Tänään Tõnu Õnnepalu ja Pariisi -essee alkuun!

ke 30.11.2022

Ensimmäisen aviomieheni nimpparina on hyvä aloittaa toinen Tõnu Õnnepalu -essee. Elämäni ensimmäinen Antti oli kirjallisuusmiehiä ja opiskellut yliopistossa. Se ei avioliittoamme pelastanut. Minulta.

Kirjoitan esseeni sinikantisen Pariisin perusteella. Kirjokannen Jussi Virratvuori lähetti kirjasen minulle varmuuden vuoksi kahtena kappaleena ja niinpä olen lukenut sitä hitaasti sekä itse maksamani versiona ja Virratvuoren ilmaiseksi lähettämänä.

Pariisin muistiinpanot on kahdessa kirjassa.

Kustantajan lähettämä yksilö matkusti ensin Jyväskylään sen takia, että lapseni nimi on Anna-Pia Valkonen. Sehän on ihan sama kuin Pia Valkonen. Voi lapsipoloinen, kyllä hän on asiasta huomauttanutkin. Sama jos minun nimeni olisi Pia-Vieno. Hurskas ja vieno. Ei oikein nappaa. Ja itse asiassa hirveää! Vielä absurdimpaa olisi, jos minua olisi paiskattu nimellä Siviä-Vieno.

Samalla tavalla kuin Pariisille kävi Antti Nylénin lähettämälle Antti Hurskaisen Ihmisten äänille. Ohukainen oli kaunis kokonaistaideteos ja sekin pyörähti Annan osoitteessa.

Tunkeepa nuita Antteja tämänpäiväiseen merkintääni. Antit. Antit. En mene enempää tai useampiin Antteihin. Olen siivonnut tuvan pöydän takaisen penkin päältä kasaantuneet lehdet. Samalla siivosin päätäni ja järjestelin ajatuksiani. Ja POKS, keksin sen, mistä esseeni aloitan. Aloitan sen henkilökohtaisella tunnustuksella ja sitten suitsin itseni.

Lupaan ja vannon. Kautta kiven ja kannon. En rönsyä. Aina kun rönsy tuntuu työntyvän esille, taion silmieni eteen Tikkisen Hannelen. Tekstini joutuu hänen leikkuulaudalleen. Hannele on luvannut siipaloida esseestäni ylimääräiset.

Rautavaaran kirjaston kirjoja aion palauttaa kasakaupalla, sillä ei mahda mitään. Jos meinaan raahata maitokärryllä pesuvesiä taloon ja huolehtia polttopuuhuollosta, en ehdi lukea. Lisäksi illalla olen ruumillisesta väsymyksestä niin zombie, että kirjaimet tanssivat silmissäni. Kykenen ainoastaan virkkaamaan kirjavaa jätelankapäiväpeittoani.

Uuneja lämmitellessä voi kyllä kuunnella äänikirjoja. Eilen kuuntelin Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamaa Suurteoksia. Kirjoitin sitten ylös manuaaliseen Lukupäiväkirjaani muistiinpanoja. Kuka kirjailija oli valinnut suurteoksekseen minkäkin.

Jos joskus tulevaisuudessa googlaan itseäni, Suurteosten muistiinpanot löytyvät Lukupäiväkirjastani nro 1. Tänään aamulla jouduin kuuntelemaan uudestaan Malin Kivelän kirjoituksen itävaltalaisen Marlen Haushoferin Seinästä.

Kivelä nimenomaan kuunteli Seinän. Koronakeväänä hän kopisteli äitinsä antamista kävelysauvoista pölyt ja suunnisti keskuspuistoon (Helsingissä, kaupunkimetsää, jota pitkin pyöräilin Pitäjänmäelle, kun olin töissä Kodin Kuvalehdessä, niin ihana kuin kaupunkimetsä olikin, ei se ollut riittävä, kuten ei Puijokaan. Ei riitä! Haluan oikean metsän, jossa ei törmää kehenkään!)... nytpä lähti tulemaan rönsy.

Malin Kivelä pani laput korvilleen ja kuunteli ruotsinkielisinä versioina kirjallisuusklassikoita. Pitää varmaan vielä kolmannen kerran kuunnella Kivelän johdattelu Seinään, sillä se, mistä hän kirjoja kuunteli 

Leivinuunin ensimmäinen polttopuuerä on palanut liki loppuun. Perskeles, pitää lisätä puita ja päättää vain, että Tõnu Õnnepalu -esseeni alkaa niin kuin tänä aamuna sen ajattelin alkavan. Aloitan siitä, miksi Tõnu Õnnepalu on minulle vaikea kirjailija.

Jännää. Tallensin esseen kansioon, jonka nimenä on Tonu Onnepalu -esseeversiot. Olen kirjoittanut melkein kahden kuukauden ajan syksyn esseetä. Ensimmäisen version - alun - olin kirjoittanut elokuun puolivälissä ja valmista tuli lokakuun ensimmäisellä viikolla.