Valdur Mikitasta Tõnu Õnnepalun, Jaan Kaplinskin, Uku Maasingin ja Leelo Tungalin kautta Antti Hurskaisen Suntion alkuun

Kirjokannen Jussien ja Sananjalan Juhojen täytyy olla rukousvastauksiani!

ti 7.3.2023

Löysin Valdur Mikitan Jussi Kirjokannen vinkistä. Hänen Kantarellin kuuntelun taitonsa avaa itämerensuomalaisuutta tavalla, johon Tõnu Õnnepalu ei yllä. Õnnepalulla on muut ansionsa. Ihmisen ymmärtäminen ei kuulu niihin.

Valdur Mikita on jollain lailla helppo. Pidän hänen tekstinsä soljumisesta ja huudahtelen aina välillä, että näin se on ja näin! Just näin! Nyt tajusin. Siinä kaikki. Tõnu Õnnepalun Valheiden katalogia ja Englantilaista puutarhaa luen toistamiseen ja varmasti elämässäni luen vielä kolmannen, neljännenkin kerran, sillä aion ottaa selvää virolaisuudesta, viron kielestä ja ihmisistä.

Tõnu Õnnepalun kanssa menee loppuelämä, arvelen. Outoa silti on, että Valdur Mikita ei mainitse Õnnepalua Kantarellin kuuntelemisen taidossaan virolaisena älykkönä, jonka elämänkatsomuksessa on aimo annos luontorakkautta.

Vilsandin kesän alkupuolella Õnnepalu saapuu lempisaarelleen. On heinäkuu ja kirjailija kuvaa joka ikisen horsman, tädykkeen ja vihneen. Jahas, Mikita on kirjoittanut Kantarellin kuuntelemisen taitonsa vuonna 2017 ja voihan olla, että Õnnepalu vastaa vuoden 2018 Vilsandin saaren kukkakuvauksillaan Mikitalle siihen, että kyllä hänkin osallistuu kukkakeskusteluun ja määrittää vuodenkiertonsa kukkimiskalenterilla.

Voihan vallan hyvin tosiaan olla, että herrat Mikita ja Õnnepalu käyvät kirjallisuuskeskustelua tällä tavoin. Epäsuoraan. Õnnepalu ei missään nimessä ole voinut kirjoittaa johonkin Viron Parnassoon, että vittu joo, hän olisi halunnut olla Mikitan luontoihmisten listalla Kantarellin kuuntelemisen taidossa.

Mikitan listalle (s. 106) ovat päässeet suuresti jumaloimani Jaan Kaplinski ja tutulta kuulostava Heprealaisen Raamatun (näin sanoi isä Markku Suokonautio) eksegeetikkoja runoilija Uku Masing. En ole voinut törmätä Uku Masingiin muuta kuin Jaan Kaplinskin teksteissä.

Joko kesä 2015 tai 2016 oli minulla Jaan Kaplinski -kesä. Hankin kaikki häneltä suomennetut, mitkä vain Huutonetistä löysin. Ja! Tänään en niistä kirjoita, sillä kirjat ovat tietekin Rautavaaralla. Olen blogiini kirjoittanut Jaan Kaplinskin Samasta joesta, joka on täynnään sivistäviä keskusteluita oppimestarin, jonkun papin kanssa,

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2015-06-343854999

Pitää Kaplinskin Samasta joesta sivulta 428 tsekata, oliko oppimestari-opettaja-pappi Uku Masing. Kirjoitin sivunumeron Valdur Mikitan Kantarellin kuuntelemisen taitoonkin. Onneksi Mikitat, Õnnepalut ja Hurskaiset ovat omiani.

Õnnepalun Valheiden katalogin ja Englantilaisen puutarhan tueksi otin pienen sinikantisen vihkon. Teen siihen merkintöjäni, sillä kirjaan ei enää mahdu! Nurmeksen Sananjalan Juho etsi minulle Leelo Tungalin Toveri lapsen. Täytyy olla johdatusta tai joo, nämä Jussi Kirjokannet sekä Juho Sananjalat ovat rukousvastauksia. Ihan selvästi.

En olisi ilman Sananjalan-keskusteluita törmännyt koskaan Leelo Tungaliin. Virolainen naiskirjailija! Minä sentään olen haastatellut Viivi Luikia ja Ellen Niitiä! Ja äsken vähäsen luin Tungalin Toveri lasta. Kyllä tämä on minun kirjani. Se alkaa hauskasti sillä, että on lapsia, joiden sukat eivät koskaan ole makkaralla eikä lettinauha auki tai joiden varpaidenvälissä ei ole nöyhtää. Sivun alalaidassa oli riipaisevasti; jos olisin sellainen lapsi, ei äitini olisi minua hylännyt.

En uskalla lukea eteenpäin, sillä en mene Toveri lapseen nyt. Tänään kirjoitan pitkälle yrityshistoriikkihaastattelua, suururakkaani, siksi niin nautinnollista. Sitä ennen! Antti Hurskaisen Suntiosta.

...

Antti Hurskaisen Suntio ei alkanut mieleni mukaisesti. Odotukseni olivat Melenderin ylistyskirjoituksen vuoksi suuret ja pitkälle ensimmäistä osaa Hurskainen jaaritteli suntio Turtolan kuhkimisesta ja sitä sun tätä. Odotin, että suuresti oppinut esseedialogi alkaisi.

Yht´äkkiä tuli muistuma. Matti Pulkkisen Elämän herrat alkaa samalla tavalla. Siinä suntio huomaa kirkon katon vesivuodon. Luulee ensin, että kauppiaan kuriton kissa on käynyt asehuoneessa kusemassa lattialle, mutta sitten lätäkköön plimpsahtaa tippa.

Minäkertoja tulee Elämän herroissa mukaan vasta sivulla 44. Romaanin lukemisesta on niin kauan, että en muista, kuka romaanissa markkeeraa Pulkkista itseään. Kyllä hän siinä on. Hurskaisen minäkertoja on suntio, mutta vaikuttaisi siltä kuin Hurskainen itse olisi siroteltuna Suntioon sinne tänne.

Ensimmäisessä dialogissa suntio Turtola ja kirkkoherra Sirén jaarittelevat Kiihtelysvaaran kirkon palosta. Pyörittelen silmiäni. Eikö älykköjen keskustelu vieläkään ala? Sitten pam, tulee jotain minunkin tajunnalleni. Suntio alkaa pohtia, miten tulipalossa saisi kotikirkkonsa alttaritaulun irrotettua nopeasti seinältä ja kuljetettua turvaan.

Alwar Cavénin maalaus Kristuksen kirkastuminen on neljä metriä korkea ja jos sen vääntäisi ilman työkaluja irti kiinnityspulteistaan, kuten Kiihtelysvaaran suntio teki palokirkossa, saattaisi kirkastuneelta Kristukselta irrota pää.

Hurskaista selvästi kiehtoo ylevä ja aleva. Kiitos, Jussi Kirjokansi, hän antoi minulle sanan aleva. Minä olen taipuvainen hienostelemaan sanoilla sakraali ja profaani. Niiden vaihtelu kiinnostaa minuakin. Jos olisin ollut Hurskainen ja kirjoittanut suntiosta, olisin vähän kujeillut. Tai siis piruillut, VIHAAN sanaa kujeilu. Se on yhtä kamala kuin hunajakakkunen.

Kun joku kirjoittaa kujeilusta, näen kuinka imeläpussi lotisee leuan alla. Yök. Joka tapauksessa en olisi pannut Turtolaa miettimään Cawenin maalauksen irrottamista palon sattuessa, vaan Pekka Halosen Kolmen pyhän miehen. Tosi mälsää, että Lapinlahden seurakunta 1930-luvulla, oli tilannut Halosen erikoisen alttaritaulun sijaan Cawenin Kristuksen kirkastumisen.

Voin kuvitella, että Lapinlahden luterilainen seurakunta on 1930-luvulla ollut oikeistolaisten kypäräpääpappien vallassa ja sovinnaisista sovinnaisin. Näin Lapinlahdella tuli tilaa helluntaiherätykselle. Täkäläinen helluntaseurakunta syntyi pienten ja vähäväkisten piirissä.

Tämän tajuamisesta saan kiittää Pekka Ervastia ja Timo Haapalaa sekä heidän kirjaansa Mäntyniemen pesänjakajat. Kirjasessa oli haastateltu vuoden 2012 presidentinvaaliehdokkaita ja heidän joukossaan KD:n Sari Essayahia. Vieläkin ihmettelen, miksi esimerkiksi Matti ja Liisa -lehdessä ei kyetty samanlaiseen analyysiin tai edes kysymään taustoja, mutta en valita siitä tässä.

Jos Lapinlahden luterilaisen kirkon alttaritauluna olisi Pekka Halosen Kolme pyhää miestä koivikossa, taulua tultaisiin katsomaan, kuten Toivakan kirkon Pellervo Lukumiehen pop-maalauksia. Kuka haluaa katsella luisuotsaista Kristus-järkälettä, jolla näyttää olevan pienet aivot? En minä ainakaan. En tykkää yhtään Cawenin taulun hahmoista.

Toisaalta Hurskainen ei olisi saanut Kolmesta pyhästä miestä profaania pohdintaa siitä, että jos nelimetrisen alttaritaulun kiskoo kiireessä seinältä, Kristukselta olisi saattanut katketa pää.

Ajattelin perjantaina, kun aloitin Suntiota, että kirjoitan siitä sitä mukaa, kun luen, mutta ei onnistunut. En saanut itseäni irti kirjasta. Oli pakko lukea se loppuun yhtä putkea.

Olin ihmetellyt, kuinka Antti Hurskaisen blogisivuille Plainsongs, viime vuonna ilmestyi teksti: Lapinlahden kasvattama. Tiesin Hurskaisen kirjahankkeesta jo kesällä 2021, kun Kaivokoskellamme oli kirjallisuusmatinea ja sinne olimme (me Suomen suuriruhtinas ja Matti Pulkkisen muistoseura ry, pitäisiköhän kaapata seura meidän perheelle ja alkaa verkostoitua omin kustannuksin muiden nimikkoseurojen porukoiden kanssa? Minä puheenjohtaja, Matti sihteeri, Maria varapuheenjohtaja ja Anna hallituksen jäseneksi.) kutsuneet kirjailija Jouni Tossavaisen.

Tossavainen kertoi huiman yleisömenestyksen saaneessa Rautavaaran älyllisen elämän räjäyttäneessä kirjallisuusmatineassa kirjastaan Pojan usko. Se kertoo sangen moniäänisesti Paavo Ruotsalaisen pojan murhasta. Kuuntelin sittemmin kirjan Elisa-kirjalta yksittäiskappaleena ostaen ajaessani salaista Hirvivaarantietä Rautavaaralta Juukaan Paula-siskon luokse ja takaisin.

En ihan kokonaan saanut kirjaa kuunneltua, mutta en jaksanut sitä loppuun, sillä moniäänisyys kävi korviini enkä tajunnut kirjasta oikeastaan tuon taivaallista. MUTTA! Kirjallisuusmatineassamme Jouni Tossavainen kertoi Antti Hurskaisen kirjahankkeesta.

Kiinnostuin siitä heti. Kuihtumisen olin lukenut edellisenä kevättalvena ja se oli ollut - kamala. Pakko kohta jatkaa yrityshistoriikkihaastattelua. Muuten perii hukka, susi ja vaikka mikä.

Joka tapauksessa. Antti Hurskaisen Suntio on tutkielma isästä ja isänä olemisesta. Isästä ja pojasta. Jumalasta juu. Ja! Lapinlahdesta. Nimittäin ihan Suntion alussa Turtola keräili laatikkoon valtakunnan tasoisia uutisia paikkakunnasta ja hän silmäili lehtijutun kopiota vuonna 1966 tapahtuneesta kunnalliskodin suurpalosta.

Lehtijuttuun tai kunnalliskodin paloon Hurskainen ei enää kirjassaan sen koomin jostain syystä palaa. Hyvä on, palo lienee johdattelua siihen, mitä tapahtuu ykkösosan lopussa. Hurskainen kuvaa palossa surmansa saanutta veljeä ja siskoa. Sisko oli nuorena espanjantaudin jälkitautina saamansa aivokalvontulehduksen jälkeen ollut vailla järkeä ja lopulta Jumala armahti; sisko kärventyi kuoliaaksi kunnalliskodin palossa.

Palo konkreettistuu Turtolan työssä. Suntio kitkee sekä palon uhrien hautoja että sankarihautoja. Pitää käydä tsekkamassa, ovatko hautausmaat oikeasti lähekkäin. Pointsit Lapinlahdelle, jos vähäväkiset ovat saaneet viimeiset leposijansa sankarihautojen vierestä!

Turtola käy kirjastossa palauttamassa Monikan Myyrä-kirjat ja lainaamassa tilalle Puluboita. Hän nyökkää kirjaston lukusalissa rouvalle, joka on aina siellä. Ei se mikään rouva ole! Se on kaikkien Lapinlahden rouvien kauhu - Tuchin syndroomaan sairastunut uskovainen neiti, ikuinen neitsyt, joka esiintyy myös Jouni Tossavaisen Kuohareissa sivulla 33:

"Ylistettyämme savusaunan lämmittäjää Pialle hän ei ilahtunut. (PO. ... lämmittäjää Pia ei ilahtunut.) Lämmittelijä oli kuulema Matin persuuksissa niin, että sai erotella."