Juha Hurmeen Tiu tau tilhi on huimaa laukkaa historiassa Elias Simojokineen - Simojoki oli suomalaisen sinimustan pappisfasismin johtohahmo - Antto Terrakselta sain rautavaaralaisille termin paikalliset metsästäjä-keräilijät

ke 23.11.2022, Woldemar Schildt korjattu to 24.11.

Aamulla Yle julkisti taasen suomalaisten uudet Nato-kannatusluvut. Kohta Natoa kannattaa ei vain 78 prosenttia suomalaisista, vaan 780 prosenttia. Nappasin luvun Juha Hurmeen Tiu tau tilhistä. 

Neuvostoliittolainen sotilaskomentaja Mihail Nikolajevitš Tuhatševski remelsi Neuvostoliiton sotakalustovalmistuksen eksponentiaalisella kasvulla Suomen lehtien ulkomaanuutisissa 1930-luvulla. Antto Terraksen Suomalaisuuden kultaisesta kirjasta löysin osuvan ajatuksen: Suomi on itänaapurin mielestä ollut aina epäluotettava: suomalaisilta on aina luonnistunut sekä ristin- että hakaristinmerkki!

Anu Silfverbergin Sinut on nähty tuli loppuun. Hyvä oli ja joskus vielä kirjoitan siitä. Sitä ennen pitäisi korjata edelliset merkintäni. Olen kirjoittanut koko ajan hänen sukunimensä Silfverberger. En tee sitä nyt, sillä edelleen renkaat on siirtämättä rengaskoppiin ja kuusikujan havut rönöttävät ikävästi kujan poskessa.

Piti tänään tilaamani itselleni jalkahoito ja käymäni lounaalla Tiilikassa. Maksoin eilen nipun laskuja ja tulin siihen tulokseen, että en vähään aikaan mene minnekään, missä on mahdollisuus eksyä kauppaan. On parempi, että Matti käy kaupassa.

Kerran viikossa sallin itselleni kannullisen vihreää teetä Juuassa Kahvila Hedwigin Helmessä.

Hesarin Kuukausiliitteessä oli syyskuussa Jouni K. Kemppaisen juttu Juha Hurmeen uusimmasta kirjasta Tiu tau tilhi. Kiinnostavaa on, että Kemppaisen juttu käsittelee vain Ilmari Kiantoa. Hurmeen teoshan on kummallista laukkaa pitkin Suomen 1800-luvun historiaa ja henkistä ilmastoa kohti Kiantoa.

Rakastan sellaista. Ei tiedä, mihin Hurme vie ennen kuin on Kiannossaan kirjoitettavien asioiden listassaan.

Eilen illalla kirjoitin ylös, miten Juha Hurme pääsi Elias Simojokeen. Tamperelaiset ja lahtelaiset ovat joutuneet katsomaan Simojoen pientä pippeliä kohta sadan vuoden ajan. Piti kelata kohta äänikirjasta kolme kertaa ennen kuin ymmärsin, mistä oli kyse.

Tove Janssonin isä, Viktor Jansson, kuvanveistäjä teki Hurmetta lainaten hyvää tiliä sillä, että veisteli paitsaita sisällissodan voittajalle. Mallikseen hän otti Aleksanterin yliopiston voimistelusalilla jumpanneen nuoren Elias Simeliuksen ja niinpä Tampereen Hämeenpuistossa Simelius heristelee miekkaansa työvänteatterin (oliko se teatteri vai työväentalo?) suuntaan ja Lahdessa kaupungintalon puistossa Simeliuksella on kainalossaan antiikkinen kypärä.

Tyyppi veistoksissa on antiikki-ihanteen mukaan nakuna.

Juha Hurme kirjoittaa, että Elias Simelius, vuodesta 1926 lähtien Simojoki, oli suomalaisen pappisfasismin keulahahmo. Hän ehti tehdä kaiken, mitä kelpo fasisti voi Suomessa tehdä. Simojoki oli vapaus- ja heimosoturi Akateemisen Karjalaseuran perustajajäsen, Lapuan liikkeen kannustaja, muiluttaja ja IKL:n kansanedustaja, äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustat puheenjohtaja ja ties mitä.

Hurmeen mukaan sinimustat sekaantuivat Virossa oikeistolaiseen Vapsin (vallankumoussotureiden) vallankaappaushankkeeseen vuonna 1935 ja sen vuoksi sinimustat lakkautettiin. Ei hätää, Suomen sinimustat perustivat muistapaidat. Ja! Mustapaitojen pomona hääri Elias Simojoki.

Mitä Simojoki olisi vielä ehtinytkään, ellei olisi kaatunut talvisodassa, Hurme kysyy. Toveri Vanhempi Huoneenrakentaja kertoo tarinaa, jonka mukaan Lapinlahdella Lajeksen aitauksessa (hautuumaalla, onko paikka saanut nimensä Lapinlahden kappalaisesta Klas Veiselistä 1854 -1876?) on tyyppi, joka sanoo ampuneensa Simojoen Koirinojanlahden jäälle Laatokalla.

Ei mikään pidetty tyyppi kansan syvien riven parissa tämä pappisfasisti-Simojoki.

Elias Simojoelta löytyi sinimustien lakkauttamisen yhteydessä kirjeenvaihtoa, jossa suunniteltiin Suomen vasemmistolaisten sulkemista keskitysleirille Petsamoon. Tätä emme saaneet tietää, kun luimme isä Markku Suokonaution lukupiirissä Elias Simojoen elämäkerran.

Isä Markku Suokonautio kuoli viime keväänä. En ole kirjoittanut siitä, sillä hänen myötänsä hävisi yksi syy, miksi kuitenkin aina vähän viihdyin näillä seuduin. Kun kaikki alkoi tympiä, ajattelin aina, että no, minulla kuitenkin on mahdollisuus lähteä isä Markun kirjallisuuspiiriin Sukeavalle ja Rutakolle Ylä-Savon Subcomandante Marcosin kanssa.

Oli ainakin mahdollisuus päästä keskustelemaan nopeasti ja älykkäästi joutumatta kuuntelemaan puuduttavia miesmiesmiesmonologeja.

Isä Markku Suokonautio on ilmeisesti ollut pappi, joka on uskaltanut siunata Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen sijaan Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen.

Olen keskustellut isä Markku Suokonaution kanssa puhelimessa juuri tästä! Kielellä on merkitystä. Ja Juha Hurmeen kirja Tiu tau tilhi kertoo ovelasti rivien välissä hegemoniasta ja siitä, että itsestäänselvyyksiä on syytä välillä purkaa.

Jouni K. Kemppainen on hirmu hyvä toimittaja. Hän uhosi 1980-luvun lopulla Tampereen yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa, että kirjoittaa uusiksi koko journalismin (hennon, teennäisen) teorian. Sitä hän ei tehnyt, vaan on kirjoittanut ihan parhaita henkilökuvia Hesarin Kuukausiliitteeseen. Myös Kemppaisen kirjoittama Arto Paasilinna -elämäkerta Onnellinen mies oli avartava.

En voi sietää Arto Paasilinna -huumoria, mutta hänen elämänsä oli kiinnostava.

Siksi en ymmärrä, miten Juha Hurmeen Tiu tau tilhi -juttu oli Kemppaiselta melkoinen typistys. Eikö Kemppainen tavoittanut Hurmeen ajatuksenlaukan tasoja? Minusta kirjassa on nimenomaan kyse siitä, kuinka monin tavoin vallitsevaa hegemoniaa ajetaan meissä lävitse.

Välillä Hurme käyttää lukijaansa (kuulijaansa, Hurme lukee kirjan itse) Virossa. En tiennyt Viron Vapsin vallankaappauksesta. Mitä ylipäätänsä tiedän Viron historiasta? En mitään. Ja pitäisi kirjoittaa Tõnu Õnnepalun Pariisista.

Juha Hurmeen kanssa on myös otettava huomioon kaiken ristiriitaisuus.

Seuraavan kohdan korjasin to 24.11. aamulla, kun olin illalla kuunnellut kohdan uudelleen. Varasin Juha Hurmeen kirjan Rautavaaran kirjastoon. Se näytti Rutakko-verkon mukaan olevan vielä kuljetuksessa. Tahdon tsekata muutamia kohtia printistä, kun kerta Storytel ei suostu antamaan kirjaa e-muodossa.

Esimerkiksi lainaperäinen historia (his story) olisi jyväskyläläisen silmäkirurgin, pankki- ja kuoromiehen Woldemar Schildtin oppien mukaan ollut parempi suomalaistettuna. Sanaa en saanut ensin kiinni Hurmeen äänikirjasta. Olin lisäämässä puita makuusalin uunin pesään. Harmi, että mukana ei tullut Tiu tau tilhin e-kirjaa, josta olisin voinut tsekata. Musiikkitermitkin Schildt olisi suomalaistunut. Trilli olisi esimerkiksi ollut liverre.

Liverre on mielestäni paljon osuvampi kuin trilli. Trilli - wikipedialle kiitos - on musiikillinen koriste, joka yleisimmin on sellainen, että kahta sävelasteikon vierekkäistä ääntä toistetaan nopeasti peräkkäin.

Toisaalta 1800-luvun uskonnollis-isänmaallinen hurmos tuntuu vastenmieliseltä. Hurmeen lainaamat huru-ukot vastustivat evoluutio-opetusta ja koettivat kieltää teatteriesityksiä. Ristiriitaiseksi kaiken tekee se, että mieluummin minäkin ottaisin teorian tilalle sanan tietine ja miesmiesmiessuurmieskeskeisestä käsitteestä, his story, pitäisi päästä mitä pikemminkin eroon!

Eikä siinä vielä kaikki. Schildtiltä omaksuttiin sanat tiede ja taide sekä vankila ja sairaala. Miksi liverre ei kelvannut - eikä tietine?

Kuuntelin kohdan uudelleen illalla ja lisään nyt to 24.11. mustan kuun päivänä vierasperäisen historia-sanan korvaajan tähän. Schldtin keksimä on tosine. Parempi minusta olisi hänen suomenkielinen vastineensa sanalle teoria: tietine. Ihanne olisi yline ja nimelmä ... persus muistiinpanoni ovat tässä kohtaa epäselvät.

Se, miten Woldemar Schildt liittyy Tiu tau tilhiin tai Ilmari Kiantoon jäi kahdella kuuntelemalla tajuamatta. Kyseessä oli yhteys Olavi Pesosen äitilinjaan. Olavi Pesonen oli 

Rinnakkain Hurmeen kanssa aloin kuunnella Antto Terraksen Suomalaisuuden kultaista kirjaa. Kuuntelin pari vuotta sitten Terraksen Huorintekijän ABC:n ja kävi niin, että kirja jäi papattamaan korviini, kun yhtenä iltana nukahdin, ja oli mennyt loppuun yön aikana itsekseen.

En ihan tavoittanut kirjan ideaa, mutta pitää pitää nyt tsekata se. Joka tapauksessa Suomalaisuuden kultaisessa kirjan johdannossa Terras kertoo lyhyesti taustastaan. Se oli kiinnostava ja kävi niin, että johdannon jälkeen Terras alkoi kuvata suomalaisten taloyhtiökäyttäytymistä, omakotiasumista ja maalla asumista.

Ehkä minulle riittää Terraksen johdanto. Hän on tullut Suomeen Virosta ja on etnisesti inkerinsuomalainen. Ensin Suomeen tuli mummo ja sen jälkeen äiti ja lopulta nuori Antto itse. En ole osannut ajatella, mutta niinhän se on. Inkerinsuomalaiset ovat aina olleet jonkin suurvallan tiellä.

Sain Terrakselta hauskan termin käyttööni paikalliset metsästäjä-keräilijät. Aion käyttää sitä rautavaaralaisista. Heistä, jotka asettelevat metsään susille vereen kastettuja rukkasia, jotta susi nielisi rukkasen kokonaisena ja kuolisi suolitukokseen - ja sellaisille, jotka ajelevat Rannankyläntietä rumilla ja rupisilla autoillaan ja oikein asiakseen pysähtyvät kertomaan, että pidäpä se koirasi kiinni ja että hänellä itselläänkin on kaksi koiraa ja pitää ne visusti kiinni.

Niin varmaan. Tai jos niin on, sanon, että koiraparat.