En olisi lukenut Heikki Turusen Simpauttajan hintaa ilman Antti Heikkisen essee-esipuhetta Simpauttajan uudispainokseen

ma 6.2.2023

Antti Heikkinen kirjoittaa Heikki Turus -esseessään, että Turusen elämän mustat kohdat eivät haalene kirjoittamallakaan. Väitän vastaan. Kyllä haalenevat.

Kerta kerralta, kun kamalista kivuliaista hirvittävistä asioista kirjoittaa, tekee ne pienemmiksi. Niin minäkin tein eilen.

Simpauttajan hinnan minäkertoja kuvaa Henkan nuoruudesta kahta yököttävää tapausta. Sulevi, karjantarkkailija, asistentti, aikuinen mies (hyi saatana) raiskaa nuoren pojan. Pilkkaa vielä päälle, kun poikarukalla ei seiso, mutta kiihottuu kliimaksiin asti pojan päällä pomppiessaan.

Sama toistuu taiteellisen ja herkän pojan elämässä jonkin ajan kuluttua. Hän lähtee Join kaupunkiin taideleirille, tulee ensin tauluillaan teilatuksi ja sitten korkea-arvoinen virkamies - kirjassa kaupunginkamreeri Rantala - kutsuu taideleiriläisen luokseen, juottaa viskihumalaan ja käyttää tätä seksuaalisesti hyväkseen. Poika on niin kännissä, ettei muista, seisoiko.

Kun luin kohtia, teki mieleni itkeä.

Samantyyppinen kokemus löytyy Johannes Lahtelan ja Anniina Holmbergin yhdessä kirjoittamasta kirjasta Pää pilvissä ja kiviä kengissä. Kirjoitusvuorollaan Lahtela kertoo siitä, miten häntä nuorena käytti hyväksi vanhempi ilmaisuopettajamies.

Poika sai mieheltä rohkaisua ja oppia näyttelijän uralle, mutta yhtä kaikki, kyse oli seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Sen jälkeen Johannes Lahtela sairastui taiteilijaneron hybrikseen ja alkoi käyttää liikaa alkoholia.

Ihan piti ostaa viime vuoden viimeinen Kodin Kuvalehti. Kun lehteen oli haastateltu Anna-Leena Sipilää, tämä oli horjuen toipumassa avioerosta. Hänen miehensä Johannes Lahtela oli yllättäen aiemmin syksyllä lähtenyt lätkimään.

Kun tieto pariskunnan avioerosta tuli, olin Lahtelalle aivan raivona. Paska tyyppi, ajattelin.

Lehden painoon asettelun tienoilla tilanne muuttui. Aviomies oli palannut takaisin ja puolisot olivat vetäneet avioerohakemuksensa pois. Onneksi en googlannut Sipilän ja Lahtelan avioliiton vaiheita, kun luin Kodin Kuvalehden kansiotsikon lehden ilmestymispäivänä.

Keltalehdet vetivät Sipilän ja Lahtelan avioliiton vaiheet heti klikkiotsikoksi.

Oli ihana lukea Kodin Kuvalehden ihana juttu, ihanine valokuvineen loppuun asti. Vasta Anna-Leena Sipilän haastattelun lopussa käy ilmi, että puolisot koettavat kuroa avioliittoa kasaan.

...

Annan lempisarjassa Kaikki synnit Anna-Leena Sipilä esittää Kalevan toimittajaa, joka saapui Varjakkaan pitämään huolta linnaan joutuneen lestadiolaisäidin lapsista. Kaikkien syntien neljäs tuotantokausi lähti vähän krohisten liikkeelle, mutta viimeisessä jaksossa oli niin kaunis sovitus, että lusiminen viime minuuteille kannatti.

Oikeastaan sovituksia, anteeksiantoja, oli monta. Hesarin kriitikko Harri Römpötti kirjoitti, että lopussa on melodraamaa. Hörönlörön, Römpötin housuissa on melodraama. Oli ihanata nähdä, miten sarjan nuori Aaro purjehtii merelle - edellyttäen tietenkin, että tämä ei hukuttaudu, kun televisokamerat sammutetaan.

En usko, en tahdo uskoa.

...

Kun silmääni sattui Kodin Kuvalehden kansiotsikko - se oli jotain tyyliin: Eromyrsky yllätti näyttelijä Anna-Leena Sipilän: ”Huomasin, että olen vahvempi kuin olin luullut”, päätin metsästää irtonumeron ruokakaupasta.

Jonkin aikaa sain lehteä etsiskennellä, kunnes Nurmeksen S-marketin kassajonossa uuden vuoden aattona juolahti mieleen, että jaapa jaapa - se Kodin Kuvalehti.

Jätin Marian ja Matin jonottamaan kassalle ja ryntäsin lehtihyllylle. Kodin Kuvalehden uusin numero löytyi kuitenkin kassajonohoukutustelineestä. Ryntäsin hyllyltä takaisin jonoon ja voilá - siellähän lehti oli tyrkyllä.

Jutun oli kirjoittanut Jenni Leukumavaara ja kuvat ottanut Anna Huovinen.

...

Matkustimme Matin ja Marian kanssa uuden vuoden aattona Pohjois-Karjalaan valmiina juhlimaan Paula-siskon 77-vuotissynttäreitä vaikka Kahvila Hedwigin Helmessä, mutta siskolla oli synttäreinään huono päivä eikä hän jaksanut ottaa meitä vastaan.

Vietimme uuden vuoden aattoa Nurmeksessa. Kävin muistaakseni myös Sananjalassa. Nyt muistin kaupan nimeen n-kirjaimenkin. Sitten S-market ja uudenvuoden aaton juhla-aterian söimme Nurmeksen ABC:llä. Maria vetäisi lehtipihvin ja minä lounasaltaan kasviswokkia.

Matti söi jotain lihajuttua.

Näiden raukkojen rajojen kasvisruoan metsästyksessä olen pannut merkille, että Rautavaaran Tiilikassa on lounaalla alkanut olla kasvisvaihtoehto. Olen tämän vuoden puolella syönyt siellä parsamunakasta, kekseliäs ateria, ja fetaporkkanakeittoa.

Tämä oli kevennys ja etäännytys. Merkintäni aihe tänään on raskas. Niin raskas, että oikeasti en jaksa lähteä ajamaan Rautavaaralle kunnan hankintojen tiedotustilaisuuteen.

Heikki Turusen Simpauttajan hinta jäi päähäni ja illalla Milanon naisten paratiisin jälkeen haluan sen pariin. Ei ole nyt aikaa ajella sataakuuttakymmentä kilometriä.

Pitää käväistä hakemassa Lapinlahden kirjaston hyllystä Turusen Maalainen ja Hehkuva sydän. Tajusin, että herrajukara, meillähän on täällä kirjasto, jonne minulla myös on oikeus mennä sisään.

En varaa Turusen kirjoja varaushyllyyn, vaan menen hakemaan ne syvältä kirjaston sisältä. Se on kuulkaas minulle melkoinen saavutus! Olen välttelykäyttäytyjä, näin siedätän itseäni.

Mietin, miten suhtaudun itkevään ikineitsyeeseen, ainakin kahden avioliiton tuholaiseen, jos tämä hiimailee kirjastossa. Tuijotanko hänen lävitsensä, kuten häntä ei olisikaan vai reagoisinko jotenkin.

Toivottavasti kuitenkaan en oksenna hänen päällensä. Tai jospa sittenkin. Sehän kertoisi suoraan, mitä hänestä ajattelen.

...

Simaputtajan hinnassa on minäkertoja tai oikeastaan kertojaminä ja sitten Henkka. Henkka Oinonen. Kun eilen upposin Turusen tekstiin, en muistanut seurata ja varmistaa, onko niin, että kertojaminä kirjoittaa tekstiä tähtisumun-tyttärelleen ja samalla kertoo omasta nuoruudestaan - tapahtumista, jotka eivät tapahdu kertojaminälle oikeastaan, vaan alter egolle, Henkka Oinoselle.

Tähtisumun tytär tulee teksiin jo sivulla kymmenen. Olinhan minä kohdan lukenut jo heti alkuun. Siinä kertojaminä puhuttelee milleniaalia Kalasatamassa asujaa.

Niin kaunista, niin kaunista. Löytäisinpä runon Simpauttajan hinnan kertojaminän tytärkaipuusta.

Henkka Oinosella Turunen saa traumaattisiin tapahtumiin etäisyyttä, hän etäännyttää. Etäännytys on minulle kaunokirjallisena keinona vielä mysteeri, arvoitus. Siksi se kiehtoo.

Hitto, tästähän saisi kirjoittamisen gradun aiheena omaelämäkerrallinen terapeuttinen kirjoittaminen Heikki Turusen tuotannossa.

No niin. Nythän minulla on ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin pienoistutkinnon lopputyö ajateltuna. Ratkaisukeskeisiä menetelmiä voi varmaan soveltaa kirjoittamiseenkin.

Kirjoittaa asiat toisin. Toisesta näkökulmasta. Niin niistä pääsee irti. Niin ne haalenevat.

Persus pakko tehdä laskut. Niitä on tänään kaksi. Tämähän alkaa vaikuttaa ihan oikealta yrittämiseltä taas. Siunattu Antti Heikkinen, en olisi ilman hänen esipuhettaan avannutkaan Simpauttajan hintaa.

Olin kyllä hankkimassa kirjan, mutta ajattelin viedä sen heti klovni-runoilijalleni. Nyt näköjään kirjoitan hänestä possessiivisuffiksilla. Ihan Matin raiskaajan kiusaksi näin teen.

Kuulen, kuinka hän puhkuu tietokoneen äärellä raivosta.

Kun pongasin viime perjantaina Sananjalan hyllystä Simpauttajan hinnan, ja henkäisin, että ai, tuossako tuo nyt on, sanoi Juho Sananjalka, että niin siinä on myös Simpauttajan uusin painos.

Kerroin, että en tarvitse itse Simpauttajaa, vaan sen hinnan. Siunattu Juho Sananjalka, hän veti oikeasta narusta. Hän huomautti, että Turusen esikoisen uudispainoksessa on Antti Heikkisen esipuhe.