Asta Lepän Aivan äxänä vie myös minun lapsuuteeni - meitä yhdistää Akuski ja se, että kumpikin tiedämme Mic Macien merkityksen, vaikka Järvelässä, mekaanisen puuteollisuuden taajamassa Mic Mac -perseille vähän naureskeltiin

to 17.11.2022

oplllllllllqqqqqqoi9999999999xxxxxcddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddddd

Yllä olevan kirjoitti kissa nimeltä Birgitta. Birgitta heräsi, hyppäsi pöydälle ja näköjään käveli näppäimistön päällä, kun olin täyttämässä Kotilämpö-uunin tulipesää. En tiedä, mihin kisu nyt katosi. Todennäköisesti tiskipöydälle nuolemaan Matin makkarakeittolautasjämiä.

Päätin tänään lämmittää makuusalin uunin vähän aikaisemmin, jotta ei olisi niin satumaisen kuuma nukkumaan käydessä. Pitää vielä harkita leivinuunin lämmittämistä, sillä huomenna on siskopäivä eikä täällä ole uuneja lämmittämässä päivällä ketään.

Eilen keräilin polttopuita liiterin perukoilta otsalampun valossa ja puhuin Mariani kanssa puhelimessa puolitoista tuntia. Niin kauan ei polttopuiden kerääminen kestänyt, vaan jouduin ensin kuivien puiden äärelle päästäkseni raivaamaan vastapilkotut mäntyhalot kulkuväylältä.

On vain sopeuduttava tällaiseen. Matin vahvuuksia ei ole suunnittelu. Männyt nurin, sillä näkymä suojelulammelle uhkaa mennä umpeen. Niinpä toimeen! Moottorisahan päräys ja männyt ovat rasissa kedolla ennen kuin ehdin kissaa sanoa tai Birgitta perkele.

Kun tulee aika kerätä rangat polttopuusavottaa varten, käykin ilmi, että kaadettujen puiden lomaan on teeri ehtinyt tehdä pesän. No, savotta jää sikseen ja tulee myöhäkesä ja alkusyksy ja teerenpojat jättävät pesänsä. Männyt rojottavat pellolla.

Sitten vips, jokin käsittämätön inspiraatio. Liiteriin on syntynyt kasa. Kasa olisi ihan hirmu hyvä juttu, mutta se tukkii pääsyn kuivien polttopuiden luokse. Niinpä eilen sain aikaan pikkuruisen polunpoikasen kuivien polttopuiden luokse. Olemme keskustelleet tästä; meillä kummallakin on oma aikataulumme. Mattikin on sellainen, että tekee sitten, kun huvittaa. Minä myös, mutta väittäisin, että minulla on extrana näkemystä ja suunnittelutaitoa.

Matti järjestää kaaoksen. Hirmu hyvä juttu sekin, mutta minä en oikeasti olisi paiskonut pilkottuja mäntyrangan pätkiä siihen, mistä pikku vaimo pikku pikku jalkoinensa kipittää noutamaan kuivia puita.

Asta Lepän (s. 1965) sukupolvikirjassa Aivan äxänä oli maininta sekä naisten kotitöinä tekemästä metatyöstä, joita vuorten siirtelyihin tottuneet miesmiesmiehet eivät arvosta että siitä, että maalla asujat ovat tutkitusti onnellisimpia. Silti Asta Leppä ei muuttanut maalle, vaikka ajatus kymmenen kissan uinumisesta isossa hirsiseinäisessä tuvassa leivinuunin lämmössä, oli häntä pahimpien ahdistuskausiensa aikoihin houkutellut.

En nyt mene ahdistukseen ja mielen asioihin, vaikka Aivan äxänä sisälsikin oivaa analyysia ihmisen nivelvaiheiden ongelmista. Tunnistin, mistä Leppä kirjoitti. Olen itsekin ollut samaisen itsekeskeisen weltschmertzin vallassa. Vetelin käsivarsiani lasinpalasella haavoille - toisin sanoen viiltelin itseäni - mutta oikeasti - viiltelin siksi, että ei oikeastaan ollut oikeita ongelmia.

Käsivarteni viillot näkyvät Provissirokissa otetussa valokuvasta kesältä 1987.

Ahistus kumpusi ihan silkasta napanöyhtästä. Joutilaisuudesta, tyhjyydestä. Maailma oli avoinna. Saatoimme mitä tahansa - ja mitä halusin minä? Prinsessahäät Rakkauteni Julman Valtikan kanssa, liudan lapsia, punaisen tuvan ja perunamaan. Ehkä pari hevostakin.

Ahistus tuli siitä, että ymmärsin lopulta. Rakkauteni Julma Valtikka ei halunnut sen enempää paria ponia laitumelle kuin minuakaan astelemaan kaivopolulle. (Tosin olisi minulle mainiosti käynyt Ruokolahden Härskiänsaarikin tähän - ja vaikka vain kesäisin.)

Mutta prinsessahäät. Semmoiset halusin. Ja semmoiset sain. Kiitos ensimmäiselle suomalaiselle aviomiehelleni, että sain taluttaa hänet Puumalan kirkon keskikäytävää alttarille ja takaisin. Siihen avioliitto käytännössä päättyikin. Anteeksi.

Rakkauteni Julma Valtikka halusi Hesariin politiikan toimittajaksi ja sitten uraputkessa yhä ylös, ylös, ylös ja ylös mukavaan eläkevirkaan Suomen arvostetuimpaan lehteen. Siellä hän on nyt ja saattaa nauttia kalliista punaviineistä älykköjen seurassa.

Minulla on keltainen puutalo, takaseinusta hieman hilseilee, mutta se ei restaurointimestarin rouvalle ole ongelma, perunamaa, kolme koiraa, kissa, joka kirjoittaa välillä läppärillä omia runojaan, kantovesi ja paskahuussi aitan sivustalla. Neljä hehtaaria maata, josta hakkuut on tehty juuri niin, ettei meidän aikanamme metsästä tule muuta kuin polttopuuta. Mietimme, pitäisiköhän hakea ennallistamistukea ja palauttaa pellot suoksi.

Vai niittäisimmekö sittenkin vanhan Lievos-isännän raivaamat pellot? Ehkä teemme niin ja nautimme sitten niittykukista. Ehkä maisemanhoitoon muutama lammas, jonka sitten panisimme syksyllä pakastimeen. En syö lihaa, mutta voisin syödä lammaspaistinlientä omien perunoiden kera ja Matti voisi syödä ne varsinaiset lampaat.

Tämä voi olla varteenotettava tulevaisuuden vaihtoehto. Pelastaisimme pörriäisiä täälläkin, kuten tšehovilaisessa Lapinlahden-pihassamme.

Hevonenkin meidän perheellämme on omistuksessa ollut, mutta hevosajanjaksoa kuvaa parhaiten sana perheen hajoaminen. Nuorimmainen alkoi pelata lentopalloa, esikoinen kiinnostui vammaisurheilupojista, minä edelleen haaveilin perheen yhteisestä ratsastusharrastuksesta - olihan meillä ollut sellainen melko onnellinen yhteisen tekemisen ajanjakso - ja mitä teki mieheni?

Hän tunki itseään lapinlahtelaisen julkiuskovaisen Tuhkimon pikku pikku pikku lasikenkään.

...

Vasta sitten kun elämä todella löi rätillä päin naamaa - pahinta oli, että lapinlahtelainen julkiuskovainen Tuhkimo tunki lasikenkäänsä jatkuvasti meidän avioliittomme, kaikki kokemani lähisuhdeväkivallat, lamat ja muut kalpenevat hänen, kaheli-pöhelö-pösilöisen, rinnalla tai ei! luhilainen mummomonsteri menee ohitse luomu-lasikenkä-tuohivirsu-Iitankin - tajusin, että Nuoruuteni Koko Äärimmäinen Tuska, Koko Puristus ja Ahistus, oli omaksuttu jostain pseudoeksistentiaalifilosofien Aku Ankan taskukirjan -tason oppaista Tuleville Suurille Taiteilijoille.

Sartre ja Beauvoir - he olivat coooool. Yeah. (Camus´ta inhosin jo ammoin.)

Ptruuuuuu siitä ei nyt tässä yhteydessä enempää.

...

Asta Leppä kirjoittaa Aku Ankasta sekä prinsessasaduista lapsuutensa määräävinä tarinoina. Minullekin tuli Akuski, mutta enemmän ajatteluani muovasi Hevoshullu. Muistoni ikätoverini Asta Lepän kanssa olivat suurin piirtein samanlaiset.

Kun oli Hevoshullu-päivä, tulin taksilla koulusta (Järvelän ala-asteelta ja varmaan sama toistui yläasteellakin), otin keittiösyvennyksen astiakaapista Duralex-lasin, kasasin O´Boy -purkista ihanan makeaa kaakaojauhoa lasin puolilleen, kaadoin päälle tupakeittiön nurkan jääkaapista kaupan maitoa, jätin lasin pohjalta osan jauhoista sekoittamatta, sillä halusin lasillisen lopuksi kaapia suklaamössön lasin pohjalta, söin huulet suklaasta ruskeina ihania ohuita suklaakeksejä puoli paketillista, ellen kokonaisen, nojasin jalkapohjani lämpöpatteriin, asetin Hevoshullun oranssin pöytälevyn päälle ja nautin, ai ihanata, että nautin elämästä.

Sain syödä kotona mitä vain kaapista löytyi. Ja minähän nautin. Äiti teki usein lempiruokaani; rautapannulla voissa paistettuja kuivia ruisleipäpaloja. Ah, nautintoa! Kukaan ei napissut minulle siitä, että jätin lasiin puoli senttiä paksun suklaisen kerroksen.

Kun olin ihan pieni tyttö, asuimme Imatralla, äiti vei minut lääkäriin ja kysyi, mitä hän tekee, kun tyttö ei syö. Lääkäri oli todennut, että lapsi syö sitten, kun sillä on nälkä. Äiti vei minut takaisin kotiin ja lakkasi pelkäämästä, että lapsi kuolee syömättömyyteen.

Tätä äiti toisteli aina, kun teki minulle erikoistilauksesta pannulla paistettua jauhelihaa - en voinut sietää sen enempää perunaa kuin kastikettakaan - lapsi syö sitten, kun sillä on nälkä. Äiti ja iskä saivat syödä tylsät perunansa. Minä, iltatähtönen, prisessa ja Buddha-prinssi samassa lihavassa persoonassa, söin, mitä halusin.

Suklaakeksien piti olla nimenomaan ohuita. Hitto, kun en muista niiden merkkejä. Asta Leppä varasti vierasvarakeksipaketista yhden keksin. Juuri niin. Hän asetti jo lapsena itselleen rajat. Minä vain nautin härskisti.

...

Asta Leppä kertoo kirjassaan koskettavasti lapsuutensa prinsessahaaveesta. Hän oli nähnyt itsensä hörökorvaisena piikkitukkana eikä häntä valittu koskaan lastentarhan prinsessaksi. Hieno aistikuvaus oli se, kuinka pikku Asta jo kuvitteli tarhaleikin Prinsessa Ruusunen nukkuu linnassa, linnassa - on pahan noidan pauloissa, pauloissa ja leikkiä varten varatun prinsessamekon liehuvat liepeet hipaisevat ja kahisevat vaimeasti, kun hän saa pukea mekon vihdoin ylleen.

Käänne seuraa, kun lukiossa luokalle tulee upea ja uhmakas Hanna. Hannalla on sitä paitsi isot rinnat. Lisäksi hänellä on mustat farkut, musta paita, niittivyö (ehkä kaulassa) ja oranssi tukka. Asta alkaa samaistua Hannaan ja seuraa tätä palvoen.

Hanna on ihana, rohkea ja upea. Kaikkea, mitä Asta ei tunne olevansa. Hän alkaa vaihtaa tyyliään. Hän astuu pois purjehduskenkien maailmasta. Tämä on muuten oikeasti puhtaasti länsisuomalainen tai meren äärellinen kirjallisuussymboli.

Kjell Westön muistan pitäneen kiinni purjehduskengistään joissakin autofiktiivisissä, joita ei koskaan autofiktioksi uskallettu biografistisuuskammon vuoksi sanoa - nuoruudenkuvauksissaan.

Kävellessään uljaasti samankaltaistensa seurassa pitkin Aurajoen rantaa kapeassa kotelomekossaan ja mustassa pitsipuserossaan nuori Asta sai osakseen ihailevia katseita. Jokainen katseen pyyhkäisy aiheutti hänelle orgasmin.

Nyt jatkan kuuntelua. Panen sitten Kotilämmön pellit kiinni ja lähden kävelylle. Ehkä tuon lisää puita sisään. Pitää tyhjentää leivinuunin pankolle Paula-siskolta saamani vaaleansininen viirapolttopuukassi.

Kotilämmön hiilet hehkuvat edelleen. En saa peltejä kiinni. Kuuntelin Aivan äxänä ja huomautan jokusesta asiasta. On vain nyt niin, että saadakseen selvää, mitä tarkoitan Tuhkimon lasikengällä, pitää lukea Asta Lepän kirja. Tai sitten pitää googlata satututkija Satu Apo.

Ehkä palaan kenkäkysymykseen blogissani. Saapas nähdä, mutta Lepän kirja on huikea. Tosin hänen epäilyksensä demokratiaa kohtaan ja itse asiassa politiikka-analyysinsä menee valitettavan vituralleen. Olen sanonut ja kirjoittanut vuodesta 2007 asti, että pelkkä äänestäminen ei enää riitä.

Edustuksellista demokratiaa ei tule lopettaa, mutta rinnalle on saatava suoria vaikutuskeinoja. Ihmiset haluavat vaikuttaa - se on ihan oikeasti totta totta totta ja vielä kerran totta - ihmiset haluavat olla mukana pelastamassa maailmaa, mutta yhtä aika haluavat irti puolueista. Tulee lähteä liikkeelle psykologisesta voimauttamisesta. Tulee sanoa, että sinunkin sanomasi, tarinasi on tärkeä.

Nyt kun voimauttaminen on laiminlyöty, massat voimauttavat itseään. Seuraa väki ja valta. Ihmiset huutavat. Katsokaa, saatana tänne meihin päin. Me rumat lihansyöjät, jotka ajamme vanhoilla diesel-autoilla, antakaa meidänkin sanoa jotain. Me pelkäämme ja pelokas koira on vaarallisin koira!

Jotenkin poliittista järjestelmää tulee korjata. Itse demokratia on paras systeemi, mitä on keksitty. Demokratiaa pitää kuitenkin tutkia ja pitää keksiä keinoja, jolla ihmiset pääsevät mukaan.

Se Asta Lepän kunniaksi on sanottava, että kirjan alkumetreillä hän toteaa olevansa prekaari. Jee! Odotan Lepän kapitalismikritiikkiä! Jäljellä on 40 minuuttia. Ehkä sitä vielä tuleekin tässä.