Lapinlahden taidemuseon ystävät ideoivat itseään

... ja me, takarivin häiriköt, keskustelimme Kanavan tilauksesta sekä Mihail Šiškinin Sodasta vai rauhasta

su 26.2.2023

Perjantaina anivarhain aamulla tallustin Eemiliin, taidemuseolle. Lapinlahden taidemuseon ystävät kokoontuivat alakerran kokoustilassa, jossa oli reilu viisi vuotta sitten Matti Pulkkisen muistoseuran seminaari.

Seminaarissa uusi puheenjohtaja sivuutti meidät perustajat perusteellisesti aivan kuin meitä ei olisi koskaan syntynytkään. Onneksi Venäjä-tutkija, blogisti, pornonovellisti ja Matti Pulkkisen elämäkerturioletettu (niin se oli vain oletus) Penti Stranius puheenvuorossaan otti meidät perustajapoloisetkin huomioon. Siitä kiitos hänelle.

Tajusin kokoustilassa istuessa, että kokemukseni ei missään nimessä ole taidemuseon syy, vaikka juuri taidemuseon kokoustilassa epämiellyttävä olo minulle tulikin. Sitä paitsi riensin museoystävien alustavaan kokoontumiseen sen vuoksi, että olin salaa haaveillut jostakin sellaisesta.

Jospa tavoittaisin sitä kautta Lapinlahden älymystön! Olisi ihanata olla Lapinlahden älymystön jäsen! (Hihitystä, hermostunutta hihitystä.)

Kutsu saapua paikalle saavutti minut viidakkorumpumenetelmällä. Matti, museosäätiön valtuuskuntalainen, oli monta vuotta kuunnellut sitä, kuinka papatin, että kaikenlaisia pipopäisiä rakennusmestareita sitä museosäätiön hallintoon valitaankin! Eri elimiin pääsee poliittisin perustein sangen kaikenkarvaista porukkaa.

Esimerkiksi Savonia-kirjallisuuspalkintoraadin koostumus perustui ainakin 1990-luvulla - en tiedä, kokonaanko - mutta osin ainakin poliittisiin mandaatteihinn. Kuopion vassuilla oli onneksi raatiin osoittaa oikea kirjallisuuden ystävä eikä vain ystävä, vaan ihan tuntija, varatuomari Mirja Ylitalo, ollos iäti muistettu!

Viimeisimmästä valtuuskunnan kokouksesta Matti tuli hyvän uutisen kera: "Nyt on justiinsa sinulle jotain. On perusteilla taidemuseon ystävät!" Huusin jessss, tuuletin koko loppuillan ja päätin, että siihen tungen mukaan, vaikka villit hevoset koettaisivat katsoa muualle, kun viipotan kulttuuritädin kukkahatussani museolle tai purjehdin sisään museoon.

Katsokoot muualle, jos eivät kohti kärsi katsoa. Sanon tässä nyt sadannen kerran. Otan tarvitsemani tilan. Jos muut eivät saa ympärilläni happea, avaavat ikkunan tai menevät ulos. Tai mieluummin tietysti - vaihtavat paikkakuntaa, vih, vih, vih.

Eemilin alakerran kokoustilan pitkän ja kapean pöydän ääressä oli tusinan verran porukkaa. Kivoja kaikki, vaikka en ennalta ihan kaikkia tuntenut. Tai no, yksi oli tyyppi, jonka nimeä en tiennyt enkä ollut häntä koskaan tavannut. Kun muut aloittelivat kokousta, me takarivissä vielä keskustelimme Kanava-lehden tilauksesta ja minä näytin puhelimeni Storytel-ohjelmasta, että Mihail Šiškinin Sota vai rauha; kirjoituksia Venäjästä ja lännestä kannattaa lukea tai kuunnella.

Šiškin kertoo Neuvostoliiton hajoamisesta sen, mitä itse olen koettanut haroa kasaan. Yksityistämisvoucherit menettivät vähässä ajassa arvonsa. Se, millä ensin olisi saanut kaksi luksusautona ajateltua Volgaa, romahti nopeasti seteliksi, jolla sai ehkä kaksi votkapulloa.

Kansa ei päässyt lainkaan ostamaan tuotantolaitosten tai tehtaiden osakkeita. Entisen kommunistipuolueen ja komsomolin nomenklatuuralaiset kahmivat kansan omaisuuden taskuihinsa. Šiškin kirjoittaa: "Yksityistämisen henkinen isä Anatoli Tšubais perusteli myöhemmin toimiaan: ´Emme voineet valita ´oikeudenmukaista´ tai ´epäoikeudenmukaista´ ykstyistämistä, sillä oikeudenmukainen yksityistäminen edellyttää selviä sääntöjä, josta vahva, lakien noudattamisen takaava valtio voi päättää. 1990-luvun alussa Venäjällä ei ollut valtiota eikä lainsäädäntöön."

Kaikki vajosi kaaokseen. Miljoonille ja taas miljoonille kansalaisille kyse oli hengissä selviytymisestä. Rikolliset selvittivät kaduilla välejään ja hallitus ei kyennyt lupaamaan kansalle muuta kuin "šokkiterapiaa". Jeltsin kannatti Jegor Kaidarin talousuudistajien uusliberaaleja oppeja. Kansanedustajat estivät "uudistukset", sillä mitä ne muuta olivat kuin ryöstöyksityistämistä?

Kun opiskelin Moskovassa Neuvostoliiton romahduksen lukuvuonna 1990-1991, televisiouutisissa näytettiin jatkuvasti neuvostopäättäjien keskustelua aiheesta: "Mennäkö markkinoille vai ei." "Идти к рынку или нет?"

Šiškin kirjoittaa hämmennyksestä, joka vallitsi syksyllä 1993 Moskovan Valkoisen talon ympäristössä. Kun kaadoimme Neuvostoliittoa (minäkin olin siellä), huusimme "Me olemme kansa!", tätä en itse varmaksi muista, me suomalaiset toimittajaopiskelijat emme ehkä huutaneet mitään, minusta juuri kukaan ei huutanut iskulauseita, kymmenet tuhannet mielenosoittajat vain etenivät hiljaisena, mutta päättävänä rintamana kohti sotilaiden rynnäkkövarusteita: "Me kaadamme järjestelmän nyt!"

Kaikki olivat aivan päättäväisen hipihiljaa, kun neuvostosotilaat työnsivät meidät taaksepäin Tverskaja Ulitsaa. Me, suomalaiset toimittajaopiskelijat, olimme puristuksissa mielenosoittajien ja sotilaiden välissä. Minusta ympärillä tosiaan oli aavemainen hiljaisuus.

Se varmaan oli tehokkaampi tapa kaataa systeemi kuin älämölö.

Syksyllä 1993 demokratiamielisten piti ottaa huomioon, että Venäjällä kansaan kuuluvat myös vattnikit, entiset kommunistit ja antisemiittisen kenraalin Albert Makasovin nationalistit. Venäjän kansa nousi vastustamaan epäoikeudenmukaista yksityistämistä, šokkiterapiaa, köyhyyttä ja anarkiaa.

Liberaalit markkinataloustieteilijät kompastuivat samaan kuin aikoinaan venäläiset marxilaiset. Jegor Gaidar sanoi, että viisisataa päivää šokkiterapiaa ja Venäjä olisi taas jaloillaan. Tästä Mauno Koivisto Matin mukaan kirjoittaa Venäjän ideassa, että venäläiset itse halusivat šokkiterapiansa. Venäläiset? Enpä usko, että tavallinen venäläinen halusi tai edes suurin osa.

Matti kuunteli viikko sitten Koiviston Venäjän idean ja nyt asensin hänelle Šiškinin Sodan vai rauhan. Mielestäni se, että Koivisto sanoo venäläisten itse halunneen uusliberalistisen šokkiterapian, on samanlainen karkea yleistys kuin kyrp... ei kun kyberturvallisuuspapparaisen Martti J. Karin: "Venäläiset valehtelevat, venäääläääiseeet valehteeelevaaat ainaaaa!" (Uh, kuinka inhoan hänen nasaaliaan!).

PO. Venäjän valtaapitävät valehtelevat. Mutta esimerkiksi minulla oli venäläinen mies ja väittäisin, että nykyinen suomalainen aviomieheni on valhellellut ainakin kymmenen kertaa sutjakkaammin kuin venäläinen mieheni.