Jatkan Pitäjäläisen tilausta, mutta

ma 21.11.2022

Maksan tänään Pitäjäläisen laskun. Se erääntyi yhdeksän päivää sitten ja tähän asti mietin, katkaisenko tilauksen ja maksan uudesta tilausjaksosta ehtineet lehdet. Tilasin paikallislehden vuosi sitten sen vuoksi, että tahdoin tietää, milloin Rannankylän erällä on hirvipeijaiset.

Mehän olemme maanomistajia, joten olemme hirvipeijaisiin oikeutettuja. Olen tästä ihan huippuiloinen. Olemme maanomistajia, metsänomistajia ja meillä on pätkä rantaakin. En olisi uskonut, että näin joskus saattaa olla. Olen siirtynyt kukkaruukkumaanomistusvaiheesta seuraavaan.

Kukkaruukkuvaihe terminä on peräisin tietokirjailija Juha Kuismalta. Googlasin itseäni ja ilmeisesti ajatus löytyy kirjoituskokoelmasta Asumisen vapaus. Löytyy nettiversiona ja siinä on kuin onkin pohjoiskarjalaistuneen ilmajokisen kirjailijan Matti Mäkelän essee ensimmäisenä.

Essee on sangen oppinut. Kuten kaikki blogiani tarkkaavaisesti seuraavat tietävät, Matti Mäkelä kuoli juuri, kun sain luettua hänen elämäkertansa Pitelemätön.

Mäkelä kirjoittaa essessään: "...jos joku nykyään esittää poikkeavan ajatuksen, hän ei enää koskaan ole yksilö. Hänet leimataan heti jonkin ryhmän jäseneksi, ja ryhmän jäsenenä hänestä huolehditaan tai hänen mielipiteitään vastustetaan ja halveksitaan." (Asumisen vapaus, toim. Juha Kuisma, nettiversio)

Pitäjäläisen pääkkärisivun Isolla kynällä -palsta on usein hyvää ja ajatuksiakin herättävää tekstiä. Viime torstain numerossa ilmeisesti Piia Kaipainen, nimi kirjoituksesta puuttui, kirjoitti juuri samasta aiheesta. otsikolla Kaikki pitää hyväksyä - tai no siis...

"Jos satut olemaan nainen tai mies, olet kaikkein pahin kaikista. Koska jos sanot olevasi varmasti tiettyä sukupuolta olet selvästi heteroseksistinen kapeakatseinen idiootti, jona mielestä ainut hyväksyttävä seksuaalinen suuntautuminen on perinteinen heteroseksuaalisuus."

Niinpä. Tähän olen totisesti törmännyt. Toisaalta olen jotenkin imarreltu. Otan sulkana hattuuni sen, että muudan kirjailija on käyttänyt tai ainakin uhkasi käyttää minua varoittavana esimerkkinä alustuksessaan homofobiasta. Minä tosin blogikirjoituksessani alunperin koetin piipittää, että kyseisen kirjailijan teoksessa oli väkivaltapornoa ja nuoren naisen kehoa kohtaan ryöppyävää vihaa.

Luin kirjaa sivulle 20. Koska siihen aikaan Maria ja Anna olivat kirjassa tapetun nuoren tytön ikäisiä, en voinut jatkaa kirjaa pidemmälle. Mielestäni kohta tursusi hyistä vihaa nuoria kauniita naisia kohtaan.

Kuuntelen parhaillaan Au Silfverbergerin Sinut on nähty -esseeteosta ja täällähän tämä on. Nuori murhattu ja raiskattu tyttö oli kirjailijalle vain kuohuttamisen väline. Ikään kuin kirjailija olisi miettinyt päänsä puhki, millä tavoin hän nyt saisi aikaan mahdollisimman suuren reaktion.

En tosiaankaan pyri sensuroimaan kirjailijaa enkä ketään, mutta jos kirjoittaa jotain, joutuu ottamaan vastaan roiskeet. Lukijakokemuksen. Kirjailija tai kirjoittaja altistaa tuotoksensa lukijan silmille. Anu Silfverberger ottaa kirjassaan esimerkiksi Koko Hubarasta ja Laura Lindstedistä... tästä jatkan joskus...

Pitäjäläisestähän minun piti. Olen ylen kiitollinen Piia Kaipaisen kirjoituksesta ja nimen puuttuminen liittyy varmasti paikallislehden tämänhetkiseen hapuiluun. Toivon myös, että taittava toimittaja lukisi jutut lävitse taittovaiheessa ja korjaisi kömpelyydet.

Etenkin tämä koskee konsernin kiviriiippaa Töllötintä, jossa avustajat eivät ole ammattilaisia.

Pitäjäläisen viime torstain numerossa iloitsin siitä, että juttu sijoittaja-yrittäjä Anna-Liisa Toivasesta näytti olleen toimituksen omaa tuotantoa. Olisin jättänyt pois Savon Sanomista pölläistyn kainalon, sillä kainalojutussa olleet asiat tulivat julki mielestäni Tiia Kampmanin tekemästä haastattelustakin.

En tiedä, mikä lisäarvo oli sillä, että haastattelun kärki kertoi haastateltavan saaneen lapsuudenkodistaan sijoittamisen mallin ja sitten sama tulee jo Savon Sanomissa julkaistusta jutusta laveasti ja monisanaisesti. Kainalo oli päivätty emolehteen kymmenen päivää aiemmin.

Mikään ei ole niin vanha kuin edellisen päivän sanomalehti, sanottiin ammoin. Entä kymmenen päivää vanha juttu?

Myös Toivasen lasten saama sijoitusintomalli käydään lävitse aukeamalla kaksi kertaa.

Konsernin paikallislehtitoimittajille tulisi antaa pikaisesti kielenhuoltoa sekä jonkinlaista opastusta toimittajakirjoittamisesta. On vaikea ymmärtää, mistä on kyse, kun ... "... vankan ammattitaidon markkinointialalla omaava yrittäjänainen näki, että toimintaa on lähdettävä myös viemään määrätietoisesti eteenpäin."

Muistan opiskeluajoiltani säännön, jonka mukaan sanalla voi olla mieluusti korkeintaan viiden sanan määritteitä. Ilmeisesti toimittaja on laskenut, että yhdyssanat lasketaan yhdeksi sanaksi ja näin lauseessa subjektilla on vain neljän sanan määrite. Mutta sana ammattitaidon omaava - herrajukara! Tämän olisi kokonaan voinut ilmaista toisin.

Esimerkiksi näin: "Koska Toivasella on vankka markkinoinnin ammattitaito, hän huomasi, että huoneistojen hankkiminen ei yksin riitä; huoneistot kaipaavat brändäystä."

Epämääräinen hölinä toiminnan viemisestä eteenpäin on aivan tyhjää - varsinkin kun kahden kappaleen jälkeen jutussa toimitaan taas: - Meillä on yli 200 vuodepaikkaa, antaa Anna-Liisa faktapohjaa toiminnasta.

Raastan hiuksiani. Miksi pitää antaa faktapohjaa? Ja toiminta-sana meiltä Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksessa 1980-luvulla julistettiin ihan kokonaan pannaan. Jos olisin taittanut jutun, olisin kirjoittanut kohdan kokonaan uusiksi: "Koska Toivasella on vankka markkinoinnin ammattitaito, hän huomasi, että 200 vuodepaikan omistaminen ei yksin riitä; huoneistot kaipasivat brändäystä."

Juttu olisi voinut jatkua sillä, että tekstissä hieman avataan Tahko Apartmentsin brändiä. Olisi ollut jotain konkreettista. Toimittajan pitää etenkin markkinoijaa haastatellessa vaatia konkretiaa. Muuten haastattelu tuntuu matkailumainokselta.

Eikä taaskaan mene kuin kolme kappaletta ja taas haastattelussa on toimintaa. Kylläpä on dynaamista. Myös eteenpäin vieminen toistuu Toivasen puheissa. Armoa! Sanaa pärjääminen kaihtaisin. Onneksi se on suorassa sitaatissa ja menee Toivasen itsensä piikkiin.

Pärjääminen on puhekielinen ilmaus eikä mielestäni kuulu lehden sivuille. Kielikello puhuu svetisismin poltinmerkistä. Kun luen asiatekstissä pärjäämisestä, kuulenkin aina korvissani, kuinka ihoni kärventyy tsihhh, poltinrauta osuu käsivarteeni joka kerta. Tsihhhhhh.

Montaa mieltä voidaan olla siitä, onko kielikuva yrittäjyyden polku onnistunut : "Niistä hän ammentaa oppejaan yrittäjyyden polulla..." tai siitä, että yrittäjä hymyilee jutun lopussa jotain sanoen tai jopa naureskelee myhäillen. Lainauksissa ei tarvitse koko ajan toistaa, kuka sanoo jotain, etenkään kun haastateltavia on vain yksi. Jutun alussa toimittaja on sen muistanut, lopussa enää ei.

Kun haastateltava on ammentanut oppejaan yrittäjyyden polulta, hän ammentaa myös kiinnostusta talouselämään. Kaikki tämä yhden kappaleen välein.

...

Pitäjäläisen seuraavalla sivulla on Rautavaaran kunnanjohtaja Unto Murron kirjoitus. Jos oikein ymmärsin, Murto syyttää johtamansa kunnan tilintarkastajia siitä, että Rautavaaralla on ollut rakennekorruptiota. Jos olisin Pitäjäläisen leivissä, tarttuisin asiaan ja kirjoittaisin jatkojutun.

Ensimmäinen kysymys kuuluu, kuka olikaan vuosina 2014 - 2019 oli Rautavaaran kunnanjohtaja. Toukokuun 2014 EU-vaalien alla kunnanjohtaja oli ihan varmasti Unto Murto, sillä järjestin maailmanpolitiikan professorin Heikki Patomäen (vas.) erityisesti käymään lempikunnassani, Rautavaaralla.

Heikki Patomäki tapasi sekä puoluetoverinsa kunnanvaltuuston puheenjohtajan Matti Matikaisen ja ties minkä puolueen - varmaan murtopuolueen - edustajan, kunnanjohtaja Unto Murron. Istuimme Tiilikassa, söimme varhaisen lounaan ja minäkin sain kivan Rautavaara-avaimenperäkaulanauhan.

Tilintarkastuksen syyttäminen siitä, että rakenteellinen korruptio on päässyt pesimään kuntaan, kuulostaa jotenkin tosi oudolta. Ikään kuin joku tai jotkut eivät olisi kartalla tai olisivat hypänneet (tahallaan ehkä) ... pihalle... Odotan paikallislehden analyysia innolla!

Riitta Roinisen fobiaa käsittelevä kirjoitus pitää lukea. Se jäi minulta huomiotta, kun luin uudelleen ja uudelleen Unto Murron kirjoitusta.

Pitäjäläisen takasivulla oli uutinen, jonka otsikko kirkui, että Siilinjärveläismies ampui oven ja ikkunan läpi. Ensin ajattelin, että jahas, juuri ennen lehden menoa painoon sivulle 14 myyty neljän palstan ilmoitus on jäänytkin pois ja tilalle oli pitänyt ottaa ensimmäinen juttu, mikä konsernin arkistosta taittajan käteen on osunut.

Ingressi on ihan hyvä, mutta siinäkään ei tule ilmi, miten vankeustuomio liittyy Pitäjäläisen levikkialueeseen. Ingressin perusteella mietin jopa, taitetaanko kaikki paikallislehdet samoille pohjille ja nyt vain Uutis-Jousen pohjasta on jäänyt yksi sivu Pitäjäläiseen. Ei, näin ei voinut olla, sillä muistiossa oli Rautavaaran sydänyhdistyksen pikkujouluilmoitus.

Pääsin leipätekstiin. Voi kökköjen kökkö. Olen aiemminkin huomannut, että Savon Sanomien rikostoimittajalla Asta Tenhusella on vaikeuksia tarinan kuljettamisen kanssa. Hän on mitä ilmeisemmin lukenut vuoia pelkästään oikeuden pöytäkirjoja ja poliisiraportteja.

Pöytäkirjojen ja raporttien kieli on tunnetusti kömpelöä. Suositan Tenhuselle kokoomuksen kansanedustajan Marko Kilven dekkareiden lukemista. Vaikka hän on poliisi (ja kokoomuslainen), arvelen, että Kilpi taitaa kertoman. Ei rikos- ja oikeusjuttujen tarvitse kaunokirjallisuutta olla - riittää ihan peruskama: mitä tapahtui ja missä järjestyksessä.

Ensin pitää päättää, mikä on jutun kärki, pääuutinen. Ja Pitäjäläiseen olisi pitänyt otsikkoon panna, että mukana oli nilsiäläisnainen. Jutusta ei loppujen lopuksi käynyt ilmi, millä paikkakunnalla siilinjärveläismies ampui oven ja ikkunan lävitse.

Jos minä olisin ollut Pitäjäläisen taittaja, olisin kirjoittanut jutun kokonaan uudelleen. Lopullinen vastuu tekstien huonosta laadusta on konsernilla. Jos konserni haluaa palkata toimittajaksi sellaisia, joilla ei ole kieli- tai toimittajakoulutusta tai käyttää avustajina muiden alan ihmisiä, kuten Töllöttimessä, pitää työnantajan tarjota täydennyskoulutusta sekä säännöllistä kielenhuoltoa.

Paikallislehden viikkopalaverissa pitäisi käydä ilmestynyt lehti lävitse ja suunnitella uutta. Eikä tulisi hyväksyä juttukierrätystä maakuntalehden kanssa. Yleisönosasto tulee pitää tiukasti paikallisena eikä vaalien alla ottaa lehteen kirjoituksia, joita ehdokkaat monistavat koko vaalialueensa lehtiin.

Pienenä vinkkinä ehdokkaille kerron, että jos kansanedustajaehdokkaat haluavat lävitse jotain tekstiä paikallislehteen, he voivat ottaa ennalta selville, mikä on juuri kyseisen levikkialueen kuuma poliittinen kysymys ja kirjoittaa siitä.

Olen ollut paikallislehden toimituksessa vastaanottamassa ehdokkaiden kaikenkarvaisia  ja mitäänsanomattomia monistuskirjoituksia ja tullut siihen tulokseen, että oikeastaan suurimmalta osalta ehdokkaita pitäisi ottaa läppäri kokonaan pois. Ei vain ennen vaaleja, vaan iäksi. Oli aivan tautisen tympeää ja täydellistä ajan hukkaa lappaa kirjoituksia sähköpostista roskiin.

Paikallislehtikin voi osallistuttaa lukijoitaan poliittiseen keskusteluun, mutta mietittynä ja analysoituna, kiitos - ei sillä tavoin, että ehdokas voi sensuuritta suoltaa tyhjää paskaa.

...

Eikä Pitäjäläinen ole edes pahimmasta päästä kielikökkeröineen. On sitä pahempaakin nähty.

Erään nimeltä mainitsemattoman paikallislehden betoniraudoittaja-puutarhuri-päätoimittaja aloitti muinoin ensimmäiset uutisjuttunsa kertomalla ingressissä, että XX kunnan peruspalvelulautakunta piti kaksi viikkoa sitten kokoustaan.

Hän oli ollut vuonna 1998 Vasemmistoliiton EU-ehdokkaana Pohjois-Savossa. Tosin hänellä oli tuolloin sukunimi, jonka oli ennen totaalista persoonallisuudenvaihdostaan jättänyt entiseksi jättämälleen vaimolle. Kävin tekemässä tyypistä haastattelun Kansan Uutisiin, aluetoimittaja kun olin, eikä muistiinpanolehtiööni ollut jäänyt oikein mitään.

Sen sijaan filmillä oli rivi kuvia, jossa mies istuu, seisoo, poseeraa ja näyttää kauniilta koko ajan. Ihana tukka hänellä oli. Kellokin varmaan oli näkyvissä, arvelen nyt. Tajusin jo silloin, että vassumiehet pystyvät mihin tahansa. He kun ovat niin miellyttäviä.

...

Nyt ryhdyn maksamaan laskuja. Lopullinen päätös siitä, että tilaan lehden, tuli luettuani pikku rivi-ilmoitukset. Ylihuomenna Hotelli Tiilikassa vierailee jalkahoitaja. Koska minulla on asiaa Rautavaaran kirkonkylälle, voisin viettää keskiviikkona Rautavaara-päivän.

Veisin kirjastoon muun muassa Riitta Jalosen Omat kuvat. Ei nappaa se. Jalonen kirjoittaa liian ohutta, liian valjua tekstiä. Teksti lipuu silmieni edessä ja edestä. Isä toistuu läpi kirjan. Isä sitä ja isä tätä. En saa kiinni enkä jaksa yrittääkään.

...

Ups, merkintääni jäi häntä. Aloitin merkintäni siitä, että kaipaan Tiia Karttusen juttuja. Vielä viime kesänä hän oli Pitäjäläisen apinalaatikossa, miksi ei ole enää?

Nimittäin viime kesänä (vähän kömpelö teema-reemoitus, mutta nyt tulee tehdä vähän konttorihommiakin) haimme naapurista meille vanhan rautakeinun, siinä emme ehdi lojua tulevinakaan kesinä, mutta onhan hyvä olla keinu siltä varalta, että joskus joudamme.

Keinun meille lahjoitti Rannankylän asuttaminen etelästä käsin -ryhmän toinen jäsen, Maritta. Hän puhui ihastuttavan paljon ja vilkkaasti sekä kesken kaiken viittasi pääkaupunkiseudulta rautavaaralaistuneen toimittajan Tiia Karttusen kirjoitukseen.

Tiia Karttunen kertoi Pitäjäläisen Isolla kynällä -palstalla (14.7.), että oli tuotu Rautavaaralle noin niin kuin kyntöaura. Tunsin, että naapurin Maritta on hengenheimolaisiani, sillä olin kiinnittänyt samaan kirjoitukseen huomiota heti, kun olin lehden lukenut.

Ajattelin, että olisi hauska laajentaa Rannankylän asuttamista etelästä käsin -ryhmää kolmannellakin jäsenellä. Ehkä voisimme harkita ryhmän nimen muuttamista vaikka Rautavaaran asuttaminen uusien kyntöaurojen avulla -ryhmäksi.

Heinäkuun hauska Pitäjäläinen päätyi saunan eteiseen sytykkeeksi. Sieltä minä sen kannoin juhlallisesti takaisin taloon. On tainnut pujahtaa piilon viereen kuin paita Jenni Haukion runoteoksessa. Nousenpa ja käyn tsekkaamassa viisivuotiskalenterin alle. Jospa kirjoituksen sisältänyt lehti on siellä.

Samalla otan jotain välipalaa. Porkkanan vaikka. Matti on tulossa lounaalle ja aion lounastaa seuraksi. Haudutin leivinuunissa pehmeää vehnäpuuroa yön yli. Koostumus on optimaalinen eikä haudutusastian kansi edes liimaantunut kiinni, kuten edellisellä vehnäpuurontekorupeamallani.

Noin. Tänä aamuna uutisten pääaiheena oli se, että kasvissyöjät saavat etua lihan hinnan korotuksista. Vähän kökösti ilmaistu, mutta en lähetä reklamaatiota Ylen uutistoimitukseen. Sanonpahan vain.

Juha Kuisman toimittama Asumisen vapaus -kirjasta ei netissä ole kuin 18 sivua. Ehkä olen asumisen kukkaruukkuvaiheesta lukenut Kuisman Maaseudun Tulevaisuus -kolumnista. Olen viime viikot löynyt laimin lempilehteäni Maaseudun Tulevaisuutta, sillä joka aamu luen netistä Savon Sanomien lisäksi Etelä-Saimaan ja Etelä-Suomen Sanomat.

Äsken, kun tulostin Asumisen vapauden typistetyn nettiversion, löysin tämän oivan kohdan Kuismalta:

"Miksi unelma eloon heräävästä autiosta maatalosta ja aidosta paikallistunnelmasta pitää hakea Toskanasta? Miksei sitä voisi hakea Heinävedeltä tai Kärsämäeltä, Kiikalasta tai Tuupovaarasta? Viitasaarelta, Multialta,
Lammilta, Yli-Iistä tai Ahlaisista voisi löytyä autioita taloja, jotka odottavat samanlaisia hullaantuneita uudisasukkaita, mitä Toskana-kirjallisuus tarjoilee."

Niin totta niin totta.