ja toisten luentomuistiinpanoja kopioimalla koetin temppuilla Tampereen yliopistossa pari ensimmäistä vuotta. Sitten menin lukemaan slavistiikkaa Pyynikille. Tajusin pian, että kielten lukeminen vaatii persettä. On jaksettava istua, kuunnella (kuullun ymmärtäminen on minulle oikeasti vaikeaa! Tämä ei ole vitsi.) ja opiskella.
Muistan lisäksi, kuinka Paula-siskoni mies koetti neuvoa minua piirtämään hevosta. Vihasin miestä jo valmiiksi, koska oli vienyt minulta toisen äidin. Tottahan ajattelin, että olin oikeutettu useampaan äitiin ja Paula-siskoni piti pyhittää elämänsä minun kasvatukseeni. Aviomiehen ottaminen oli suuri loukkaus ja kaiken lisäksi se taiteilijaksi itseään nimittävä partaniekka uskalsi tulla neuvomaan, miten hevonen piirretään.
Olin siihen mennessä piirtänyt hevosia kymmenen vuotta (olin ehkä 12-vuotias! Ja täysin valmis hevosen piirtäjä!). Minuahan ei neuvota! Välimme katkesivat käytännössä siihen. Vasta kun sain perintönä siskon miehen vanhoja öljyvärejä sekä kalliita ja hienoja pellavakankaita, vapauduin vihastani.
Ikään kuin kuvanveistäjä Ville Mäkinen olisi istunut minun taiteilijuuteni päällä!
Olen myös tajunnut, miten olen oman aikani tuote. Ammatinvalinnassani ei ollut mitään korkeampaa päämäärää. Halusin elämässäni toteuttaa itseäni. Ei muuta. Aloin aavistella, että jotain muutakin voisi olla, kun käänsimme venäjän kielen opinnoissa sosiologisen kyselytutkimuksen tulokset siitä, millä perusteella neuvostonuoret 1980-luvun lopulla valitsivat ammattinsa.
Suurin osa kirjoitti päämääräkseen olla tarpeellinen toisille ihmisille. Pysähdyin. Ei ollut siihen mennessä käynyt pienessä mielessänikään.
Minä, minä ja mmmminäääääääääää! Ihana minä ja minun juttuni, jotka olivat aivan koskemattomia. Ne olivat minun lapsiani! Niitä ei saanut leikellä. Menin Kodin Kuvalehden (sekä Antiikki-lehden) toimituksen vessaan itkemään, kun toimitussihteeri ja AD käsittelivät juttujani.
Heillä oli siihen perustelut ja hyvät perustelut olivatkin, mutta jos perustelut olisivat tulleet pomolta, jonka minä kelpuutin, olisin ne hyväksynyt, mutta juttukritiikin lähde oli mielestäni perusteellisesti väärin. Oli siinä toimitussihteerin, AD:n ja silloisen päätoimittajan taitamattomuuttakin sekä johtamiskyvyttömyyttä, on se sanottava, sillä koko toimitus joutui käymään työpsykologilla, kun minä olin jo nuori rouva Kuopiossa.
En kuuleman mukaan ollut ainoa, joka itki toimituksen vessassa. Itse kukin siellä oli käynyt ja lopulta toimituksessa alkoivat puhua toisilleen työpahoinvoinnistaan.
....
Eilen kirjoitin, että johtaminen tympii. Ei johtaminen sinänsä - tai joo, en saa millään itseäni työryhmämoodiin firman ryhmädynamiikassa. Olen loputtoman kiinnostunut ihmisistä. Meillä on kiinnostavia tyyppejä töissä, mutta minulle on herttaisen yhdentekevää, miksi oikeastaan he ovat meillä töissä - minullehan firman ydintehtävä pitäisi jotenkin kirkastaa.
Koska johtaminen on minulle vaikeaa ja edelleen täysi mysteeri, joudun opiskelemaan sitä koko ajan. Olen lisäksi sooloesittäjä enkä yhtään ryhmätyöntekijä; tein juttukeikat mieluiten yksikseni ilman valokuvaajaa, sillä sen lisäksi että ajattelin olevani niin satumaisen lahjakas, että otan keikoilla valokuvatkin didyy, juu - minusta kaikenlainen käytännön asioista sopiminen on vaivalloista.
Sen verran jaksoin ottaa huomioon työssäni toista ihmistä, että sovittelin juttukeikat ja haastattelut haastateltavieni kanssa, mutta aivan ylivoimaista olisi ollut sovittaa siihen vielä kuvaajan aikataulua ja toiveita.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]