Suomessa ei tunneta virolaista kirjallisuus- tai kulttuurikeskustelua

Voisiko joku kertoa minulle, miksi Tõnu Õnnepalu ei ottanut vastaan valtionpalkkaa, vaikka koko Pariisi-kirja puhkui kirjailijan ahdistusta toimeentulostaan?

ti 28.2.2023

Aihe: Mir vsem! Мир всем! Ra(u)haa kaikille!

Huomenta, ootko mulle vielä vihainen? Ongelma on, että meillä täällä Suomessa ei ole olemassa julkisia lähteitä virolaisesta kirjallisuuskeskustelusta.

Sitä koetan monisanaisesti sulle välittää. Itse hermostuin siihen, että Palkka-tekstissä (Tuglas-seuran Elo-lehti, syksy 2022) vilahteli virolaisia nimiä, kuten juuri Rein Veidemann tai, että ilmeisesti joku on kirjoittanut Tõnu Õnnepalun olevan kristillisen kirjailijan. Joku kriitikko. Joku wanna be -tyyppi.

Olisit voinut sanoa Rein Veidemannista, että rouva hyvä ottaa nyt Googlen kauniiseen kätöseensä ja googlaa. Nimittäin se, että Veidemann on ollut kommunistisen puolueen jäsen 1972 - 1990, selittää paljon.

Oma virolaisen kirjallisuuden tuntemukseni rajoittuu Jaan Kaplinskin palvomiseen ja siihen, että vaikka olen kätellyt muinoin Jaan Krossia, en edennyt ostamassani Krossin historiallisessa romaanissa puoltatoista sivua pidemmälle. Historialliset suurromaanit eivät ole vain mun juttu - se ei ole itsensä Krossin vika. Viivi Luikin olen tavannut ja häntä haastatellut, mutta vasta sen jälkeen luin hänen Historian kauneutensa.

Mutta ei auta kuin hymmertää eespäin kuin mummo lumessa! Ehkä Elo-lehdessä on jotain keskustelua. Jaa, enpä ole edes tätä syksyn 2022 numeroa lukenut kuin Õnnepalun kirjan ensimmäisen luvun verran. Aijaa, täällä on Janne Saarikiven puhe Tuglas-seuran 40-vuotisjuhlassa. No jopa on veret seisauttava otsikko: "Puhe Tuglas-seuran 40-vuotisjuhlassa". En olisi ihan ensimmäisenä tähän kiinnittänyt huomiota, ellei nimi Janne Saarikivi olisi ollut graafisessa tyhjyydessä otsikon alla.

Jotain möhnäistä on Viron henkisessä ilmapiirissä, sillä Tõnu Õnnepalu Pariisissaan kirjoittaa näin:

"Huomasin unohtaneeni kotimaan. En tunne minkäänlaista kiinnostusta sikäläisiä uutisia kohtaan, ne vaikuttavat absurdeilta kuin jonkun tyhmähköt kuvitelmat, kuin kehno romaani. Mutta milloin siellä ilmestyi joku hyvä? Yhdenkään maan uutiset eivät voi olla parempia kuin sen romaanit, koska molemmat oat tietyn henkisen tyylilajin tuotteita. Molemmat lähtevät samalta ymmärryksen tasolta." (s. 29)

Minusta ei ole reilua, että Õnnepalu vain pudottelee tuomioitaan. Hän ei perustele, jotta vastaan voisi argumentoida tai olla edes samaa mieltä. Uskon lisäksi, että olisin samaa mieltä, jos vain Õnnepalu kertoisi, mistä.

Arvelen, että virolaiset tietävät, mihin äskeinen liittyy, mutta me Suomessa, joita Viro kiinnostaisi syvällisemmin kuin natohaukkaisena hampaisiin asti aseistautuneena (Õnnepalu vilkutti Nato-hävittäjälle A:n kanssa Valheiden katalogin sivulla 15.) pelokkaana laulumaaa, emme tiedä.

Otan Õnnepalun ymmärtämisen avuksi Valdur Mikitan. En ole häntä vielä kovin pitkällä, mutta Kantarellin kuuntelemisen taidossa oli kohta, jossa Mikita analysoi virolaisten introverttien yliherkkyyttä: "Yliherkillä on monia piirteitä, joiden tajuaminen on suuri helpotus etenkin heille itselleen. He kärsivät usein raskasta maailmantuskaa ja heidän on vaikea löytää paikkansa elämässä. ... " Mikita kertoo, kuinka virolainen yliherkkä intorvertti vaistoaa asioita ja riitasointuja siellä, missä tavis huomaa vain elämää kaikessa kauneudessaan.

Jossain vähän edempänä oli kohta, joka kertoo hyvin siitä, mihin johtaa introvertin yliherkkä empatia. Introvertti yliherkkä ikään kuin kumartuu toisen ylle eittämättä empaattisena ja imee toisen masentuneisuuden ja ahdistuksen, sitten hän siirtyy eteenpäin ja SIIRTÄÄ ahdistuksen seuraavaan tapaamaansa ihmisen - ilman että kukaan oikeastaan vapautuu ahistuksesta!

Pia