Kuollut intiaanikieli, wintu, Rebecca Solnit Eksymisen kenttäoppaassa

Wintuilla oma minuus on olemassa vain suhteessa muuhun maailmaan

ke 7.12.2022

Tänään kirjoitan jotain vähäsen Tõnu Õnnepalu ja Pariisi -esseeseeni. Milan Kunderan Kuolemattomuudesta lisään viitteisiin rönsyn, kunhan pääsen Lapinlahden-kirja-aarteistoni ääreen. Se on tässä ainoa lohtu, kun joudumme muuttamaan pian Lapinlahdelle.

Lapinlahdella edessä on suuri raivaus. Kirjailija-blogisti Maaria Vuorio oli käynyt kuolinsiivouksessa lävitse kirjeenvaihtoa ja oli kasannut nuoruuden ystävättäreltään saamansa kirjeet nippuun ja lähettänyt ne tälle. (1.12.2022). https://mariavuorio.blogspot.com/2022/12/kirjeita.html

En kuitenkaan usko, että tänä joulukautena saan mentyä kirjeisiin asti. Tai kirjoihin.

Riittää varmaan, että paketoin Pentti Haanpääni lähtemään jonnekin. Jostain syystä Pentti Haanpää on kirjailija, jonka teoksian en halua omistaa enkä niihin palaa. Oikeastaan suuri raivaus Lapinlahdella tarkoittaa käytännössä vain sitä, että kolaamme hiekan lattialta ja heittelemme kasakaupalla vanhoja työhanskoja tuulikaapista sekajätteeseen.

Olen selannut e-kirjana Zadie Smithin eristysaikojen esseitä sisältäviä Aavistuksia edestakaisin. Pidin Smithin esseistä ja harmittaa nyt, kun kuuntelin Suurteoksia-kirjoituskokoelmasta Koko Hubaran valinneen suurteoksekseen Zadien Smithin Nimikirjoitusmiehen.

Koko Hubara on saanut Nimikirjoitusmiehen ystävättäreltään Maijalta. Se on merkittävää ja se, että minulla oli pitkään Zadie Smithin Nimikirjoitusmies. Se päätyi minulle Vasemmistonaisten Ilotalo-kiertueen kirjanjakokokoelmasta. Lienee ollut Kaisa Korhosen kirja alunperin.

Zadie Smithiltä olen ostanut joskus kauan kauan sitten hyllyyni pokkariversion Kauneudesta enkä saanut sitä paria ensimmäistä riviä pidemmälle. Smithiä sittemmin joku kirjallisuusesseisti - olisiko ollut Pölyn ylistyksen Silvia Hosseini? - syytti siitä ja ilmeiseseti ihan aiheesta, että väri ei Smithin maailmanmenestyskirjoista näy. Siis kirjoittajan ihonväri.

Smith kirjoittaa yleisellä tasolla ja menestyy. Tulin Smithille heti nyreäksi ja olin sitä mieltä, että juuri sen vuoksi en saa Kauneudesta-kirjaa edes alkuun. Samalla olin kateellinen siitä, että Tommi Melender oli Smithiä ylistänyt. Esiintyikö Zadie Smith Melenderin esseeteoksessa Yhden miehen orgiat? En tätäkään voi tarkistaa, sillä kirja on Lapinlahdella työpöytäni vieressä olevassa kirjahyllyssä sen edustan tason päällä - ei hyllyssä niin, että selkämys näkyy.

Yhden miehen orgioissa on ilmeisesti myös Cioranista, johon Tõnu Õnnepalu on tuotannossaan viitannut vaivaantumatta menemään Cioraniin sen syvemmälle. Ärsyttävää sekin. Minusta snobistista! Koska Cioran ei sanonut minulle Yhden miehen orgioissa vielä senkään vertaa kuin nyt, kun olen tämän Õnnepalun tuotantoa kahlatessani bongannut, sivuutin koko heebon.

En tajua, miksi en viime keväänä kirjoittanut Rebecca Solnitin Eksymisen kenttäoppaasta mitään. Kuuntelin sitä puuliiterissä, kirjanmerkin mukaan 14. huhtikuuta kello 18.02, nyt tsekkaan, mitä olen blogiini niinä päivinä kirjoittanut.

Jäin tosiaan miettimään kieltä. Solnit kertoo (jostain) Malcolmista, joka vain tuli maininneeksi Rebecca Solnitille Keski-Kalifornian pohjoisosissa asuvan Wintu-heimon. Heimo ei kuvaile kehon osia sanoilla vasen tai oikea, vaan käyttää niiden sijaan pääilmansuuntia.

Solnitia kiehtoo wintujen kielessä ja sen takaisessa kulttuurissa kuvasto, jossa oma minuus on olemassa vain suhteessa muuhun maailmaan. Ihmistä ei wintujen käsitteistössä ole olemassa ilman vuoria, aurinkoa ja taivasta. Solnit lainaa myös Dorohty Leetä: "Kun Wintu-heimon jäsen kulkee ylävirtaan, kukkulat sijaitsevat lännessä, joki idässä, ja hyttynen pistää läntistä käsivartta. Kun hän palaa, kukkulat sijaitsevat edelleen lännessä, mutta kun hän raapii kutisevaa paukamaa, hän raapii itäistä käsivarttaan."

Wintu ei eksy luontoon ikinä, mutta hän saattaisi kadottaa itsensä metrojen, tavaratalojen moderneihin limboihin. Vuosikymmen sitten wintun puhujia oli vielä kuusi. Viimeinen kieltä puhunut ihminen, Flora Jones, kuoli vuonna 2003. Tiedon Solnitille välitti Matt Root ja Root kertoi, että kolme Wintu-heimon jäsentä ja yksi naapuri Pit-joella ovat säilyttäneet murto-osan vanhasta wintu-sanastosta ja ääntämisjärjestelmästä.

Kuka hiton Matt Rooth? Onko Solnitilla lähdeluetteloa? Entäs Dorothy Lee - en tiedä, onko kyseessä Dorothy D. Lee, antropologi, vai australialainen teologi. Ilmeisesti antropologi ja perhana, on pakko kuunnella Solnitin Eksymisen kenttäopas uudestaan ja tehdä muistiinpanoja.

Kaikkein parasta olisi hankkia kirja printtinä ja alleviivata tärkeät kohdat.

Tõnu Õnnepaluun tämä liittyy siksi, että Pariisissaan hän kyseenalaistaa kielten multituudon - vai kirjoitetaanko se  suomeksi mulitudo? Moninaisuutta tarkoitan. Vierasperäinen sana kuulostaa hienommalta (ja näin pudotan linjoilta himokkaan mieheni raiskaajan, joka on hädin tuskin lukutaitoinen. Kohta tulee kolme vuotta täyteen mieheni viimeisestä pikavierailusta seksimummusen keittiössä ja valitettavasti - makuuhuoneessa. Asia ei ole loppuun käsitelty.)

Joka tapauksessa Solnitin Eksymisen kenttäoppaassa on hieno ajatus: "Kielten eriytymisen taustalla saattaa olla ekologinen erikoistuminen. Kieli mukautuu ihmisten hyödyntämiin ekologisiin lokeroihin." ... "Teoriaa tukevat kartat, joiden mukaan runsaasti eri eläin- ja kasvilajeja sisältävillä alueilla on myös useampia kieliä."

Nyt aivoni ovat aivan solmussa Aloitin maanantaina kirjoittaa merkintää siitä, kun Maarit Tastula sortuu ohjelmassaan Toista maata joskus puhumaan murretta ikään kuin osoittaakseen olevansa samasta maailmasta kuin haastateltavansa

Mitä minusta kertoo se, että ärsyynnyn Tastulan mie-siestä tai lehemästä? Joka tapauksessa löysin Rebecca Solnitin Eksymisen kenttäoppaan Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoisesta. Nyt jatkan sen kuuntelemista.

Sutinen sai Vaivan arvoisestaan tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sutinen kirjoittaa siinä, että on yhä enemmän alkanut kysyä itseltään, mihin nykyään edes tarvitaan fiktiota ja mitä hyötyä keksityistä henkilöhahmoista on identiteettipolitiikan ja feikkiprofiilien aikaan.

Sutinen on huomannut viime vuosina olevansa yhä vähemmän kiinnostunut fiktiivisestä kirjallisuudesta ja siirtyväni enemmän esseistiikan pariin. Sutinen haluaa kielen olevan täsmällistä ja tarinoiden totta sen sijaan, että abstraktilla pseudorunollisella kielellä kerrottaisiin täysin keksityistä asioista.

Ja sitten! Rebecca Solnit kertoo kirjassaan Eksymisen kenttäopas... tässä kohtaa menin oitis Storyteliin ja kaivoin esille Solnitin! Herrajukara, siihenhän juuri olin e-kirjassa pannut merkin kohtaan kuolleesta wintu-kielestä. Huhtikuun 14:nnen päivän jälkeen olimme siirtyneet vähäksi aikaa Lapinlahdelle pesemään pyykkiä ja tekemään sitä sun tätä ja tuota ja olin aloittamassa Tõnu Õnnepalujeni kahlaamista ja luin Teppo Kulmalan sekä Kikka Laitisen kirjeenvaihtokirjaa Omenapuun alla.

Siksi jotenkin unohdin merkata Rebecca Solnitin ajatuksen ylös. Nyt kuuntelen kohdan, jota Sutinen Solnitin kirjasta lainaa: "Nonfiktio muistuttaa minusta valokuvausta. Molemmat haastavat löytämään sekä muodon että mallin siitä, mikä on jo olemassa ja edellyttävät aiheen käsittelyssä eettistä harkintaa. Fiktiossa maalaamisen voi aloittaa tyhjällle kankaalle. Esseissä päähenkilöitä ovat ideat ja ne kehittyvät usein kuin henkilöt aina lopun yllätyksellistä paljastumista myöten."