
Munakasbarometri ja tässä merkinnässä haukun taas Pitäjäläistä
pe 18.11.2022
Tutustuin tänä aamuna Juuan ihanan ylellisessä keitaassa Kahvilan Hedwigin Helmessä ihanaan vanhaan herraan, Sveniin. Tälläkin hetkellä Sven on pöytäni alla ja nuuhkii polviani. Ahaa, tämä täti tulee talosta, jossa on myös narttukoira. Narttu on vähän aikaa sitten ollut kiimassa ahah.
Luulin Sveniä tyttökoiraksi sileän pyllypuolen vuoksi, mutta Hän onkin uros. Munansa menettänyt, kuten ärzy-Armas ja Pyry-poloinen. Ilmeisesti Sveniä vielä kuitenkin nartut kiinnostavat.
Kurotan alaspäin, silitän Sveniä, en ymmärrä, kuka rapsuttaa koiria, en minä ainakaan. Minä silitän. Koirat rapsuttavat itseään takajalalla korvan takaa, kun ovat hämmentyneitä. Sven on kiinnostunut ja ottaa selvää sormistani, että jahah, tätin lautasella on tonnikalapiirakkaa sekä feta-kasvispiirakka.
Kannullisesta sitruuna-inkivääriteetä Sven ei ole kiinnostunut. Lumisade sakenee kahvilan ikkunan takana. Joululaululevy varmaan lähtee kohta uudelleen pyörimään. Mietin jo joululahjoja. Kummilapsille olen hankkinut joululahjoja pitkin vuotta. Aina, kun näen jotain sopivaa, ostan sen ja olen Matille ikuisesti katkera siitä, että pongasin alkusyksystä Hedwigin Helmen kirpparilta villasukat, jotka tahdoin ostaa Kaislehdon Tarjalle synttärilahjaksi (24.10.), mutta Matti sanoi, että et osta.
Koetin vielä karata autosta Juuan K-marketin edestä, mutta Matti esti sen. Seuraavaksi kun pääsin Hedwigin Helmeen ja kapusin heti yläkerran kirppariosastolle, villasukkia ei enää ollut! Nyt kahvilan vessassa käydessäni sivuutin kirppariosaston kokonaan.
Vähän vilkaisin, että yhdellä osastolla olisi ihanat vastasyntyneelle sopivat villahousut. Pitäisikö ostaa jemmaan lapsenlasta varten? Kyllä niitä joskus tavalla tai toisella saan. Päätin tykätä joulusta, kun huomasin, miten tärkeätä juhla oli tytöille. Viimeinen yhtenäiskulttuurin hönkäys.
Jouluun kuuluu myös vähän pakkoa. Sen verran pakkoa täytyy tyttärieni elämässä olla, että kokoonnumme yhteen. Mariahan ärisee aina syyslomalla Savossa ollessaan, että ei sitten tule jouluna ja häntä voi käydä tervehtimässä Helsingissä, mutta tämä, tämä ja tämäkin oli viimeinen kerta Lapinlahdella.
Koronajoulun 2020 Maria vietti Helsingissä. Se on tasan tarkkaan viimeinen kerta, kun annan tytölle tästä asiasta periksi. Tosin sitten, kun tytöt haluavat järjestää oman perhe-, parisuhde- tai jonkun muun muotoisen joulunsa, voivat tehdä sen, mutta en enää toista kertaa elämässäni aja lävitse puolen Suomen Helsinkiin aattona viemään lahjoja lapselle ja jättää tämän sitten yksin Vuosaareensa.
Jostain perinteestä tahdon pitää kiinni meidän perheessä ja se on joulu, perkele!
Meillä ei katsota Lumiukko-animaatiota, sillä alan itkeä heti, kun ensimmäiset sävelet kuuluvat televisiosta. Jos tytöt haluavat katsoa, voivat tehdä sen älytelkkarista, jonka tuomme Lapinlahden olkkariin Rautavaaralta noin kuukaudeksi joulun tienoilla. Minä olen silloin keittiön puolessa ja kuuntelen perinteisestä radiosta joululauluja ja teen joitain viime hetken ruokia.
Viime vuonna toimme älytelkkarin Rautavaaralta, mutta kaukosäädin jäi kyydistä. Anna ja Matti hakivat säätimen tulipalopakkasessa - taisi olla aattoilta - ja me Marian kanssa katselimme valokuvia. Nyt olen printannut Marian ja Annan itsestään ja toisistaan ottamia kuvia laatikkokaupalla joulun pyhinä katsottavaksi.
Kirjauduin äsken Savon Sanomien nettisivuille kommentoidakseni eilisen lehden pääkkärisivun munakaskolumnia. Reilu tunti sitten Savon Sanomien uutissivulle oli tullut juttu siitä, että Kuopion henkilöstöjohtajaksi valittu Niina Holopainen ei otakaan virkaa vastaan.
Mietin nanosekunnin, miksi tiesin tämän ennalta. Hah, olin lukenut aamurähmäsilmilläni nojatuolissa Etelä-Saimaasta Etelä-Karjalan sotejohtajien valinnasta. Kiinnitti huomiota, että yksi valittu, juuri Niina Holopainen, oli Varkauden henkilöstöjohtaja.
Rautavaaran elinvoimajohtaja, Joonas Joku Nuori Partasuu, oli irtisanoutunut. Luin Pitäjäläisen nopsaan ja ylimalkaisesti, sillä etsin Rannankylän Erän hirvipeijaiskutsua. Ei ollut. Peijaisten piti olla lauantaina 5. marraskuuta, mutta Lievosten tiedotustoimisto tiesi kertoa, että olivat silloin peruuntuneet. Matti on huono ja rikkinäinen radio, sillä hänen olisi pitänyt älytä kysyä jatkokysymys. Se olisi kuulunut, onko metsästysseura jäänyt vaille saalista.
Pitäjäläisen kansiotsikossa oli, että Rautavaaralla typerä elinvoimajohtajan nimike, joka ei kerro hölökäsen pölläästä siitä, mistä oikeasti on kyse, muutetaan teknisen johtajan nimikkeeksi. Hurrasin, jippii ja etsin jutun. Vasta jutussa kerrottiin, että elinvoimajohtaja on irtisanoutunut.
Kävin äsken Rautavaaran kunnan nettisivuilla. Sielläkään ei kerrota, onko heppu saanut jostain muualta viran. Näin varmaan on, mutta miksi sitä ei toimittaja selvittänyt. Toimittaja olisi voinut soittaa Joonas Joku Partasuulle, sillä hän vaikuttaa mukavalta enkä usko, että kärttyilee kysyjälle samalla tavalla kuin kunnanjohtaja Henri Ruotsalainen.
Veikkaan, että Rautavaaran kunnanjohtaja ei iki kuuna päivänä ole kärttyillyt Pitäjäläisen toimittajalle tai päätoimittajalle, koska paikallislehdestä ei ole iki kuuna päivänä kysytty kunnanjohtajalta mitään, mikä voisi pilata kivan tunnelman.
Pitäjäläisestä ehti tulla lasku ja sen eräpäivä oli 12. marraskuuta. Luen uusimman numeron viikonloppuna kunnolla ja pohdin, maksanko laskun ja jatkan tilaustani vai maksanko vain numerot, jotka ovat nyt tulleet, kun päätin ensin lakkauttaa tilauksen, sitten tulikin yllättäen Pitäjäläisen numero, jossa ei ollutkaan yhtään Savon Sanomista pöllittyä juttua ja sitten tuli lasku ja sitten jäin miettimään, jatkanko vai enkö vai mitä.
Nimittäin vituttaa. Ihan äärettömästi vituttaa! Koska syytä elinvoimajohtajan irtisanomiselle ei selvitetty sen enempää Pitäjäläisessä kuin Rautavaaran kunnan nettisivuilla, tulee olo, että näillä raukoilla rajoilla on meneillään Parikkala-ilmiö. Sieltähän lähti korkea virkamies poikineen (kyllä, kyllä, kyllä kuuntelen mainiota Anu Slfverbergerin kirjaa Sinut on nähty, aivan mainio!) ja lopulta irtisanoutui myös kunnanjohtaja.
Parikkalaan on perustettu jokin hätäkomitea selvittämään sitä, kuka kunnanjohtajaksi tulee. Anu Sepponen ei käsittääkseni ole hakenut Parikkalaan. Sen sijaan hän haki Rantasalmelle, jonne valittiin Lapinlahden sivistystoimen johtaja Rainer Joku Jota En Ikinä Onnistunut Tapaamaan. Oli Varpaisjärven koulun rehtori.
Jumala, kuuntele rukouksiani! Keksi Anu Sepposelle jokin kiva virka Etelä-Karjalasta! Pystyn samaistumaan täysin Sepposen tunnelmiin. Päästä, Jeesus tai Neitsyt Maria, Sepponen pois täältä kutistajien ja hapattajien maakunnasta. Päästä! Jos Sepponen pääsee täältä pois, pääsen minäkin vielä ennen kuolemaani!
Olen jo matkalla. Pohjois-Karjala ei nyt ole Etelä-Karjala tai rakas Itäinen Savoni, Puumalani, mutta on tämä jotain tämäkin. Täällä tuntuu siltä, että vieraasta ihmisestä ollaan kiinnostuneita. Tänäkin aamuna polviani nuuhki tiedonhaluisesti vanha herra, Sven. Hän tuli muuten taas katsomaan, onko pöydältä pudonnut tonnikalahippuja tai fetanpalasia.
Lapinlahden kunnanhallituksen puheenjohtaja Kari Virranta kirjoittaa Lapinlahden puskaradioon selvityksiä Lapinlahden kunnan asioista. Aivan mainiota! On pakko kehua, vaikka joskus olin päättänyt, että en sano mitään hyvää Lapinlahden kepulaisista.
Mitä herrajukara! Kuhmon kaupunginjohtaja Tytti Määttä, joka myös ansiokkaasti Maaseudun Tulevaisuuden kakkossivun vierailukolumneja kirjoitti, on valittu Pohjois-Savon maakuntajohtajaksi.
Pah, pitää mennä. Kello on vaikka mitä. Savon Sanomissa oli eilen ansiokas kakkossivun kolumni Liisa Kauppiselta: Munakas sen opettaa; pieni raha voi olla iso.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]