Antti Heikkinen asettelee esipuhe-esseessään Heikki Turusen samaan kaanoniin kuin Väinö Linnan

Heikki Turunen ja naiset, Pekka Halonen ja muusat

Heikki Turunen sai sitten tyttärenkin

su 5.2.2023

Kirjailija Heikki Turusen kyllä tunnustaa vaimolleen kirjassa Simpauttajan hinta - timotein tuoksu II, että ilman häntä, Eija-Seijaa, hänen tai alter egonsa Henkka Oinosen, olisi ollut vaikea ylipäätänsä pysytellä hengissä.

Ensin Turunen kertoo, kuinka hän sai vaimonsa kanssa pojan vasta kuuden avioliittovuoden jälkeen. Poika on isän mukaan onnekseen päätynyt elokuva-alalle ja käynyt korkeakouluakin ja ilman poijjan äitiä kirjailija olisi varmaan kuollut veljensä tavoin viinaan tai makaisi omassa oksennuksessaan raviojassa.

Vaimo on käytännönjärjen vieressä syntynyt, silti rakastamaan kykenevä, huolehtivainen keskikoulumerkonomi. Vaimo kiskoi kirjailijan kuiville sekä pönkitti kirjoituskoneen ääreen. Mielestäni kirjailija alistaa ylistämällä, mutta en paneudu siihen nyt. (Olen ärtynyt edelleen.)

Simpauttajan hinnan loppupuolella kirjailija vastaa hyviin kysymyksiin yksityiselämästään. Kysyjä on ilmeisesti kirjailijan tytär. Romaanin viidenneksi viimeisellä sivulla tytär tupsahtaa paikalle. Kirjailija on matkan varrella tyttäreensä viitannut, huomasin, vaikka eilen illalla vain laukkasin kirjaa eteenpäin löytääkseni kohdan vaimon ylistämisestä.

Pitää vielä koettaa lukea Simpauttajan hinta järjestelmällisesti alusta loppuun, sillä muutamassa lukemassani kohdassa minäkertoja puhuttelee jotain sinää: ".... Onhan tämä, kuten taannoin sulle sanoin, viimeisiään vetelevän kertojan testamentti harvalukuiseksi huvenneelle lukijakunnalleen..." (s. 355)

Tai: "Enimmät aikasi virtuaalitodellisuudessa eläneeksi entiseksi punkkariksi yllättävän fiksuna nuorena sinä oivaltanet heti, minkä kirjani yhden päähenkilön esikuvana tuossa jutussa itseasiassa esitellään..." (s. 362)

Pitää ihan kirjoittaa auki kirjailijan tarinankuljetus kohtauksessa, jossa tytär ilmestyy elävänä kirjailijan elämään. Asetelma on tämä. Kirjailija ja puolenkymmentä kuninkuusraveissa kävijää on paalaustalkoissa Jussilan vilja- ja ratsutilalla Siikajoen varressa. On koronakriisiä edeltänyt kesä.

Joku nuori nainen parkkeeraa punaisen ikivanhan rättisitikkansa ladon päätyyn, marssii heinätalkoolaisten luokse ja esittelee itsensä muitta mutkitta Orionin tyttäreksi, omaa sukua Turuseksi.

Hän tulee Orionin tähtisumujen, usein maailmoiden kehdon ikuisuudesta. Ei ihan kesken kaiken tai yllättäen, sillä kirjaiijan puhelimeen oli jo tullut valokuvia tähtisumujen kätköistä. Nyt pitää sitten ostaa Juuan K-Marketista Turusen runokirja itsellekin.

Runokirja killui ainakin pari viikkoa sitten vielä heti K-Marketin sisääntuloväylällä oikean puolisen seinustan kirja- ja lehtihyllyllä ennen hevi-osastoa. Tai en osta sitä oitis. Ostan vain siinä tapauksessa, että kirjassa on runo Orionin tähtisumussa lymyilevästä tyttärestä. Pitää ensin varmistaa, että runo on kokoelmassa Hehkuva sydän.

Ostin Hehkuvia sydämiä pari joulun 2019 alla sekä henkilökohtaiselle runoilija-klovnilleni Esko Laitiselle että Metsäkurssin puolesta Rythin Pentille Iisalmen Suomalaisesta kirjakaupasta. Heikki Turunen ja Antti Heikkinen tekivät promokiertuetta ja kävivät Iisalmessa. Meillä Matin kanssa oli samaan aikaan kansalaisopiston sukututkimuskurssi ja ehdimme kirjakauppaan vain hatunjakoon.

Arvelin etukäteen, ettemme ehdi kurssilta edes kirjailijoiden signeeraukseen ja olin varannut pari turusta ja muistaakseni Antti Heikkisen uusimman.

Kirjailija oli tutustunut tyttäreensä sähköpostien välityksellä. Tytär oli elävänä provokatorisia viestejään rakastavampi, armeliaampi, tunteikas ja tuttu ja tavallinen älykkö. Tyttö oli saanut alkunsa, kun kirjailija oli ollut Helsingissä Suomalaisessa kirjakaupassa kirjoittamassa omistuskirjoituksia runoteokseen Karhupäinen metsänhoitaja ja ilmeisesti lähtenyt runoteoksensa hankkineen tyttärensä tulevan äidin matkaan.

Tytär oli syntynyt vuonna 1992 - yhdeksän kuukautta Karhupäisen metsänhoitajan ilmestymisen jälkeen. Tai voi olla, että vuoden 1993 puolella, jos Karhupäinen metsänhoitaja on tullut vuoden 1992 joulumarkkinoille.

Ilmeisesti omistuskirjoituksen hakija oli joskus ollut töissä Kulma-baarin tiskin takana, sillä kohtauksessa minäkertoja-kirjailija sanoo tytärtään tytönkiisuksi ja samanoloiseksi naurultaan ja nöyriltä metsäorvokin silmiltään kuin äidillään nuorena juuri Kulma-baarin tiskin takana. (s. 411)

Pitääpä nyt etsiä kirjasta, kuka on nuorena ollut Kulma-baarin tiskin takana. Simpauttajan hinnassa on kaunis loppu. Siellä on sovitus.

Jostain kohtaa Simpauttajan hintaa käy ilmi, että Turusen Maalaisessa on kuvattuna yhden kirjailijan lehtolapsen tarina. Maalainen on julkaistu vuonna 1994 ja Hesarin kritiikin mukaan siinä Henkka Oinonen pusertaa rockromaania sekä rakastuu johonkin herkkään taiteilijasieluun, jonka menettää saman tien.

Ilmeisesti tässä kohtaa Luovan Puun Raija Weissenbergin kertoma todellisuuden. Weissenberg kertoi minulle jossain puhelinkeskustelussamme Heikki Turusen pojasta. Weissenberg tunsi pojan äidin. Odotin, että Antti Heikkisen Turjailija olisi päässyt tosissaan kiinni Turusen elämän kivuliaisiin asioihin ja luovutin Turjailijan nopeasti pois, koska kirja vaikutti pinnalliselta.

Pitääkö nyt ostaa Huutonetistä Maalainen? Kun haastattelin Heikki Turusta Kodin Kuvalehteen vuonna 1988, hän sanoi (ärtymyksestä tässä oli ensin verbi uhota korjaus ma 6.2.2023, selitys saman aamun merkinnässä) kirjoittavansa rockromaanin tai sitten vaikenevansa niin kuin Väinö Linna! Tästä pääsenkin otsikkooni.

Antti Heikkinen Simpauttajan uusintapainoksen esipuhe-esseessä kirjoittaa, että tulevaisuudessa Heikki Turusen joitain kirjoja käytetään lähdeteoksina, kuten Aleksis Kiven, Väinö Linnan, Kalle Päätalon ja Hannu Salaman teoksia käytetään.

Itse Väinö Linna on kuulema sanonut, että Heikki Turunen jatkoi siitä, mihin Täällä Pohjantähden alla -trilogia päättyi. Muina munkkeina Antti Heikkinen kirjoittaa, että kun Turusen kynästä muste loppuu, suomalaisen maaseudun saaga tarvitsee jatkajansa ja että aika näyttää, kuka Turusen seitsemän peninkulman saappaat (oma kielikuvani) täyttää.

Kukapahan tuota täyttäisi? Höpsistä! Miksei Antti Heikkinen voinut kirjoittaa suoraan, että haluaa täyttää tehtäväänsä suomalaisen maaseudun saagankertojana? Ärsyttää savolaisten mukavaatimattomuus! Tämä ärsyttää niin todella!!!!!

.....

Matti on jo yli puoli tuntia ollut pukeutuneena ulkoilupukuun kuin päiväkoti-ikäinen pojanmossi. Söimme äsken herkullista Matin valmistamaa kermaista maksakastiketta. Halusin eilen Lapinlahden K-marketista maksaa, sillä perjantaina jäimme Paula-siskon kanssa vaille Nurmeksen Supikkaan maksakastiketta.

Tosin lounaspaikan nakkikastike oli, uskoisin, ihan yhtä hyvää. Jälkeenpäin nauratti. Supikkaan lounasvaihtoehdot olivat joko maksa- tai nakkikastike. Juuri siksi kävin Nurmeksen rautatieaseman Kanelissa varmistamassa, että siellä saa jatkossakin lounasta.

Ja pongasin samalla tämän viikon lounaslistalta, että Kanelista olisi saanut kasviskaalikääryleitä! Joka lounaalla Kanelissa on kasvisvaihtoehto. En lakkaa kirjoittamasta tästä! Tämä on tärkeää. Kasvisvaihtoehtolounasta saa Nurmeksessa. Oikeasti! Rakastan Nurmesta.

....

Ah, kuinka ihanata välillä asua omien kirjojen luona, sillä kävin merkintää kirjoittaessani kirjastoni Antti Heikkis -osastossa ja löysin sieltä Maaseudun Tulevaisuuden. Kirjan etulehdellä oli Antti Heikkisen omistuskirjoitus Piialle. (Ei haittaa, ala-asteella luokkatoverini kirjoittivat nimeni Piija.) Päivämäärä oli 14.12.2019.

Rythin Pentti itse valitsi metsäkurssilaislahjakseen Turusen runot. Selailin runoja, ihastelin sitä, että kirjailija oli piirtänyt omistuskirjoituksen oheen jouluaiheiset piirrokset hienoine viivoineen - ja annoin kirjat eteenpäin. Itselleni olin varannut Maaseudun Tulevaisuuden, jota Heikkinen jossain yhteydessä on sanonut pitävänsä pääteoksenaan.

Heikkisen Maaseudun Tulevaisuus on kovin tarkkakatseista kerrontaa. Aivan kuin Heikkinen olisi ollut kärpäsenä katossa Lapinlahden vasemmistotyöväentalolla, kun lukinseittien peittämät eläkeikäiset Äs Koo Tee Äl -aikaiset aktiivit pitivät kokoustaan. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tulkoon taas, sillä löysin äsken kirjahyllystäni Lauri Viidan runokirjan Ne runot, jotka jäivät.

Maaseudun Tulevaisuuden kohtauksessa, jossa suutari Antikainen, yksi harvoista punaisten puolella kahakoineista jälsinkankaalaisista sanoo kokoustajille: "Olisitte työ nuoremmat nyt viisaampia ja koittasija sopia porukalla."

Työväenyhdistyksen väki oli riidellyt verissäpäin siitä, myydäänkö pilkkikilpailujen puhvetissa makkaraa vai räiskäleitä. Tämähän on ihan tuttua juttua. Järjestötoiminta saattaa degenroituessaan saada kummallisia piirteitä. Kummallisempia kuin veriset riidat letunpaistosta.

ÄLKÄÄ LUKEKO TÄSTÄ ETEENPÄIN, JOS ETTE KESTÄ. HYPÄTKÄÄ KAKSI KAPPALETTA YLITSE:

Täkäläisissä piireissä pyöritettiin pitkään tanssilavaa siten, että yhdistyksen tanssilavavastaava otti suihin puheenjohtajalta.

(Ja se, joka kiristi, oli nainen. Hän sanoi, että jättää muutenkin yhdistyksen taloushallintopuuhat, jos seksiä ei tule. Lopulta hän sotki minutkin kuvioonsa. Nainen kutsui minut kotiinsa niin sanotulle sovinnontekolounaalle, jonka yhteydessä vein naiselle Lauri Viidan runokirjan Ne runot, jotka jäivät. Äsken plarasin Viidan runoja, sillä olin halunnut lahjoittaa Viidan runoteoksen naiselle, joka myös on äiti. Pidän Viidan runosta Alfhild yli kaiken. Se alkaa upeasti sanoin: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. No, tämä äiti, jolle Viidan runoja vein tuliaisiksi, oli kyllä aika karmiva äiti, sillä otti suihin tyttärensä exältä, exän ollessa kristillisessä aviossa kanssani. Eipä kyseinen äiti nähnyt varmaan Jumalaa, näki ainoastaan aviomieheni mustien farkkujen sepaluksen, tai eihän sitä tiedä, ehkä hän piti aviomiestäni Jumalana, toinen aviomieheni pano oli nimittäin ihan täydellinen Jeesuksen (viidesläinen) morsian, itkevä viisikymppiseksi luulemani ikineitsyt, hän pääsi immenkalvostaan, kun täytti neljänkymmentä, minä tosiaan luulin, että viisikymmentä. Naisen oikea ikä kirkastui minulle vasta kesällä 2018, kun maksoin hänelle aktiivimallipalkkaa. Kiinnostavaa on, että nainen oli luikerrellut meille taas töihin. Voi kyllä sanoa, että tulipa neito taloon reittä pitkin. No, niin. Aloin äsken nauraa tenat kusessa, ei tässä oikeasti voi muuta, kun luin Viidan muuten niin mainiota runoa Ottaisinko omastani: Mitäs muuta kuin muhua/minä itsekään olisin, maan tulema, maan menevä, ilman ilkoinen imijä. Runo päättyy säkeisiin Yhtä kaikki yksinäinen/kaiken syötyään syväkin. Kun mieheni kiristäjäsuikittelija tarjosi minulle kermaista kasviskeittoaan, en halua uskoa, että hän oli kussut tai sylkenyt kattilaan, muistaakseni hän söi samasta kattilasta itsekin, hän alkoikin jälkiruoaksi kyynelehtiä, kuinka tärkeää hänelle ja kaltaisilleen on poliittisen järjestön lavatanssitoimintoa - ja toisteli päälle jotenkin oudon kryptisesti: "En oo Taistoa elläessään pettänä, en oo Taistoa elläessään pettänä!" Ajattelin, että tjaah, mitähän naisen pettämiset tai pettämättä jättämiset minuun kuuluvat - ja tunsin naista kohtaan jopa myötätuntoa. Tässähän tämä on, Lauri Viidan runossa: Yhtä kaikki yksinäinen/kaiken syötyään syväkin.)

....

Kiinnostavaa Maaseudun Tulevaisuuden suorassa lainauksessa oli myös murreilmaus Koittasija. Sitä olen kuullut käyttävän joskus aniharvoin mieheni Matin sekä hänen isänsä Kaukon serkun Reinon poika Heikin. Heikki Valkonen oli Matin ja Liisan päätoimittaja ja varmaankin hänellä oli selittäminen, kun yht´äkkiä myös toimittajan sukunimeksi oli tullut Valkonen.

Pidin Heikkisen Maaseudun Tulevaisuudesta kovin, mutta ehkä eniten hänen tuotannossaan olen pitänyt Kallio-pojasta. Olin ostanut sen jo aiemmin Suomalaisesta ja kirjoittanut kirjan etulehteen, että sekä Heikkinen että Turunen ovat pian kirjakaupassa livenä. Ei kun! Vieläkin enemmän pidin Mummosta. Sitä en halunnut ensin lukea, sillä en halunnut tutustua kommunisteja vihaavaan mummoon.

Arvelin, että niitä on riittämin, eivät kiitos, ole mun juttu. Mummossa, toistan itseäni, mutta pakko taas kirjoittaa se tähän, on kaunokirjallisuuden paras kuvaus nuoresta tytöstä, joka rakastelee itseään monta kymmentä vuotta vanhemman miehen, entisen opettajansa, kanssa.

Kaunokirjallisuuden historian toiseksi paras vastaava kuvaus löytyy Elisabeth Stroutilta kirjasta Olive Kitteridge. Sekä Mummo että Olive Kitteridge ovat nyt Rautavaaralla. Ei hemmetti. Survoin osan Rautavaaralle viemistäni kirjoista Lapinlahdelle-muuton yhteydessä kestokasseihin ja toin tänne. Perkele, seuraavaksi kun muutamme tänne, otan kaikki kirjani Rautavaaralta mukaan.

....

Nyt on pakko lähteä ulos. Perhana, otsikkoon jäi killumaan: Pekka Halonen ja muusat.

Simpauttajan hinnassa oli kerrottu kirjailijan ensipettäminen. Se on ilmeisesti ollut Anneli Saulin kanssa. Sauli on puoliksi mustalainen ja oli Joensuun kaupunginteatterin Jouko Turkka -aikaan stallari sekä Turkan tallissa.

Muista aviorikoksista kuulema saa lukea Jomppa Ojaharjun kirjasta Minun kosmokseni. Pekka Halonen ja muusat liittyvät tähän. Palaan Pekka Halosiin ja muihin muusiin Simpauttajan hinnassa myös myöhemmin.

Nyt varmaan viikon kirjoitan Simpauttajan hinnasta.