Katriina Järvisen Ruben Stiller - Siltä väliltä, Hanna Jensenin Isäni muistina ja Äitini muistina - toinen kierros, Hannu Mäkelän Lukemisen ja Kirjoittamisen ilot, Deborah Levyn trilogian Elämisen hinta

Jouluruokien teon jaksotin kolmelle päivälle

pe 23.12.2022 ja ke 28.12.2022

Kuuntelin äsken Ruben Stillerin elämäkerran Siltä väliltä loppuun. Pitää olla vähän aikaa ihan hiljaa ja antaa ajatusten tasaantua. Teen porkkana- ja joulukaalilaatikot sekä Betlehemin paimenpiiraan huomiseksi. Ehkä myös kaaliraasteen maustumaan.

ke 28.12.2022

Mykistyin moneksi päiväksi Ruben Stillerin elämäkerrasta. Sen on kirjoittanut Katriina Järvinen. Jännä juttu. Vähän ennen kuin elämäkerta julkistettiin, mietin, että Järvisestä ei ole pitkään aikaan kuulunut mitään.

Meni vähän aikaa ja aloin googlailla. Poks, oli tulossa Ruben Stillerin elämäkerta. Elämäkerran alussa kuuluu voimakkaasti Katriina Järvisen oma ääni. Ja sitten kirjoittaja panee itsensä upeasti täysin taustalle.

Ei voi kuin ihailla Katriina Järvisen taitoa. Stiller-elämäkerta auttaa minua ymmärtämään omaa sukupolveani. Stiller kuuluu siihen. Kjell Westökin jollain lailla. Kumpikin heppu on syntynyt vuonna 1961.

Tähän asti luulin, että Westö on syntynyt 1950-luvun puolella. Hän tuntuu Matin ikäiseltä. Matti on selkeästi aivan toista aikakautta ja ehkä jopa toiselta planeetalta kuin minä.

Niputan Westön veljesten Vuodet ja Stiller-elämäkerran. Kirjoitan niistä joskus. En vain tiedä, milloin. Kävin hakemassa Rautavaaran kirjastosta Nurmes-kirjakauppapäivänä, kun ajoimme kotikirkonkylämme ohitse, Juha Hurmeen Tiu tau tilhen.

Hurmeen kirja pitäisi kyllä omistaa printtinä. Samalla kirjastokäynnillä lainasin uudestaan suloisen Stine Pilgaardin Metriä sekunnissa. Se on samanlainen hyvän mielen romaani kuin on tv-sarjana Milanon naisten paratiisi.

Nyt kun ei ole veden ja polttopuiden kantamista, jaksan lukea perinteisiä kirjoja. Luin juuri Hannu Mäkelän Lukemisen ilon ja Kirjoittamisen ilon.

Kirjoittamisen ilo muuttui loppusivuillaan kirjoittamisen oppaaksi. Siinä oli hirmu hyviä neuvoja sekä teräviä huomioita. Esimerkiksi se, että kaikki haluavat kirjoittaa. Kirjojen arvostus ja menekki on kuitenkin laskenut.

Julkaisukynnyksen ylittäneitä ammattikirjailijoita arvostetaan kuitenkin suuresti. Ja hyvä niin! Ehkä ammattilaisen rajan voisi panna siihen, kuuluuko tai onko päässyt kirjailijaliittoon.

Sanottakoon tässä ja nyt. En halua kirjailijaksi. Olen vain halunnut eroon toimittajaidentiteetistäni, mutta yhtä kaikki koko ajan roikkunut siinä henkisin kynsin ja hampain.

Olen toimittaja hamaan hautaan asti. Ei siitä mihinkään pääse. Nimittäin juuri, kun päätin, että ei koskaan enää mitään tilattua tekstiä mihinkään - kirjoitan, mitä haluan ja vain sekä ainoastaan omia ajatuksiani, tuli puhelinsoitto Kuvateksti Teemu Järventie Oy:ltä ja nyt olen hänen tallissaan.

Ylpeänä kuin mikä. Voi vitsit, että sudin taas lähtökuopissani. Hyvä kuitenkin, että työosuuteni alkaa vasta hellmikuussa. Lupaan ennen sitä kirjoittaa Tõnu Õnnepalu ja Pariisi -esseeni loppuun.

Päätin, että kirjoitan Pariisista niillä eväillä, mitä on, ja perehdyn Õnnepalun asemaan virolaisessa kirjallisuuskaanonissa myöhemmin. Laajempaa esseetä varten joudun metsästämään lähdeaineistoa eri kirjastoista.

Ja! Parhaiten tietoa virolaisesta nykykirjallisuudesta on Pohjois-Karjalan kirjastoverkon Vaarakirjastoissa. Nurmeksen keikkaa pukkaa, mutta sehän on hyvä juttu ja hirmu kivaa.

Tykkään Nurmeksesta.

Hannu Mäkelä kirjoittaa kirjan kirjoittamisesta haaveileville rauhoittavasti Kirjoittamisen ilossaan. On vain oltava oma itsensä - ja mieluusti nostettava nenä omasta navasta.

Pitää tarkastella itseä etäisyyden päästä. Kuin vieraan näkökulmasta. Tätä pitää pohtia ja miettiä sekä lukea ajatuksella Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin Käsikirjoittamisen taitoa. Olen jo tehnyt siitä aimo kasan muistiinpanoja.

Se, mikä kirjan kirjoittamisessa kiinnostaa, on suuren tekstimassan koossa pitäminen ja hallitseminen. Tahdon myös kehittää itsessäni pitkäjänteisyyttä. Minullehan ei ole sitä jaettu yhtään.

Huomasin myös, että Ville-Juhani Sutinen kummallisella tavalla vastaa Hannu Mäkelän Lukemisen ja Kirjoittamisen iloihin esseekirjassaan Vaivan arvoista.

Vaivan arvoista voitti tieto-Finlandia-palkinnon. Kuuntelin sen ennen kuin muutimme Lapinlahdelle enkä ehtinyt kirjoittaa siitä juuri mitään. Sutinen lyttää kummasti kaikki Mäkelän lempikirjat: Valentin-Louis-Georges-Eugène-Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ja Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Muistaakseni Sutinen murjaisi jotain Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaastakin, mutta jäin kaipaamaan perusteluita.

Pitää varmaan kaivaa perinteisestä kirjaversiosta, oliko Sutisella perusteita. Kovin syvällistä analyysia Sutinen ei mielestäni esittänyt.

Sen sijaan Mäkelä kirjoittaa Tuntemattomasta, että Linnan lauseet ovat yksinkertaisia ja saattaisivat muissa yhteyksissä olla mitäänsanomattomia, mutta Tuntemattomassa ne vaikuttavat, liikuttavat ja .... ööö kolmas mainesana vielä ...jotain. Matti on lähdössä kauppaan ja sotki ajatukset.

Söin viimeisestä porkkanalaatikkorasiasta puolikkaan äsken. Rytmitin jouluruokien teon kolmelle päivälle. Aaton aaton aattona (ke 22.12.2022) valmistelin laatikot kuullottamalla kaalin sekä keittämällä ja surisuttamalla porkkanat.

Aaton aattona paistoin laatikot ja tekemällä alusta loppuun Betlehemin paimenpiiraan. Aattona valmistin salaatit.

Maria tilasi lohimoussea. Olin ajatellut jotain kalasalaattia, joten piti improvisoida. Olen kotitalousnero, sillä valmistin moussen kuohukermasta.

Dijon-sinapista uhkasi tulla tragedia. En ostanut sitä, sillä joka joulu ostan purkin sinappia ja purkista menee ehkä kaksi teelusikallista. Kesällä heitän loput sinapista roskiin. Vannon! Jouluna 2023 meillä on pienen pienen pieni purkki jotain erikoissinappia. Ostan sen Väisäsen kotilihasta.

Maria kävi jo hetken mököttämässä aattona toisaalla, kun ensiateriaksi oli tarjolla riisipuuroa, rusinasoppaa ja siivuja pikkuruisesta 2,2 kilon kinkusta. Ilman erikoissinappia kinkku ei kelpaa mukamas.

Matti löysi pikku kinkun K-Kaupasta. Ennen ihan oikeasti ei kaupassa ollut pikku kinkkuja. Hyvissä ajoin ennen joulua päätin juhlallisesti, että emme osta kinkkua ollenkaan, kun emme rehellisyyden nimissä tarvitse siitä kuin kinkunpaiston jumalaisen tuoksun jouluaattoaamuna.

Matti lisäksi on aina näyttänyt norsunvittunaamaa, kun joutuu paistamaan kinkun. Arvelin tässä ääneen, että hänen elämäntehtävänsä on pilata ja myrkyttää toisten joulunvietto. Ikään kuin silloin, kun Matti huomaa, että perheenjäsenet pitävät jostain tai jopa uskaltavat nauttia, täytyy ehdoin tahdoin semmoinen estää.

Joka joulu 2020-luvulle asti aviomies on ollut sanalla sanoen häijy ja epäystävällinen. Lisäksi ainakin jouluna 2017 hän on lähetellyt joulupöydästä tekstareita kullalleen neitsytneiti Satiaiselle: "Et vain jää mielestä."

Lisäksi Matti on syöttänyt meille jouluisin kilokaupalla Satiaisen suolaamia ja rakkaan Aro-Jussi-Pupunsa kanssa keräämiä sieniä. Miksi edelleenkin olemme yhdessä? Anteeksi en ole antanut ja tuskin unohdan koskaan sitä, mitä Matti on selkäni takana tehnyt, mutta olemme edelleen yhdessä ja voitte arvata, että mietin minäkin, miksi ihmeessä.

Ehkä Pienen aviorikosromaanin kirjoittamisessa asia käy lopulta ilmi. Miksi? Miksi? Vielä en tiedä. Otan selvää, sillä äärimmäisen kiinnostavaa on myös se, että kun sanoin, ettei tänä vuonna sitten paisteta kinkkua, Matti osti oikopäätä pikku kinkun.

Söin minäkin sitä jonkin verran ja ei kun odottelemaan nivelrikkonivelieni tulehtumista. Inkivääriä peliin! Kyllä tämä tästä! Kinkku oli niin loistavan hyvää, joten pienen tulehduksen voin maksaa hintana nautinnosta.

On meillä mukavaakin välillä yhdessä. Ja seksi sujuu hyvin. Se varmaan tässä on. Ruben Stiller arveli elämäkerrassaan, että hänen vanhempiensa välillä oli sama ilmiö.

Hanna Jensenin kirjat vanhempiensa muistisairaudesta kuuntelin putkeen ennen joulua. Isäni muistina ja Äitini muistina - toinen kierros olivat ihan ylivetoja tähän tilanteeseen. Jensen saisi kirjoittaa lisää ja syventää validaatiomenetelmän suuntaan.

Validaatiomenetelmäkoulutusta pitäisi antaa muistisairaiden omaisille! Pikaisesti!

Kuuntelen aamuisin Hallaa ja Armasta kakattaessa sekä seitsemän tuhannen askeleen keräämislenkeilläni pitkin Lapinlahden kirkonkylää Deborah Levyn Elämisen hintaa.

Levy on käsittääkseni kirjoittanut trilogian. Osa tekstistä pyyhki yli tai Armas metelöi niin, etten kuullut. Äänikirjan takaisinkelaus on pakkasessa hankalaa: Kaiva puhelin taskusta, ota napit pois korvista tai mieluummin ota ensin napit korvista ja sitten vasta puhelin taskusta. Ei kun ensin tumpit kädestä, sitten napit korvista ja siinä vaiheessa varmasti vitun lapanen on pudonnut polun viereen ja koira räksyttää kahdelle pikku koiralle. Koiran omistaja onneksi oli ymmärtäväinen ja sanoi, että ei haittaa.

Tietenkin jos Armas olisi ollut fleksissä kiinni, olisi ensin pitänyt päättää siitä, mihin panen fleksin käsiosan. Ja sitten tumpit taskuun ja napit pois korvista ja ärtymys ääretön.

Lukion parkkipaikalla eilen aamulla Halla jallitti Arskaa ja Arska räksytti. Komensin hiljaiseksi, mutta silti kävi seuraavasti. Deborah Levyn kirjassa hierontapöydällä maannut minäkertoja sanoo - ei kun minäkertoja oli ollut hierontapöydällä ja sitten - ei kun äänikirjassa justiinsa menivät täydellisesti ohitse kerronnan tasot - joka tapauksessa joku siteerasi Bertoldt Brechtiä. Brecht oli sanonut, että sota on kuin ... ja sitten kuului Armaksen räyhhhhhh; se keksii aina keinonsa.

Piti kelata eteisessä takaisin, mihin Brecht sotaa vertasi. Lause kuului näin: "Sota on kuin rakkaus; se keksii (tai etsii) aina keinonsa."

Matti tuli kaupasta. Pitää alkaa tehdä Marialle ruokaa. Ensin pitää suihkuttaa lapsi.