Olavi Uusivirran 300 000 euron tulot, SS-lehden Liisa Kauppisen munakasbarometri ja meidän firman liikevaihto (työllistämme viitisen ulkopuolista henkeä vuodessa)

Asta Lepän Aivan äxänä -sukupolvikirjan lopussa tuli pari kappaletta "vallitsevan talousjärjestelmän" kritiikkiä ja Anu Silfverbergerin Sinut on nähty on tajunnan räjäyttävä esitys.... lauseen jatko merkinnän lopussa - alku tässä itselleni muistututukseksi

su 20.11.2022

Ihana pakkasaamu. Matti raotti makuusalin rullaverhoa ikkunasta, joka oli jäänyt kesällä riivaamatta, ikkuna hohkasi kylmää ja köpötteli saman tien keittiön ikkunan takana olevalle ulkolämpömittarille ja mylväisi: -10! Mitä puhelin sanoo?

Avasin puhelimen ja näpyttelin Googleen Dää. Google oli kuullut, mistä oli puhe, ymmärsi heti: Sää Rautavaara. Missä mittauspiste lienee, mutta siellä Rautavaaran pakkaslukema on -7 ja tuntuu kuin -12. Jäin taloa lämmittämään, tiskaamaan astiat ja siivoamaan uuninpäälliset noet pikku kamarista, jossa sijaitsee kerrostalon kokoinen skanneri.

Pudotin pari päivää sitten pellin uunin pankolle, mukana tuli kilo nokea. Skannerin Matti oli onneksi komentanut peittämään jo aiemmin ja niinpä toivon, että skannerin sisus ei ole täynnä mustaa mönjää.

Savon Sanomien toimittaja Liisa Kauppinen kirjoitti (17.11.2022) siitä, kuinka munakas voi opettaa rahasta. Hän tottui opiskeluaikoinaan laskemaan kaiken munakkaissa. Leffalippu maksoi munakkaan kuukauden jokainen arkipäivä. Matias Rosenlundin kirjat kertovat juuri tästä. Siitä, kuinka köyhän lapsiperheen isän täytyy valita; joko lapsi käy leffassa tai syö aterian.

Kauppisen kolumnin aihe oli se, että toimituksessa olivat kysyneet suurena veropäivänä, ymmärtävätkö kuopiolaiset suurituloisen kaupungin viskaalit, mitä on elää pienituloisena. Kaupunginjohtaja Jarmo Pirhonen oli vakuuttanut: Kyllä, kyllä.

Varmaan juu, mutta Lapinlahdella ei ainakaan ammoinen sosiaali- ja terveystoimen osastopäällikkö, lääkärisnaisia, ymmärtänyt. Hänen palkkansa arvelen olevan ainakin kymmenen kertaa kovempi kuin perustoimeentulolla sinnittelevilla kuntalaisillaan. Kovistelin häntä siitä, kun diabeteshoitajan käynnit menivät yht´äkkiä maksullisiksi.

Nainen totesi tyynesti, että kyllä ihmiset siihen vähitellen tottuvat. Ajattelin, että voi vitun nautaeläin, osaatpa olla pihalla. Köyhät diabeetikot tottuvat ja kuolevat pois, sanoin ja nainen tuijotti minua tyhjin katsein. Ihan kuin sanoista ei olisi muodostunut tyynen naaman taakse minkäänlaista ajatusta.

Sama koskee päihdeongelmaisia. Päihdeongelmaiset kuolevat pois. Sitten ei ole enää päihdeongelmaa ja voi kasvaa uusia kuolevia päihdeongelmaisia. Ties monenteen polveen. White trash ei kiinnosta ketään.

Kun olin Lapinlahden Meijerin toimintakeskuksen puheenjohtaja, koetin ottaa yhteyttä ja solmia jonkinlaista yhteistyötä paikallisen päihdetyöntekijäyrityksen kanssa. Päihdetyöntekijäyrityksen johtajaa lähinnä kiinnosti, oliko jokin läheiseni tai perheenjäseneni päihdeongelmainen.

Sitten hän narisi, että varsinaisen päihdetyöntekijän aika menee ajokorttiseulonnoissa. Jep, jep, siinäpä tuota. Minulla oli ajatus Meijerin Seisakkeen toimintakeskuksesta autonomisena sosiaalikeskuksena ja olin käynyt Ysaon mainion hoitoonohjauskoulutuksen ja kuunnellut koulutuksessa Eksoten päihdepsykiatria Juha Kemppistä sekä iisalmelaista päihdetyön asiantuntijaa Risto Niemelää. Olin saanut herätyksen kuin uususkovainen, sekä Kemppinen ja Niemelä olivat aivan mainioita.

Silti Lapinlahden yritykselle ulkoistetun päihdetyön johtaja tiukkasi minulta aivan epäolennaisia. Olisi pitänyt sanoa hänelle, että vittu turpa nyt vain kiinni, koeta keskittyä siihen mitä koetan sanoa, olen täysraittiista perheestä ja aviomieheni myös on täysraitis.

Myöhemmin Meijerin Seisakkeen toimintakeskuksesta tuli kuin tulikin aika autonominen sosiaalikeskus, sillä vallan otti kova kommarityyppi Pasi Tervo ja hyvä niin.

Autonomia toteutui sillä tavalla, että minun valtaisaa asiantuntijuuttani Ysaon hoitoonohjauskurssin pohjalta ei tarvittu. Hyvä, hyvä, hyvä hyvä! Oikeasti ihan hirmu hyvä!

Toteutimme myös päihdetyöyrityksen johtajan sekä Lapinlahden erityisnuorisotyön kanssa elokuvaprojektin, jossa Kino Sirén (minä, Matti ja Pentti Ryth) näytti Lapinlahden koululaisille elokuvan Sisko tahtoisin jäädä.

Me Kino Sirénissä olimme ainoat, jotka tekivät projektissa, mitä lupasivat. Me näytimme elokuvan. Elokuvan näyttämisen aamuna soitin päihdetyöntekijäyrityksen johtajalle, että tänään on elokuvapäivä, missäpä herra luuraa. Hän oli "unohtanut" koko jutun.

Lapinlahden erityisnuorisotyö oli joutunut sairauslomalle eikä projektia ollut delegoitu kenellekään. Me näytimme elokuvan ja osa opettajista oli aivan järkyttyneitä. Arvelen, että kaikkein järkyttynein heistä joutui katsomaan itseään kolkon roolin tehneessä äitipuolessa, Kristiina Haltussa.

Kun menin apteekkiin asioimaan, apteekissa työskennellyt tiukkanuttura veti hernettä syvemmälle nenäänsä ja känisi minulle, että sillä tavalla opetimme oppilaita juomaan. Ihan elokuvan avulla. Hän oli "huolestunut äiti". Oli tainnut elokuvan idea mennä naiselta vähän ohitse.

Sisko tahtoisin jäädä -elokuva oli hyvin moniulotteinen. Maria ja Annan katsoivat sitä dvd:ltä kavereidensa kanssa jälkikäteen monta kertaa. He olivat tuolloin vielä ala-asteella eivätkä päässeet koulunäytökseen.

Ohjaaja oli Marja Pyykkö ja pääosan pahaa tyttöä esitti Saara Melleri. Saara Mellerin teatterikappaletta Father fucker kävimme katsomassa Kajaanin kaukametsässä kesällä 2017, mutta osa näytelmästä meni ohitse, sillä meidät istutettiin eturivin invapaikalle ja Maria istui Riku Niemisen vieressä.

Pidin hysteerisesti kiinni Mariasta, istuimme tavallisilla tuoleilla, että tyttö ei olisi taipunut tulppaaninnuppuna Riku Niemistä vasten. Marialla oli pitelemistä tasapainossaan tuolissa, jossa ei ollut käsinojia. Joka tapauksessa varmaan jotain teatteriesityksestäkin jäi mieleen, mutta tuli myös hieno tarina; kun tyttäreni nuorena istui näyttelijä-kansanedustaja Riku Niemisen (nyt vas. jes!) vieressä.

Helsingissä Kansallisteatterissa pääsimme Kolmen sisaren Paavo Westerbergin kanssa samaan riviin teatterin piippuhyllyllä. Ohjaaja katsoi sieltä esitystään ja kiinnostavaa oli samalla seurata ohjaajan reaktioita.

Joka tapauksessa sisarusten (niin kyllä juuri) Marja Pyykön ja Saara Mellerin teos Sisko tahtoisin jäädä oli hieno kasvukertomus. Kiltti tyttö Emilia (Ada Kukkonen) vapautuu pahan tytön Siirin (Saara Melleri) avulla supernormaalista keskiluokkaisesta lapsuudenperheestään ja samalla omasta kireästä kiltteydestään.

Emilia lopulta kasvaa irti Siiristä. Olen monesta miettinyt, mitä Siirille olisi tapahtunut elokuvan Sisko tahtoisin jäädä jatko-osassa. Ehkä Siiristä tulee kuuluisa näyttelijä ja hän näyttelee ihanan, sensuellin Kikan osan elokuvassa Kikka. Perhana, Kikan elämäkerta olisi ostettavissa tavallisesta kaupasta rikostoimittaja Raija Pellin kirjoittamana markettipokkarina.

Kikka 1990-luvulla meni minulta ihan ohitse. Sain tietää, että semmoinen on ollut vasta kirjoittamisen perusopinnoissani, kun muudan Virkin Emmaa muistuttanut nuori, lahjakas ja äärimmäisen älykäs geologisnainen kirjoitti Kikasta harjoituskirjoituksen.

Nuori lahjakas älykkönainen avasi silmäni. Purin hänelle turhautumistani Sorjonen -televisiosarjaan. Nainen sanoi, että nuorena naisena ei ole kovinkaan mukava katsoa väkivaltapornoa, koska väkivaltapornon objekti on useimmiten nuoren naisen vartalo.

Nuoriin naisiin kohdistuva väkivaltaporno ei tosin ole Sorjosen ainoa ulottuvuus. Sarjassa voi seurata myös Sorjosen perhettä. Rakas äiti kuolee ja tyttärelläkin on sarjassa oma kasvutarinansa. Anu Sinisalosta, kovapintaisena Sorjosen kollegapoliisina, en tosin tykännyt yhtään.

En tajua, miksi hahmo ärsytti minua. Ehkä näyttelijä jotenkin yritti liikaa. Hänen näyttelemisensä taustalla kuului ikään kuin klonks, klonks, klonks. Lisäksi näyttelijä puhui niin surkeaa venäjää, että teki mieli hypätä seinälle, joka kerta, kun tämä mongersi kieltä. Toki poliisiin könkkö venäjä oli oikeastaan uskottavaa. Niin. Joo. Voisihan sitä ajatella niinkin.

Tästä pääsen Anu Silfverbergerin Sinut on nähty -esseeteokseen. Teos kertoo juuri tästä: elokuvamaailman sisään rakennetusta misogyniasta. Kirjassa on myös osio, jossa Silfverberger analysoi ansiokkaasti siitä, mitä on olla tyttö. Tyttöyden hyvästä puolesta.

Minusta Sisko tahtoisin jäädä kertoo juuri tästä. Tytöistä, jotka kumpikin kasvavat. Emilia tarvitsee Siiriä kasvuunsa ja Siiri ehdottomasti Emiliaa. Jos nyt muistelen, elokuvassa ei ole paljoakaan poikia tai miehiä. Ainoa mieshahmo on Emilian isä ja tämän uusi vaimo (juuri kolkko Tuula, Kristiina Halttu) tavallaan Tuhkimo- tai Lumikki-sadun mukaisesti työntää pois kotoa.

Olen muuten ollut samanlainen paha äitipuoli! Tehtäväni oli olla juuri se Matin tyttärelle. Työntää Matin tytär oman prinssinsä luokse. Hänen oma prinssinsä ei ollut ensimmäinen aviomies.

Anu Silfverberger kertoo Sinut on nähty -kirjassa myös niin suoraviivaisesti seksistä, että siihen pitää palata. Ja! Ihanata, että kirjassa on Lukas Moodyssonin Lilja 4ever. Kino Sirén esitti elokuvan Lapinlahden Venäjä -seura ilmaisnäytöksenä ja meidän piti keskustella elokuvan jälkeen, mutta itkimme kaikki elokuvan jälkeen. Keskustelusta ei tullut mitään.

Lukas Moodyssonin Lilja 4ever ei ole misogyyninen eikä alistava eikä väkivaltapornoinen. Lilja 4ever näyttää, mitä ihmiskauppa on. Me puhuimme Lapinlahdella näistä asioista jo 15 vuotta sitten enkä ole vieläkään saanut Lapinlahden kulttuuripalkintoa. Odottelen sitä. Voihan sen myöntää postuumistikin. Perikunnalle.

En mene vitutuksen valtaan, vaan tiskaan kohta astiat ja lähden pyörittelemään renkaita rengashotelliimme sekä kantamaan kuusenoksia pois kuusikujan vierusta.

Anu Silfverbergerin kirjassa Sinut on nähty on kohta, jossa esseisti kirjoitaa, että naiset, jotka itsepintaisesti työntävät itsensä esille, herättävät inhotusta. Niin tekevät. MIehet varmaan eivät edes työnnä. Esimerkiksi Matti on valittu sinne sun tänne varmaankin sen vuoksi, että hän osaa olla sopivasti sellainen - en oikein ehdi tätä enkä tuota, mutta suuresta armosta voisin.

Kaikkea missä Matti on mukana, ymmärrän jollain lailla, mutta Lapinlahden taidemuseosäätiön johtamiselintä en ymmärrä. Jos joku jotain taiteesta meidän perheessä ymmärtää, se olen minä - ei Matti. Mutta minähän olen inhoa herättävä tyrkky.

Huomasin tämän, kun innostuin Rautavaaran hyvinvoinnista. Ajattelin vilpittömästi, että tämä olisi kunta, jossa voisi olla innostunut. Toisin kävi. Kaiken päällä istuu myrkkydemari, joka ampuu alas aloitteeni toisensa jälkeen.

Olen koetellut kepillä jäätä; tarjouduin SPR:lle venäjän kielen aputulkiksi. Demari sanoi, että heillä on jo ukrainalainen jossain teekoon hoitohommissa, joka on tarjoutunut mihin vuorokauden aikaan tahansa tulkiksi.

Tajusin, että jahas, minua ei tarvita.

Olin juuri saanut ensimmäisen tyrmäyksen häneltä yrittäjien keväisessä kohukokouksessa, jossa koetettiin selvittää, miksi edellisessä kokouksessa (vuosi sitten marraskuussa) yksi hallituksen jäsen väänsi itkua ja vierustoverini oli niin innostunut keskustelusta kanssani, että oli kuin olisin kaivanut häntä virkkuukoukulla kylkeen - ja muutenkin tunnelma oli hyytävä.

Ehdotin, eikö Rautavaaran yrittäjillä voisi olla virallisten kokousten ohella vaikka aamukahveja Konkelossa tai leipomolla, jossa olisivat edustettuina kunnan edustajat. Mainitsin, että näin oli Lapinlahden yrittäjille puheenjohtaja Juhani Hirvosen aikaan - se oli ennen Lapinlahden yrittäjien aivokuolemaa.

Myrkkydemari sanoi, että sellaisia tilaisuuksia oli jo! Ei niitä tarvita enempää. Jotain oli ollut jossain ja siitä oli ollut juttua ihan Pitäjäläisessä. Ahah, ajattelin, vai niin. En tiedä, ehkä Rautavaaran yrittäjillä on edelleen vapaamuotoisia kahvittelutilaisuuksia kunnan edustajien kanssa, joista ei jäsenistölle tiedoteta mitään.

Kokouskohdassa sihteerin erottaminen sanoin, että onpa hyvä, kun tuli selitys siihen, miksi marraskuun 2021 kokouksessa oli niin nihkeä tunnelma itkuisine hallituksen jäsenineen.

Tällä kertaa asialla ei ollut myrkkydemari, enkä tiedä, minkä puolueen edustaja oli, ehkä persu, mutta muudan yrittäjä sanoi, että ai, hänen mielestään edellisen kokouksen tunnelmassa ei ollut mitään outoa. Ajattelin, että joko hän on puusilmä tai ehkä jopa puupää.

Päätin, että olen Rautavaaran Fatim Diarra. Olen juuri niin iso ja tilaa vievä kuin olen ja siinä missä Fatim Diarra on ajatellut, että hänellä on liian iso tukka, minä ajattelen, että minulla on liian iso pää, mutta Elämäni biisin jälkeen, jossa Fatim Diarra oli, ajattelen, väliäkö hällä, että pääni on massiivinen!

Toistelen mielessäni mantraa: "Syrjäseudulla on tosi masentavaa ja tylsää, ainut syy muuttaa metsään on insesti ja se, että kukaan ei kuule, kun vaimo huutaa apua".

En lähde täältä kuin kulumalla. Välillä vaihdan maakuntaa Juuan puolelle. Istun ihanaisessa Kahvila Hedwigin Helmessä ja ajattelen, miten ihanata, että sellaisessa pers´reiässä on kahvila, johon saa suuren maailman tapaan tuoda koiria.

Yrittäjä saa olla kuormittuneen kärttyisä, jos haluaa, mutta jos vitriini on täynnä ihania piirakoita ja ylellisiä kakkuja, saapi välillä ollakin! Itse asiassa inhoan sitä, jos kahvilan omistaja tunkee suuhun ja jos tunnelma on sellainen, että yrittäjälle pitää koko ajan hokea, että ihanata, ihanata, tämmöisen olet omin pikku kätösin rakentanut, ihanata, ihanata.

Haluan juoda teeni rauhassa, kirjoittaa blogia ja jos joku haluaa kanssani tehdä tuttavuutta, kuten Sven asettumalla pöytäni alle odottamaan putoavia fetapiiraan palasia, se on erittäin jees - tai keskustella kanssani klassisesta musiikista, kuten Juuan kansalaisopiston laulunopettajatar, nuori, vilkas, erikoinen, ihastuttava, se on hyvä!

Tämä ei sitten tarkoita sitä, että Rautavaaran leipomon vitriinissä pitäisi olla ylellisiä kakkuja. Leipomokahvio on lämmin keidas. Jotenkin usein onnistun palelemaan autossa matkalla kirkolle ja kun kurvaan leipomon eteen, tulee lämmin jo ennen kuin avaan leipomokahvion oven.

Leipomon juustokierteellä voi korvata lounaan, jos on tinka. Nyt muuten Tiilikassa olisi jalkahoitaja ensi viikolla. Asiaa kirkolle olisi, pitäisi käydä postissa; pitäisiköhän hoidattaa esidiabeetikon jalkani ammattilaisella? Ilmoitus oli Pitäjäläisessä. En ole vielä lukenut uusinta Pitäjäläistä kunnolla. Päätän tämän päivän aikana, jatkanko tilausta.

Jos lehdessä on kyntöauran tapaan Rautavaaralle tuodun toimittajattaren, Tiia Karttusen, kirjoitus, voisin jatkaakin. Ei ehkä ollut, mutta jospa jossain tulevassa lehdessä olisi. Kirjoitukseni alkaa hajota.

Toimittaja Liisa Kauppisen munakaskolumni päättyi Olavi Uusivirran 300 000 euron vuosituloihin korona-aikana ja tyypin saamaan koronatukeen. Kyllä kannatti Uusivirran kähmiä kännissä tai missä lienee töhnässä pääministeriä viime kesänä. Pääministerin kunniaksi oli sanottava, että koetti panna käsivarttaan tahmanäppisen näyttelijän ja itsensä väliin. Katsokaa vaikka video. Katsokaa tarkkaan.

Olavi Uusivirta kuuluu omaan kuplaansa, hän elää eri maailmassa.

Nimittäin 300 000 euroa on meidän firman normaali liikevaihto. Me elämme Matin kanssa siitä saamillamme tuloilla (perustulona Matin vahuuseläke) ja samalla työllistämme vuosittain kolmesta kuuteen ulkopuolista. Kolme vakituisemmin ja sitten paria töihin tarvittaessa -työntekijää.

Olavi Uusivirta saa vuodessa saman, minkä me jaamme pikkuruisen ihmisjoukon kanssa. Emme todellakaan elä samassa maailmassa. Niin ja meillä on kuuluisa yriittäjäriski.

Mikähän se olikaan otsikkoni? Niin. Asta Lepän Aivan äxänä -sukupolvikirjan lopussa tuli pari kappaletta "vallitsevan talousjärjestelmän" kritiikkiä. Se on hyvä. Kapitalismi sanana on ilmeisesti liian raflaava koviin kansiin painettuun tietokirjaan, sillä sana esiintyi kirjassa vai kerran. Lepän kustantaja on Kirjapaja, mikä selittänee asian.

Kirjaa ei ole e-kirjana, joten en ehdi tarkistaa, oliko kapitalismi kirjassa peräti ainoastaan lainauksessa. Lisäksi Leppä oli pannut merkille saman kuin minä: keltaliivit. Minä kuulun keltaliiveihin. Olen suttuinen pienyrittäjä, vain vähän isä, poika ja Hiace -firmaa isomman yrityksen johtaja, firmassamme on vain vanhoja diesel-autoja.

Emme voi unelmoidakaan sähköautosta. Tosin näillä sähkön hinnoilla ei kannatakaan. Asta Leppä huomasi keltaliivien raivon ja jos oikein käsitin, hän, auringonlaskun alan prekaarina, ymmärtää, mistä raivossa on kyse.