Heikki Turusen Simpauttajan hinnan ja Maalaisen tyttären kaipuu

Merkintä alkaa Kahvila Kaislasta, etenee Soile Porokan Savon Sanomien mainion kolumnin jälkeen eiliseen Lapinlahden yritysseminaaariin; Heikki Turusesta vasta aivan viime lopuksi, välissä aineistoa, joka saattaa pelästyttää herkkää lukijaa

pe 10.2.2023

Istun kahvila Kaislassa Nilsiässä capuccinolla ja lohivoileivällä. Elimistöni ohjelmoitui viime perjantaina pitämään vessatauon juuri tässä kohtaa Juuan-reissua. Puskapissalla ei talviaikaan voi reitillä Lapinlahti-Varpaisjärvi-Nilsiä-Juuka käydä, sillä kaikki sopivat kohdat ja hiljaiset sivutiet on auraamatta.

Tunnustan, että muutama viikko sitten oli pakko kusta yhteen risteykseen. Onneksi kukaan ei ajanut ohitse, mutta muutama sata metriä risteyksestä oli asuintalo ja joku lumitöissä sen pihalla. Kyllä nolotti. Käy kateeksi miehiä, jotka voivat vain kääntyvät maantiehen päin selin ja lorottaa häpeämättä penkkaan.

Parkkeerattuani auton ja Arska-pers´kärpäsen juostua pikkaraisen lenkin Kaislan pihasta lähtevän polun päässä avasin puhelimeni ja siellä oli Tikkisen Hannelelta Soile Porokan (onko Ylä-Savon neito mennyt naimisiin Juuan kokoomusporokan perijän kanssa?) kolumni kuvakaappauksena, punaisella ympyröitynä ja varustettuna huutomerkein.

(Olenpa tosiaan lukenut Heikki Turusta, kun on tarttunut hänen tyylisuuntansa: huohotuskirjoitus.)

Vastasin, että justiinsa meinasin Porokan kolumnia tänään kommentoida. Koska en tiedä, ehdinkö kommentoida iltapäivällä Kahvila Hedwigin Helmessä Juuassa, kommentoin heti tässä ja nyt. Ihanata, Savon Sanomat on nähnyt Puu-Juuan!

Rakastamani Hedwigin Helmi sijaitsee Puu-Juuan reunassa. Lempparikahvilassani palvelu on hienovaraista eikä yrittäjä tunge asiakkaiden suuhun tai odota koko ajan sitä, että kahvikupin tai minun tapauksessani teekannun ääressä asiakas puhkeaa vuolaisiin ylistyksiin.

Ylistän kahvilaa blogissani, mutta teeni tahdon juoda rauhassa ja katselle muita asiakkaita tai vain kirjoittaa merkintää, jossa istun kahvilassa, juon teetä, ylistän kahvilaa ja katselen muita asiakkaita. Erityisesti lämmöllä muistan nuorta naista, joka ensin otti pikku unet nojallaan kahvilan pikku pöytäänsä vasten ja sitten kohensi meikkiänsä pikku pikku peilistä.

Naisella oli kaulansa ympäri pikantti sifonkihuivi ja palasin omaan nuoreen aikuisuuteeni, jolloin olin liian vanha heiluttelemaan Dingon sifonkihuiveja, vaikka olen aina rakastanut hentoja, kauniin värisiä sifonkihuiveja. Herrajukara, mistä nämä huivit tähän tunkivat?

Tähän väliin lisään ennen matkan jatkamista vielä, että nuori nainen kahvilassa, joka oli kaunis ja kuvauksellinen, olisi pitänyt ottaa kännykkäkuva, oli paikallisen kansalaisopiston musiikinope ja hän suunnitteli klassisen musiikin jotain juttua. Pitää tsekata, onko Juuassa nyt jotain sellaista tulossa. Lupasin, että osallistun.

Eihän minun huiveista pitänyt ... pakko kuitenkin sanoa, että sain runoilija-klovniltani ammoin veren-. tai intohimonpunaisen sihvonkihuivin lahjaksi ja koetin käyttää sitä pantana, jotta siloinen pitkä tukkani ei valuisi naamalleni, mutta minulla on ihan vääränmuotoinen pää. Huivi valui joko otsalle tai takaraivon kautta selkään.

Nyt runoilija-klovnini on minulle suuttunut. Joten ei ole kiire lähettää Simpauttajan hintaa hänelle. Ostan tyypille oman kappaleen Juho Sananjalalta ja lähetän sitten, kun ollaan lähempänä runoilijan huhtikuisia synttäreitä. En minä omaa kappaletta edes henno tai haluakaan kenellekään antaa, sillä olen tehnyt siihen merkintöjä ja liimaillut kapeita värikkäitä liimalappuja sen sivuille.

Rakastan Simpauttajan hintaa. Se rikkoo nykykirjallisuuden kaikki konventiot!

Se ei ole hiottu muovituoli. Jos haluatte tietä, mikä on tuotteistettu muovituoli kirjallisuuden saralla, lukekaa Tõnu Õnnepalu -esseeni viitteet. Siellä se on. Suoraan Matti Saaren Paavo Haavikko -elämäkerrasta. Elämäkerta levisi minulta kerran pitkin yläkertamme hallin lattiaa. Sain sen ennen kirjan julkaisua kirjailija Jouni Tossavaiselta ei kun kirjailija Matti Pulkkinen sai sen Tossavaiselta ja jostain syystä printtinivaska päätyi minulle ja lopulta yläkerran hallin lattialle hujan hajan.

Lapinlahden yläkerran, jossa aikoinaan lymyili kuukausikaupalla megahullu firman työntekijä, vaikka oli aikapäivää sitten irtisanottu. Hänen vuokseen oksennan usein itsekseni yläkertamme portaissa. Paitsi, että en enää oksenna! Olen päättänyt! Raivaan tilani Lapinlahdella ja eilen uskalsin nousta Lapinlahden lukion salin takaosassa olevia portaita ylös (en oksentanut, hieman vain hyperventiloin) - ja istua kuin tatti lähellä megahullun perseeseen liimautujan ja mieheni kutukoppia.

Minulla on oikeus olla Lapinlahdella! (Megahullulla perseeseen liimautujalla ei, tsortsi!)

...

Joka tapauksessa Soili Porokan pointti Savon Sanomien kolumnissa Käänsimme selän sille, mikä on omaamme ja aloimme matkia muita oli se, että meillä Itä-Suomessa on vaikka mitä hienoa (kuten Juuan kirkonkylällä puutaloja viehkon kylänraitin varrella!) ja silti rahavirtoja haetaan kulttuurisesta omimisesta, kuten inuiittien igluista ja haskiajeluista.

Mnjaah. Niin. Mielestäni asiat voi yhdistää. Voisivathan turistit asua ylellisissä kopeissa ja katsoa tähtitaivasta jonkin lasikattovirityksen lävitse, ajella haskeilla pitkin tantereita sekä käydä idyllisessä puutalossa kahvilla tai lounaalla.

Pääasia, että ylikansalliset firmat tai kotimaiset jätit eivät kääri rahoja omiin taskuihinsa. Mietin tässä Bomban ideaa. Alueellehan on tulossa massiiviset investoinnit. Pohjois-Karjalankin Ossuuskaupalla vaikuttaa olevan rahaa niin, että ei paskalle taivu.

Mutta joo. Hyvä niin. Bomban karjalainen pitopöytä on kuitenkin oikeasti karjalainen! Öm, vaikka miljöö on vähän. Noh, pseudo.

Saamelaisetkin voisivat panna lihoiksi gákteillaan. Voihan gáktien tuotannon rajata vain alkuperäisille saamelaisille. Minä ainakin haluaisin kesämekoksi saamelaisnaisen kesägáktin mukaelman. Huom! Tarkoitan nimenomaan mekkoa, joka on saanut innoituksensa ja motiivinsa gáktista.

Väitän, että Vilma Jään hamevalinta Arto Nybergissä (su 15.1.2023) ei ollut sattuma. Vilma Jää on tutkinut karjankutsuja ja juuri siksi sekä voimakkaan äänen takia Kaija Saariaho halusi hänet Innocence-oopperaansa. Jäällä oli Nybergissä yllään kansallispuvun hame.

Tuli heti mieleen, että meikä haluaa kansallispuvun hameen kans´. En missään herran nimessä halua esiintyä koko kansallispuvussa - toisin sanoen nenäliina päässä, no, keskiajan suuremännän muinaispuvun voisin haluta lukuisine vallasta kertovine avaimineen.

Tässä siivu wikipediaa siitä, mikä on gákti: "Saamelaisalueella sekä miehen että naisen kesävaatetukseen on kuulunut pitkään ns. lapintakki, kauhti. Pohjoissaameksi se on nimeltään gákti. Skandinaaviselta taholta (vrt. ruotsin ja norjan kofta 'neuletakki; (kansan)puvun takki') lainattua sanaa käytetään myös etelä-, uumajan-, piitimen- ja luulajansaamessa lapintakin nimityksenä. Myös inarinsaamessa on samaa lähtöä oleva kähti, mutta merkitys viittaa hieman myöhäisempään kulttuurikerrostumaan: kähti on papin lievetakki."

...

Kaislaan alkoi virrata lounasvieraita. Pitää kohta mennä. Vielä tämä. Eilisiltainen ranskalaisviivoihin loppupuolella typistyneen merkinnän kaltaista kirjoittamista kokeilen jatkossakin. Panin asioita sitä mukaa muistiin, kun niitä kuulin.

Yrityssempan viimeiset alustajat menivät valitettavasti minulta ohitse, sillä kävin nopeasti lävitse muistiinpanojani. Alunperin tarkoituksenani oli julkaista merkintä tänään perjantaina, mutta päätin semppailtapäivän päätteeksi julkaista sen saman tien.

Seuraavaksi jos raportoin on line, lupaan ilmoittaa, että täällä kirjoitan. On line -kirjoittamisen ja julkaisun saman tien keksin lukion salin piippuhyllyllä spontaanisti. Jotain olin ennalta ehkä alitajunnassani ajatellut, sillä raahasin läppärin mukaan tilaisuuteen.

Kyösti Karjulan sijoitin Siikajoelle. Ilmeisesti hän sanoi, että ilman Siikajoen kunnallista keskikoulua hänellä ei olisi ollut mahdollisuutta jatkaa koulunkäyntiään. Wikipedian mukaan Karjula on syntynyt Oulussa ja perustanut perheen Lumijoelle.

Karjula on vanhoillislestadiolainen. Saapi sen anteeksi ja senkin, että puhui pihvien kasvatuksesta. Varmaan Suomeen mahtuu lihanautoja, jos samaan aikaan lisätään herneiden, papujen ja muiden proteiinikasvien kasvatusta - sekä syödään herneet sekä pavut. Niin ja tuontisoijan sijaan pihvieläimet voisivat syödä kotimaista rehua.

Olen samaa mieltä kuin Kauhavan kulttuuriministeri (opsista, Kurvinen onkin maa- ja metsätalousministeri, minä vähän ihmettelinkin) Antti Kurvinen (kep.), että ehkä ei kannata rajata ihmisten lihansyöntimäärää, vaan edetä valistaen.

joo, Teemu Selänne kyllä on höpöpuheinen ihan järkyttävän... tyhhhhh.... Pakko mennä. Kohta en mahdu tänne enää. Kiva, että lounasasiakkaita on.

...

Merkintäni alkoi aamulla näin - kirjoitin alkuun ajankohtaisasioita lopuksi:

Aloin lukea Heikki Turusen Maalaista järjestelmällisesti alusta. Simpauttajan hinta jäi vähäksi aikaa kohtaan, jossa kertojaminän neitsyys meni megahullun Milajan kanssa. Milaja oli merkannut kertojaminän, kun oli ollut potilasporukan kanssa kävelyllä Paiholan mielisairaalan pihalla ja nuori Karjalan maan toimittaja sen sijaan, että olisi mennyt Kontiolahdelle kunnalliseen tilaisuuteen jutuntekoon (s. 326), ajoi mielisairaalalle ajatuksenaan pyrkiä hoitoon.

Kertojaminän mieli oli hajoamassa. Edellisyönä hän oli jo nostanut toisen jalan kerrostalon vuokrakennonsa parvekkeelle - parvekkeelle oli kulku vuokralaisen huoneesta - hypätäkseen alas. Väittäisin, että kertojaminällä oli deliriumkohtaus.

Hän oli ollut Join kaupungissa Karelia-nimisessä taiteilijakapakassa, saanut tutulta konduktööriltä viinaa homoseksipalkalla ja käytännössä tämän kädellä raiskaamaksi kapakan pöydän reunan alla. Se oli laskuissani kolmas homoseksikohtaus kertojaminän elämässä (s. 324).

Kertojaminän mielen hajoamisesta kertonee myös se, että välillä kerronta on kolmannessa persoonassa ja välillä asialla on minäkertoja, välillä nimenä on Hese, Henne, Heikka ja Hessu. En saa selvää, onko järjestelmällisesti niin, että kun on kyseessä Simpauttajan hinnan kirjoittamisen hetki, Heikki Turunen käyttää minää ja kolmatta persoonaa, joitain noista, kun on kyse menneisyydestä.

Joka tapauksessa romaanin alkupuolella (s. 104) kertojaminä mainitsee, että hänen läsnäolonsa näkyy juuri Simpauttajan hinnassa eikä aiemmissa romaaneissa - kiitos, Orionin tyttären, Kalasatamassa asuvan ilmastoahdistuneen uusien maailmojen kehdon.

Kirjan minä puhuttelee kirjan sinää. Oi, että tämä on kaunista. Ei sen välilä, onko Orionin tytärtä oikeasti olemassa - tämä on niin herkkäviritteistä, mielestäni tyttären kaipuu näkyy jo Maalaisessa. Siinähän kirjailijan minän mieli askartelee ties missä tähdistössä ja muissa maailmankaikkeuksissa eikä saa lähipiirin ihmisiltä vastakaikua.

He ovat niin kiinni arjessaan. Ovat arkijärkeä siksi, että Suuri Taiteiija voisi miettiä joitain ihan omia juttuja.

Tyttären kaipuussaan Maalaisen minäkertoja rakastuilee kehen tahansa denimpyllyiseen nuoreen naiseen. Farkkulikkojen tai tulitukkaisten kauriinsilmäisten kaarinoiden kanssa tyttäriä voi saada, poikiakin. Arkijärkivaimo on jo nelissäkymmenissä eikä ehkä ole edes halunnut enempää kuin yhden lapsen.

Simpauttajan hinnan kertojaminä sanoo, että hänen esikoisensa syntyi kuuden aviovuoden jälkeen. Esikoisen, pojan, syntymää edelsi jokin leikkaus. Vaimolla oli jokin, mitä piti leikata. Aviopuolisot ovat Maalaisessa ajatuneet erilleen; alkukaan ei ollut kovin lupaava. Luen sen kohta toiseen kertaan Simpauttajan hinnasta.

Kun kirjoitan tästä, koko ajan enemmän ja enemmän ymmärrän itseäni ja etenkin Mattia. Matti on Maalainen, Simpauttajan Imppa ja Otto, Henkka, Heikka, Hese, Hessu ja Masa.