Antti Heikkinen on kirjoittanut Heikki Turusen Simpauttajaan huikean esipuhe-esseen

Nurmeksen Sanahelinä ja Supikkaan maksakastike sekä vähän vielä Pia-Riitasta. Lisäksi elvytämme Istukat silmille -äitiryhmän.

la 4.2.2023

Kävimme eilen Paula-siskon kanssa retkellä Nurmeksessa. Katsoin Pielispakarin sivuilta, että lounassalonki Supikkaassa olisi maksakastiketta.

Kirjakauppa Sanahelinän Juho oli lähettänyt aikaisemmin viikolla tekstarin siitä, että kustannus-Sammakko on lähettänyt tilauksestani virolaisen biologi-semiootikon Valdur Mikitan sekä Kantarellin kuuntelemisen taidon että Lingvistisen metsän.

Sain Whatsappilla viime syksynä kuvan Kantarellin kuuntelemisen taidosta eräältä Viisaalta Naiselta. Olimme samassa yhteydessä puhuneet ekoteologista ja -feminismistä ja luulin, että Kantarellin kuuntelemisen taide on jonkin suomalaisen kansatieteilijän eepos.

Vastasin nopeasti, että en ehdi koskaan kuunnella kantarellejani, sillä syön ne oitis. Ei sitä paitsi pidä paikkansa. En syö keräämiäni kantarelleja heti, sillä odotan, että Matti siivoaa ne ja paistaa.

En tiedä, miksi ajattelin, kuten ajattelin, ja miksi suomalainen kansatieteilijä ei olisi minulle kelvannut. Ehkä se johtui siitä, että pidän kansatiede-mystikko -genren edustajia sumeina ja epäselvinä. Lisäksi ryntäsin vuosia sitten ostamaan Pauliina Kainulaisen ekologis-teologisen kirjan ja olin riemurinnoin valmis pitämään lukemastani.

Olisin niin kovasti halunnut pitää siitä. Nukahdin ensimmäisen sivun puolivälissä. En tiedä, miksi. Odotin jotain terää, sillä olin kuunnellut vähän aiemmin Kainulaista Varparannan rauhanakatemiassa laulamassa aviomiehensä kanssa pirteitä kapitalismin vastaisia lauluja.

Luovan Puun kivenhalaajaporukoista ammoin puuttui juuri kapitalismin analyysi. Analyysi kapitalismin analyysin puutteesta ei ole omani, vaan Ylä-Savon Subcomandante Marcosin. Hän tuumi oivalluttaen kuin paraskin ratkaisukeskeinen psykoterapeutti, mikä on syy, kun valitin hänelle, että tunnen itseni typeräksi, jos joudun heiluttelemaan pastellinsävyisiä silkkihuiveja jonkin kulttiesineen ympärillä.

Ystävättäreni, naispastori, jota ajattelen taas päivittäin, sillä hänen minulle lahjoittamansa kliivia on herännyt taas eloon, se pitää aina kuukausien lepokauden, pohti, että minulla on oiva pahojen ja hyvien henkien erottamisen taito.

Enpä tiedä. Kevyt pakanamainen tanssahtelu tuntui ainoastaan pöljältä ja olen taipuvainen uskomaan, että kyse on todella siitä, että minut saa kiinnostumaan jostain vain, jos on tarjolla sitä tai edes puhetta niin siitä justiinsa - tai suhtautuu kriittisesti uusliberalismiin.

Marko Junkkari muuten meni Hesarin kolumnissaan (HS su 29.1.2023 Kannustimena nakki) kirjoittamaan taikasanan: uusliberalismi. Vaivihkaa hän ensin kirjoitti, että perheeseen on tullut koiranpentu ja koiranpennut on ihanii.

Tätä olen odottanut ainakin vuodesta 2014 asti, kun kirjoitin Hesarin hymykuoppaisesta politiikan toimituksen esimiehestä:

"1980- ja 1990-luvuilla Suomessa yksityistettiin oikein urakalla. Liikelaitoksia muutettiin yhtiöiksi ja listattiin myös pörssiin. Tämän uusliberalistisen suuntauksen airut maailmalla oli Britannian pääministeri Margaret Thatcher."

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000009332864.html

Supikkaassa ei enää iltapäivän puolella ollut ruuhkaa, muttei maksakastikettakaan. Tyydyimme nakkikastikkeeseen ja se oli niin herkullisen kermaista, että hain lisää. Väistelin nakkeja ja teki mieleni nuolla lautanen.

Meidän jälkeemme Supikkaaseen tuli ainakin kahdeksan ihmistä - tai kolme erikokoista seuruetta ja ensimmäisenä kysymyksenä oli: "Onko maksakastiketta vielä?" Lopulta sanoin yhdelle seurueelle, että mekin tulimme kymmenien kilometrien päästä maksakastikkeelle, mutta ei haittaa, nakkikastike on kerrassaan ihanata.

Supikas-lounaan, Sanahelinä-pulinan ja S-marketin kevätkukkien kuvaamisen jälkeen käänsin Skodan eli vittusssskeidan nokan oikealle kohti Nurmeksen rautatieasemaa. Kävin Kanelin tiskillä kysymässä, onko aseman lounaspaikassa jo uudet omistajat ja mistä näkee ruokalistan.

Oli uudet omistajat ja ruokalistan näkee Facebookista. Sanoin, että kiitos, seuraavalla Nurmeksen-retkellä käymme Kanelissa. Listalla näyttäisi joka lounaalla olevan kasvisvaihtoehto. Metsästän Pohjois-Karjalan ja -Savon lounaspaikkojen kasvisruokia. ABC on siinä mielessä varma valinta. Kasvisruokaa löytyy aina.

Matin ja Liisan asemalla kasvisvaihtoehto on joka päivä sama pakastekala leivitettynä tai paistettuna, mutta aina yhtä pahanhajuisena. Nilsiän Pölli on valitettavasti täyttänyt lounaslistan liharuoilla ja uudessa Kaislassa on vain kerran viikossa jotain muuta kuin lihaa.

Kyttäämme Tikkisen Hannelen kanssa, milloin Kaislassa on taas kampelaa. Jos minulle ei satu silloin muuta menoa, käymme yhdessä Nilsiän Kaislassa kampelalla.

Supikkaan maksakastike ei varsinaisesti ole kasvisruokaa, mutta maksaa saa niin aniharvoin lounaspaikoista, että piti tehdä retki Nurmekseen. Sitä paitsi tuli samalla käytyä Sanahelinässä ja haettua Valdur MIkitan kirjat. Puhuimme Sanahelinän Juhon kanssa Leelo Tungalin Toveri, lapsesta. Kerroin, että edellisellä kerralla olin sekoittanut Toveri, lapsen elokuvaan Hyvästi, Neuvostoliitto.

Puhuimme myös Juha Hurmeen Tiu, tau tilhestä ja his storystä sekä sen suomenkielisestä versiosta tosine. Semmoinen heppu kuin silmäkirurgi ja mitä kaikkea kuoromiestä nyt tämä onkaan ollut, Woldemar Schlidt, oli kehittäyt historialle mielestäni paremman suomenkielisen sanan tosine, teorialle tietineen ja trillille liverteen. Sanahelinän Juho tiesi, että coctailille oli ajateltu sanaa viinake.

Tunnustin Sanahelinässä, etttä äänikirjan kuuntelijana kadotan kuulemani helpommin. Printtiin on parempi palata. Kävin keskiviikkona, suurena yrityskonsultaatiopäivänäni, Rautavaaran kirjastossa enkä hennonnut palauttaa Juha Hurmeen Tiu, tau tilheä, sillä haluan opetella siitä kielitiedettä.

Suunnittelin kopioivani laittomasti kirjaston kirjasta kohdan, jossa Hurme kertoo eri kieliryhmistä. Etsin nyt kohtaa kirjaston kirjasta ja löysin kohdan, joka edeltää Tiu, tau tilhi -laulun sanaston etymologista selvitystä. Hurmeen mukaan kirjoitetun kielen 5 000 vuoden historia on ihan pikkiriikkisen pikkuruinen osa puhutun kielen ainakin 100 000 vuoden historiaa.

Mielestäni Tõnu Õnnepalu olisi voinut mennä syvemmälle kieleen ja kommunikaation kirjassaan Pariisi, kaksikymmentä viisi vuotta myöhemmin. Hän tyytyy vain tokaisemaan, että olisi paljon helpompaa, jos maailmassa olisi vain yksi kieli.

Tästäkin ehdimme eilen Sanahelinän Juhon kanssa puhua. Juho Sanahelinä aikoo olla ensi viikon lomalla ja jos oikein käsitin matkustaa Espanjaan, kuulinko sanan Fuengirola. En ollut varma puhuiko Juho me-muodossa, mutta joka tapauksessa arveli koettavansa puhua rallienglantia.

Sanoin, että ei haittaa Jeesuksen aikaan Välimerellä sellaiset ihmiset, joiden piti olla tekemisissä muunkielisten kanssa, käyttivät koinee-kreikkaa. Wikipediasta nopea siivu tähän: "Koinee-kreikka (m.kreik. ἡ κοινὴ διάλεκτος, hē koinē dialektos, ”yleismurre”) oli hellenistisellä kaudella kehittynyt kreikan kielen muoto tai sekamurre, joka edustaa muinaiskreikan kehityksen myöhempää vaihetta. Sitä käytettiin noin vuosina 330 eaa.–600 jaa. Koinee kehittyi klassisesta kreikasta ja erityisesti Attikan murteesta. Se kehittyi Bysantin kreikaksi ja loi tätä kautta pohjan nykykreikalle. Koineeta voidaan kutsua myös hellenistiseksi tai yleiskreikaksi tai Uuden testamentin kreikaksi."

Uuden Testamentin aikaan oli omia paikalliskieliä ja kolahteleva rallienglannin sen aikainen vastine: koinee-kreikka. Sanahelinän Juho kertoi kirjasta, joka oli kirjoitettu english-pinglishiksi muistaakseni afrikkalaisen pojan näkökulmasta.

Juho Sanahelinä arveli sen kääntämisen olleen suomentajalle tuskaa. Lukeminen ainakin kuulema oli välillä tuskaa. Nyt lähetän tekstarin Sanahelinään ja kysyn, mistä kirjasta oli kyse. Jäi vaivaamaan.

Juha Hurme Tiu tau tilhin sivulla 116 kertoo, että kielet jaetaan rakenteensa perusteella agglutinoiviin, isoloiviin, flekteeraaviin ja polysynteettisiin kieliin. Suomen kieli kuuluu enemmistöön, agglutinoiviin eli jatkomuooisiin kieliin. Suomen kielessä suhteita ilmaistaan päättein ja liittein.

Tätä en lakkaa miettimästä. Armon vuonna 1989, kun Juho Sanahelinän piti syntymän viiden vuoden kuluttua, ilmestyi Märtha Tikkasen romaani Suurpyytäjä. Minä ehkä luin Suurpyytäjän, kun nopeasti rönsyävä eilinen keskustelukumppanini oli vielä vauva; tätäkään en tajua, miten Juho Sanahelinä on ehtinyt nuoriin aivoihinsa tunkea niin paljon tavaraa!

Suurpyytäjän minäkertoja rakastui kirjallisuusseminaarissa tapaamaansa grönlantilaiseen kirjailijaan. Ei ku no voi vittuuhhhh, kirjailija onkin tanskalainen. Onko se Kim Leine (s. 1961)? Ei voi olla! Leine on julkaissut esikoisteoksensa vuonna 2004. 1980-luvun lopulla hän on ollut vielä sairaanhoitaja ja ehkä jopa mukana Grönlannin Jehovan todistaja -yhteisössä.

Joka tapauksessa rakkausjuttu ei Suurpyytäjässä niinkään napannut, ihme kyllä, vaan kosketus yhdysmuotoiseen eli polysynteettiseen eskimo- eli jupikkikieleen. Tätä en lakkaa ihastelemasta Hurmeen Tiu Tau tilhissä: "Jos haluat painokkaasti muistuttaa jupikiksi, että ´hän ei ollut vielä sanonut uudestaan aikovansa metsästää poroja´, sano kuuluvalla äänellä: ´tuntussuqartaniksaitengqiggtuq´ ja polje jalkaa."

Hurmeen kirjan kielitieteellisen osion vuoksi haluan kirjan omaksi. Haluan opiskella etymologiat ja kielten jaot niiden rakenteen ja taipuisuuden mukaan. Tilasin sen Sanajalkaan ja haen samalla reissulla kuin Antti Hurskaisen Suntion.

Poroista pääsemme viron kieleen ja uusimpaan Parnassoon. Rosa Liksomin Väylän virontaja Kadri Jaanits pani merkille, että virossa ei ole niin nasevaa sanaa kuin poro. Viroksi porot ovat pohjoisia hirviä tai tunturipeuroja eli põhjapõdereitä.

Virolaiset sanoivat suomalaisia miehiä poroksi. Nettikeskustelussa joku kirjoitti, että oikeastaan kuvaavampi nimitys suomalaiselle miehelle Tallinnassa olisi sika. Kröhöm, Moskovassa liikuimme virolaisen Ert Eelmetsin kanssa ja hänellä oli tapana naureskella loogiselle mahdottomuudelle: kuumaverinen suomalainen mies - gorjatšij finn (горячий финн).

Naureskelimme mukana. Olimme samaa mieltä.

Jos oikein ymmärsin, Kadri Jaanits (sündinud 1976) on eesti tõlkija. Jaanits ta tõlgib peamiselt soome keelest. Hän lanseerannee viron kieleen poron lisäksi sanat kuksa ja laavu. Tosin luin ensin Parnassosta, että kuksia. Tuleeko kuksia-verbi kuksasta ja jos tulee, miksi? Vaadin selitystä.

Ei tule. Kuksia on stadin slangia ja tulee venäjän kielen verbistä: куксить. Se tarkoittaa naida, mutta joidenkin lähteiden mukaan myös lyödä ja äsken, kun kokeilin, mitä sanoo google-kääntäjä, se sanoi: Turska. Voihan sitä vääntää, että turskia. Verbi.

Joka tapauksessa Valdur Mikita kirjoittaa Kantarellin kuuntelemisen taidossaan siitä, että itämerensuomalaiset ovat herkkiä, synesteettikkoja. Se pitää paikkansa ja etenkin se, että helvetti on itämerensuomalaisille harmaa betoninen kerrostalo.

Aloitin jo Kantarellin kuuntelemisen taidon. Piti kirjoittamani Antti Heikkisen esipuheesta Heikki Turusen Simpauttajan uudispainokseen. Sanoin Juho Sanahelinälle, että en halua Simpauttajaa, haluan Simpauttajan hinnan. Luen sen itse ja lähetän Esko Laitiselle. Hänelle, klovni-runoilijalleni, olen kerännyt Suomen kirjakierrätyshyllyjen heikkituruset.

Joka tapauksessa halusin ostaa Antti Heikkisen Simpauttaja-esseen. Sen sain ja täten mainostan sitä. Esipuhe-essee on huikea. En lukenut Heikkisen Turus-elämäkertaa, Turjailija, kovin tarkkaan, selailin vain ja annoin sen klovni-runoilijalle.

Turjailijasta puuttui mielestäni jotain. Siitä puuttui kirjailijan vaimo. Nyt tuli selitys.

Heikki Turunen oli kirjoittanut Turjailijaa varten kirjeen vaimolleen, Seijalle. Antti Heikkisen mukaan kirjeessä ei ollut kertaakaan sanaa rakastaa tai rakkaus, mutta se on silti suurin rakkaudentunnustus, jonka Heikkinen on kuunaan ja mistään lukenut.

Kirjailijan vaimo poisti kirjeen Turjailijan käsikirjoitusversiosta. Antti Heikkinen kirjoittaa esipuhe-esseessään, että Seija sai puhua omasta puolestaan. Lause on kryptinen. Turjailijaa selaten en huomannut lainkaan siinä mitään vaimosta tai edes omasta puolestaan puhuvaa vaimoa.

Jos en olisi töytyyttänyt Turjailijaa oitis klovni-runoilijalle, voisin nyt tsekata. Tarkoitaako Heikkinen lauseella  "Seija sai puhua omasta puolestaan" (Simpauttajan uuspainoksen esipuhe s. 12), että Heikki Turusen vaimo, Seija, puhui poistamalla kirjeen aviomiehensä elämäkerrasta?

Petyin Turjailijaan senkin vuoksi, että siitä Heikkinen oli häveliäästi poistanut tai sivuuttanut muutakin. Muusta kertoi minulle Luovan Puun, Raija Weißenberg. Hän tunsi jonkun, joka tiesi. Jotain.

Miksi vaimo ei halunnut kirjettä julki? Joka tapauksessa Heikkinen siteeraa esseessään Tuula-Liina Varista, joka on sanonut, että Turusen Maalaisessa on suomalaisen proosan upein naiskuvaus Eijasta. Eija on maalaisvaimo, jonka mies rakastaa toista naista ja vielä kaiken lisäksi retalehtelee.

Eija on arkijärki. Hän ei ole marttyyri, enkeli eikä uhri. Eija tulisi toimeen ilman miestään, mutta mies ei selviytyisi eijatta. Eija lienee Seija. Antti Heikkinen kirjoittaa painokkaasti ja merkitsevästi, että Heikki Turusen vaimo on nimeltään Seija.

Arkijärki, ei saatana, tätä pitää miettiä. Vaimonko tulee olla arkijärki? Eeei helevettiläene!

En halua olla Matti Valkosen Eija. En halua olla "arkijärki". En ylipäätänsä järki. Haluan olla mieheni muusa, intohimo ja innoittaja, arrrrkijärrrki, prrrrklll, haluan, että mieheni on munmuusa ja intohimoni. Olemme toistemme muusia. Arkijärki. Voi vittuuuhhh. Argh. Mutta pitänee lukea Simpauttajan hinta.

Alkuperäisestä Simpauttajasta ovat minulta menneet ohitse niin Kaunisahon Jompan homoseksuaalisuus kuin Karjalan Kuninkaasta Henkka Oinosen karmeat kokemukset karjantarkkailijamiehen kanssa navetalla. Kyse on seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

...

Kävin pesemässä hampaat ja samalla olin hieman arkijärkevä. Imuroin Birgitta-kissan vessani lattialle levittelemät pelletit. Matti oli aamulla arkijärkevä ja pesi hiirenkakat keittiön kuivatavarakaapista.

Kuulin pari päivää sitten epäilyttävää rapinaa keittiön tasolta. Luulin, että leivänleikkuukoneen sisällä oli joku, mutta joku olikin ilmeisesti puikahtanut sen yläpuoliseen kaappiin rapisemaan. Matin ja minun kuvio on - en kirjoita, että ongelma, sillä eihän se ongelma oikeastaan ole, vaan dynamiikka, se, että kumpikaan meistä ei halua olla arkijärki.

Olemme molemmat luontojamme taiteilijoita. Matti on kuvataiteellisesti lahjakas ja minä sekä kuvataiteellisesti että kirjallisesti. Musiikkilahjakkuutta meissä ei ehkä ole, mutta olen monesta sanonut, että Matin pitäisi mennä mieskuoroon.

Hänellä olisi kova, kestävä ja vahva lauluääni. Minulla vain läpitunkeva esilukijan ääni.

Niinpä joudumme olemaan vuoroin arkijärkisiä. Koska elämme Matin taiteellisen luomuksen, Lapiomies Oy:n kustannuksella, voin minä olla rakennusliikkeen tylsimys: talous- ja hallintohiiri. Kotona Matti saa tehdä kotityöt. Ruoanlaitosta en perusta eikä ompelu ole "mun juttu", kuten aviomieheni neiti Satiainen kiinni jäädessään minulle itkuisena soperteli.

Siksi hän oli ommellut Matin syylinkeihin, työtakin vuoreen ja paidan taskuun piparinsa kiinni. Koska ompelu ei kuulema ole hänen tietojensa mukaan varsinaisen vaimon juttu. Lisäksi hän osaa leipoa muotovalioita joulupipareita ja koristelee ne jollain sokeritöhnällä taidokkaasti. Myy niitä Lapinlahden joulu- ja muissa kausimyyjäisissä.

Matti laittaa päivittäisruoan ja minä kokkaan jouluisin sekä Marialle, sillä tyttäreni arvostaa etnofuusioruokakokeiluitani. Minä pesen Matin paidat ja jos jotain silitettävää on, voin silittää. Siivousaloite tulee minulta.

Nyt olis jo nälkä. Mies saisi tulla kotiin. En enää jaksa syödä neljättä hätävaraporkkanaa.

...

Otin takaisin oman nimeni. Olen Pia-Riitta, etunimessäni oli alunperin viiva, mutta vuosien päästä, kun tilasin jotain varten virkatodistuksen viivaa ei enää siinä ollutkaan. Pia-Riitaksi minut halusivat isosiskoni Paula ja Ulla.

Ilmeisesti äiti olisi halunnut minusta Rosa Mariaa, isäni äidin Rosa Sorjosen os. Smolanderin ja äidin äidin Mari Tiusasen os. Halosen - tai oikeastaan Halisen - mukaan. Outoa, että juuri äiti, mutta isä kuitenkin aina väitti sanoneensa, että ei voi panna vauvalle niin vanhahtavaa nimeä - sitä paitsi se vääntyisi aina Ruussaksi.

Kävimme marraskuussa Paula-siskon ja Mariani kanssa Ulla-siskoni luona Kuusankoskella. Halusin nähdä Ulla-siskoni lapsuuden ja nuoruuden valokuvat. Hänellä oli albumissaan kokonainen aukeama sairaanhoitokoulun aikaisia ystävättäriään.

Albumista löytyivät etunimeni esikuvat, Pia os. Reinikainen ja Riitta os. Rekola. Pia-nimiesikuvani asuu nykyisin Espoossa ja Riitta-nimiesikuvani Helsingissä. Päätin silloin, että väistely riittää. Palaan omaksi itsekseni. En enää väistele tai välttele muutenkaan.

Muut saavat väistää minua. Kävelen ylitse, jos eivät väistä. Syljen tarvittaessa naamalle.

....

Päätimme Hannulan Ullan kanssa elvyttää Voi vittu ja Silmukat silmille -verkoston. Se tosin alunperin oli Irstaat ämmät ja istukat silmille -ryhmä, mutta silmukkaryhmä käy hyvin myös.