Homogamia, hypergamia, lesboseparatistit ja Lukemisen ilo; Hannu Mäkelän kirjasta löytyi Ruben Stillerin anoppi

Tõnu Õnnepalu ja Baabelin torni

ma 19.12.2022

Kopiokone raksuttaa takana. Kopioin Long Playn tutkivan journalismin jutun parisuhteista. Jutun Tavanomainen rakkaus ovat kirjoittaneet Karoliina Paananen ja Anu Silfverberg.

Pitäisi laskea palkat ja selvittää laskusuma. Yksi laskukin olisi hyvä tehdä. Tympii, mutta työni on tällä hetkellä tätä. Vasta helmikuussa pääsen takaisin omiin töihini. Tunnen innostusta ja vähän jopa kauhua. Pääsen tietokirjoittamaan.

Saan alkaa kirjoittaa pitkiä tekstejä. Ehkä tammikuussa kurkkaan, mitä kuuluu romaanikäsikirjoitukselleni. Tõnu Õnnepalu - rönsyilemätön esseeni pysähtyi kohtaan kieli. Haluan miettiä rauhassa sitä, mitä Õnnepalu sanoi kielten moninaisuudesta:

"En ole koskaan ymmärtänyt mitä tarkoitetaan sillä, että eri kielet rikastuttavat maailmaa. Nehän köyhdyttävät. Ei ymmärretä toinen toistaan, ymmärretään jokin verran, kulutetaan puoli elämää muutaman kielen oppimiseen eikä sitten erityisemmin  tarvitakaan, tai kuollaan vain pois ja uusien ihmisten on aloitettava jälleen alusta." (Tõnu Õnnepalu Pariisi (kaksikymmentä vuotta myöhemmin s. 60)

Õnnepalu on opiskellut teologiaa. Hän mainitsi asiasta jotenkin ohimennen jommassa kummassa saarikirjassaan - joko Vlisandin kesässä tai Lopetuksen enkelissä. En käy kaivamassa, kummassa kirjassa kohta oli. Koska Õnnepalu on jonkin sortin teologi, viittaan Raamatun kertomukseen Baabelin tornista.

Tässä siivu wikipediaa: "Raamatun mukaan ihmiskunta tunsi olevansa yksikielinen ja yksimielinen, ja he halusivat rakentaa tornin maamerkiksi ja tavoittaakseen taivaan. Siksi Jumala sekoitti ihmisten kielet ja ihmiset hajaantuivat ympäri maailmaa. Kertomus on Raamatun selitys ihmisroduista ja ihmiskunnan jakautumisesta eri kansoihin, joilla on omat kielensä."

Jos ihmisillä olisi vain yksi kieli, kaikki ihmiset eri puolilla maailmaa voisivat ymmärtää toisiaan ja rahvas kävisi valtaa pitäville vaaralliseksi. Tätä pitää ihan miettiä, mutten tee sitä nyt. Tukkakin pitäisi pestä ja Maria pakottaa nousemaan ylös.

Joka tapauksessa. On mennyt monta päivää, kun olen vain kantanut tavaroita Lapinlahden talossa edestakaisin. Otin Rautavaaralta mukaan käsikirjastoni, mutta se ei mahdu mihinkään.

Niinpä Vilsandin kesä ja Lopetuksen enkeli ovat syvällä kassissa keittiön pöydän alla. - (Niin just sen kuuluisan keittiön pöydän, joka esiintyi yhden lapinlahtelaisen kylän naisten video-orgioissa, hih, minä ja Matti olimme pääosissa ja kerroimme videota levittäneelle mummelille, että videoita saa lisääkin, jos seksistä kiinnostunut ystävätärporukka vain tekee tilauksen. Videoita löytyy myös täkäläisen metsästysseuran riistakamerasta. Himomumetsi voi tiedustaa Matin ja minun kotikutoisia videoita myös sieltä. Meinasin kirjoittaa, että kotivideoita, mutta riistakameran lempimävideoissa on kyse ihan puhtaasti luontovideoista!)

....

Pariiisi oli kassissa päällimmäisenä ja nyt kannan kahta Pariisiani ja niiden kanssa niputtamaani Milan Kunderan Kiireettömyyttä taas huoneesta toiseen. Kiireettömyydestä otan pätkän Õnnepalu -esseeni viitteisiin, koska lupasin, etten itse esseessäni rönsyile.

Viitteissä meinasin niin tehdä. Näppis vittuilee eikä kirjoita kaikkia kirjaimia. Tätä saa takoa taas kumivasaralla. Ovatko patterit vähissä vai mitä vittua? Äsken päädyin Rutakko-verkkoon tsekkaamaan, onko Tõnu Õnnepalun Kirjettä maalta hankittu mihinkään kirjastoon.

Ei ole. Seuraavaksi katson Vaarakirjastojen verkon. Huomenna on Nurmeksen keikka, joten voisin käydä Nurmeksessa kirjastossakin. Sen sijaan Virolaisia nykykirjailijoita löytyy Rutakosta Iisalmessa, Kiuruvedeltä ja Pielavedeltä. Virolaisia nykykirjailijoissa Tõnu Õnnepalu on mainittu.

Pitää hankkia sekin ulottuville Õnnepalu-esseeni kirjoittamiseksi. Tikkisen Hannelehan kysyi, mikä on Õnnepalun asema Viron kirjallisuuskaanonissa. Tätä menoa en saa tänään tehtyä mitään rakennusliikkeen eteen. Tulostanpa edes yhden tuntiraportin. Noin niin kuin alkajaisiksi. Ehkä yksi onnistumisen kokemus sysää minua eteenpäin työssäni, jota suuresti inhoan.

Ensin kuvan siirto Whatsappista puhelimen galleriaan ja sitten galleriasta gmail-sähköpostin kautta Lapiomies-postiin ja Lapiomies-postista printteriin. Aloittaminen on aina niin hankalaa. Kun otan puhelimen esille, en voi olla tsekkaamatta muita Whatsappeja.

Jään vastaamaan niihin. Sitten en muista, mitä olen alunperin ollut tekemisissä, koska se, mitä piti tehdä, ei nappaa vähimmässäkään määrin - ja Maria soittaa lasterista, että pitäisi päästä pissalle. Eniten vituttaa se, että koska Matti-vittuvittuvittu sanoi säästösyistä Telian laajakaistan irti, meni samalla keskustietokoneen ja skannerin välinen yhteys.

Jostain käsittämättömästä syystä skannattu tiedosto ei halua siirtyä printterista normaalia piuhaa pitkin keskustietokoneelle. Sen sijaan toisin päin onnistuu kyllä. Printtauslähetys keskustietokoneelta printterille suoltuu kuin ripulipaska.

Skannattu tiedosto haluaa kulkea bittiavaruudesta sähköpostiin, mutta koska meillä ei ole enää laajakaistaa, ei printteri löydä väylää nettipurnukan kautta minnekään. Hieno juttu, sillä Rautavaaran työhuoneen kerrostalon kokoiselta printteriltä skannaus onnistuisi. Koko viime kevään skannaus ei sieltä onnistunut. Kun saimme vihdoin yhteyden pelaamaan, lakkasivat Lapinlahdella melkein sillä samalla sekunnilla työvälineet toimimasta.

Vittu, että vituttaa. No niin. Nyt sähköpostissani on yksi tuntiraportti. Laskun kirjoittaminen on jopa aika lähellä. Laskua varten tulostelen pari läpilaskuakin. K-Rauta laskuttaa yleensä maanantain ja tiistain vastaisena iltayönä. Jippii, minä laadin laskut yleensä maanantaisin, joten K-Raudan läpilaskut menevät eteenpäin pitkällä viipeellä.

No niin. Nyt on tuntiraportti sekä pari laskua printattu. Seuraavaksi haen lompakkoni, kaivan sieltä Nurmeksen kirjastokorttini ja katson, löytyykö jostain päin Vaarojen kirjastoverkkoa Tõnu Õnnepalun Kirje maalta tai peräti Nurmeksen kirjaston hyllystä Virolaisia nykykirjailijoita.

Lienee helppo päätellä, kumpi kiinnostaa enemmän: kirjallisuus vai talous-hallintopaska. Tein äsken pari voileipää ja ne pitää syödä heti tai kävellä voileipä kädessä lompakon luokse, sillä kissa tuli sisälle ja vaanii keskustietokoneen pystynäytön takana maksamakkaraa leipäni päältä.

Arvasin tämän. Juutuin sähköpostiin. Kotuksen Kielikellon uusin numero on ilmestynyt, sähköpostissa oli otsikot ja yksi otsikko lupasi, että Suomen kielen etymologinen sanakirja on netissä sähköisenä ja kaikkien ulottuvilla. Mahtavaa! Maaseudun Tulevaisuudessa oli mainio artikkeli suomen kielestä - artikkelin synnyn taustalla saattoi olla Juha Hurmeen Tiu tau tilhi.

Suomen kieli on joustava juuri johtimien käytön ansiosta. Kuka tahansa saa luoda oman sanan, kunhan osaa käyttää johtimia. Esimerkiksi raksalla käytetty termi täry saa aina niskakarvani pystyyn. Siitä puuttuu jotain.

Po. tärytin. Tai täryytin. En ole varma, tuleeko yksi y vai kaksi. Joka tapauksessa sana täry kertoo vain, mitä saadaan aikaan. Johtimella tin muodostettu sana kertoo siitä, että kyseessä on kone, laite tai jokin vekotin, jolla saadaan jotain aikaan. Esimerkkinä vaikka öööö siitin tai emätin.

Niillä saadaan aikaan joko jälkeläisiä, avioseksiä tai aviorikoksia. Läimäyttelen itseäni naamaan, jotta en ala ajatella aviomieheni lukuisia aviorikoksia. Lapinlahdella ne tulevat mieleeni, jos eivät nyt joka tunti niin ainakin heti, kun menen ulos ja kadulla talomme yläpuolella tärryyttelee firman entinen rakennusmestaritar pakuparkoineen.

Voi perseen tärytin! Vaarakirjastoverkossa ei ole Õnnepalun Kirjettä maalta, mutta Joensuussa sekä Kiteellä on hyllyssä Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa : postmodernia ja modernia. Siinä on artikkeli Tõnu Õnnepalu ja Modernin dilemma.

Ilmeisesti tärytin kirjoitetaan yhdellä yyllä, sillä verbi on täryttää - ei täryyttää. Voisi olla kahdella yyllä, jos verbi olisi tärryyttää. Kielikorvani alkaa heikentyä siinä missä päässälaskutaitonikin.

Virolaisia nykykirjailijoita löytyy sen sijaan Tohmajärveltä, Lieksasta, Heinävedeltä, Joensuusta ja Kiteeltä, ei Nurmeksesta. Oikeastaan en voi kirjoittaa esseetäni Õnnepalusta loppuun ennen kuin saan tolkun Õnnepalun sijotitumisesta virolaisen nykkirjallisuuden kaanoniin. Voin kyllä jatkaa esseetäni, mutta mutta. Hemmetti.

Turun Sanomissa on vuonna 1996 ollut artikkeli siitä, kuinka Emil Tode sai mennä,  Õnnepalu ei enää piiloudu. Kirjoittaja on Kimmo Lilja. Jännää. Vaarakirjastoverkko tarjoaa pääsyn Finna-tietokantaan. Ja Finnasta löytyisi Õnnepalusta vaikka mitä.

Esseeni ei rönsyä, lupaan sen, mutta sitä tulee syventää. Jos teen tausta-aineistovarauksia Nurmekseen, hm, voin tilata Sananjalka-kirjakaupan kautta vielä pari kirjaa itselleni käsikirjastooni. Haen kummatkin tilaukseni sitten ja yhdistän keikkoihin Paula-siskokäynnit.

...

Laskin yhden 80 tunnin palkan sekä yhden kaksinkertaisen sunnuntaitunnin, joka oli jäänyt viime laskennasta pois. Tuntiraportti piileksi Matin autossa. Palkanlaskentaohjelma halusi jo ensi vuoden palkkajaksot, jotta se olisi osannut ajaa tämän jakson - vuoden viimeisen.

Vittuunnuin vähäksi aikaa niin, että en löytänyt ohjeita. Kun ohjeet viimein löytyivät, ne olivat munkkilatinaisuudessaan käsittämättömät, että aloin raivon vallassa selata ohjelman ylävalikoita ja sieltä pääsin eteenpäin.

Lopulta maksoin palkat ja sievoisen kasan laskuja.

...

Ostin itselleni joululahjaksi Hannu Mäkelän Lukemisen ilon ja Kirjoittamisen ilon. Lukemisen ilossa Mäkelä viittaa Carl Axel Gottlundiin. Gottlundista oli kirjailija Jouni Tossavaisen Kuohareissa pitkät pätkät.

En muista Tossavaisen Gottlund-esseestä mitään muuta kuin, että ajattelin palata siihen myöhemmin. Ensimmäisellä sangen moniaineksisen tossavaisryöpyn lukemalla olin etupäässä kiinnostunut itsestäni; olenhan Tossavaisen autofaktion romaanihenkilö. Tosin ihan pieni sivuhenkilö.

Toisella lukemalla kaivoin kaiken irti itse kirjailija Tossavaisesta ja nyt olisin valmis tutustumaan Gottlundiin. Jotain savon kielestä siinä oli. Mäkelä kirjoittaa, että Gottlundin mielestä suomen kirjakieli olisi pitänyt laatia itämurteiden perusteella.

Kolmannella lukemalla voin sivuuttaa Saari-jakson, jossa on ankeasta Eino Säisästä. Ei voi mitään. Elän luonnostaan yläsavolaisankean ihmisen kanssa, en halua enää enempää Unto Koistisen Kuhilaspelto-kuvia elämääni.

Elias Lönnrot oli länsimurteiden kannalla ja voitti taiston. Lisäksi Lönnrot oli Gottlundista sitä mieltä, ettei "paska punniten parane."

Gottlund löysi Samuli Kustaa Bergin, josta Hannu Mäkelä on ensin kirjoittanut esseen ja sitten pikku kirjasen. Mäkelän Berg-kirja minulla oli, vannon sen, mutta se taisi jossain puhdistuksessa lentää kierrätykseen runoutena. Pitää vielä tarkistaa Mäkelä-osasto Lapinlahden-makuuhuoneestamme.

Joka tapauksessa Mäkelän kirjasta löysin kiteytyksen kirjoittamisen historiasta. Ensin oli kuvakirjoitus, sitten tavukirjoitus ja latinalaisperäinen äännekirjoitus on kirjoittamisen evoluution, sopeuman, tämänhetkinen vaihe.

Tõnu Õnnepaluun tämä liittyy siksi, että kielessä sekä luku- ja kirjoitustaidossa on kyse vallasta ja ennen kaikkea alunperin uskonnollisesta vallasta. Mäkelä luvussa Suomen kieli ja murteet kirjassaan Lukemisen ilo syy suomen kielen kehittämiseen olivat kristinuskossa, nimenomaan luterilaisessa fraktiossaan. Kansaa tuli kristillistää ja sen uskoa puhdistaa.

Sama oli syynä siihen, että Uno Cygnaeus laajensi kansanopetusta tyttöihin. Myös rahvaan tytöt tuli sivistää ja tuoda kontrollin piiriin. Kuinka ärsyttävää ja ristiriitaista, kun luku- ja kirjoitustaitoa on myös tarkasteltava emansipaation näkökulmastakin.

Mäkelä kuljettaa Lukemisen ilon kerrontaa kivalla tavalla. Ensin hän puhuu suomen kielestä yleisellä tasolla, sitten kirjoittamisen historiasta ja kirjastoista. Kirjastolaitoksesta. Heittää vähäsen piikkiä Oodin suuntaan; Amsterdamin uudessa kirjastossa kirjat löytyvät paremmin kuin Oodissa (Mäkelä, Lukemisen ilo, 2021, s. 60).

Sitten Mäkelä pääsee Kansalliskirjastoon, jossa teki pyrähdyksen kirjallisuustutkimukseen. Nuorna miesnä Mäkelä kävi Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen professorin Auli Tarkan (os. Kostioja ja s. Kurikka!, myöhemmin Viikari) kehotuiksesta penkomassa Samuli Kustaa Bergiään.

Juuri edellisenä päivänä olin kuunnellut korvat tötteröllä Ruben Stillerin elämäkertaa. Auli Kostioja-Tarkka-Viikari oli Stillerin anoppi. Stiller on ollut naimisissa Auli ja Pekka Tarkan tyttären, nykyisen folkloristiikan professorin Lotte Tarkan kanssa.

Katriina Järvinen kuvasi elämäkerrassa teräväpiirteisesti Lotte Tarkan ja Ruben Stillerin häitä. Häissä kohtasivat vaimon suvun ja perheen yliopistosivistys sekä sulhasen postmoderni käsittämättömyys. Katriina Järvinen aloittaa koko Stiller-kirjan Siltä väliltä käymällä lävitse omaa huonommuudentunnettaan suhteessa Stillerin kaltaiseen julkkikseen, joka vielä kaiken lisäksi on juutalainen ja jostain ylimystöpiireistä.

Tämä pitää vielä joskus kirjoittaa auki, mutta itse en ole pitänyt Stilleriä koskaan arroganttina elitistinä. Elitisti hän kyllä on, mutta ei arrogantti. Joku oli Järvisen kirjaamana sanonut elämäkerrassa, että Stiller tekee itsestään tarkoituksella helposti lähestyttävän. Tästä ajattelin konkreettisena osoituksena sen, että Stiller on perustanut pienimunaisten miesten yhdistyksen ja kirjoittanut, että ihminen, joka sanoo mie, ei voi olla kuin viaton ja hyvä.

Stillerin elämäkerrassa on paljon Image-lehdestä. Lehti on mun sukupolven juttu. Image-lehdestä ja sukupolvikokemuksesta enemmän, kun saan ostettua printtinä veljesten Kjell ja Mårten Westön Vuodet.

Lainasin Vuodet kirjastosta, mutta jouduin palauttamaan, sillä en ehtinyt kirjoittaa siitä mitää. Sitten päätin, että haluan sen Westö-kokoelmaani. Perhana, homogamiasta en ehdi kirjoittaa mitään. Enkä Anu Silfverbergin kirjasta Sinut on nähty nappaamastani termstä lesboseparatistitenkä Asta Lepän Aivan äksänä -kirjasta nappaamastani ... Maria haluaa pissalle ...

Tässä Long Playn uusimmasta jutusta Tavanomainen rakkaus kopioimani pätkä - tätä pitää miettiä: "Pitkään heteroiden parisuhteissa vaikutti tietty epäsuhta: miehen piti olla aina vähän enemmän kuin nainen: vähän koulutetumpi, vähän pidempi, vähän vanhempi. Sitä kutsutaan hypergamiaksi.
Nyt kun naisten koulutustaso on useissa maissa ylittänyt miesten koulutustason, hypergamia näyttää murtuvan. Naiset ovat alkaneet solmia liittoja myös miesten kanssa, jotka ovat käyneet hieman vähemmän kouluja kuin he itse.
Muutokseen on pari selitystä: Ensinnäkin naiset sopeutuvat siihen, että korkeasti koulutettuja miehiä ei ole riittävästi. Toisaalta tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa naiset eivät tarvitse puolisolta taloudellista ja oikeudellista turvaa. Riittää, että toinen on samanhenkinen ja mukava."