Antti Hurskaisen Suntioon Jouko Turkan peniksen kautta

ma 6.3.2023

Tuijotan sitä tai oikeastaan niitä. Niitä on kaksi. Kahdessa eri maalauksessa. Käännän katseeni pois ja koetan keskittyä selostukseen. Ei voi mitään. Näyttelyyn Lapinlahden taidemuseolle on minun tultava toisen kerran, jotta saisin kirjoitettua blogiini jotain julkaisukelpoista. Tiedän, että saatan vaarantaa jo iloitsemani pestin Lapinlahden taidemuseoystävien sihteerinä, mutta olkoon.

Mieluummin kirjoitan mieliaiheestani kuin päkistelen tai pönkötän sovinnaisseurassa tukka nutturalla tai jakkupuku tisseistä kiristäen. Tässä kohtaa tarkkaavainen lukija havaitsee poseerausta. Minä! Minä! Minä! MInämminäminä haluan profiloitua tinkimättömänä ja sensuroimattomana kirjoittajana ja menköön vaikka Lapinlahden taidemuseon ystävien sihteeriys, mutta kirjoittamisen iloa ette minulta prkll vie.

Lapinlahden taidemuseolla on kaksi taulua, joiden punctum on Jouko Turkan penis. Oli yllätys, että taiteilija Marjatta Tapiola on seurustellut 2000-luvun alussa Jouko Turkan kanssa. Moni muukin asia on Marian ja Annan vauvavuosilta mennyt ohitse. Kuten esimerkiksi Kalevi Sorsan kuolema. Kun vihdoin 2010-luvulla kuulin, että Kalevi Sorsa on kuollut, olin ihan, että miksei minulle siitä ole kerrottu.

Pidän edelleenkin Jouko Turkan Aiheita kiinnostavana kirjoituskokoelmana, mutta Häpeää aivan käsittämättömänä sekoiluna, vaikka näin kirjoittajan peniksen ja vielä kahtena eri versiona (pitää käydä museolla katsomassa, eroavatko taulujen penikset toisistaan, ovatko ne eripaksuiset tai eri asennossa tai jotain, sitä en ehtinyt tajuta, kun lumouduin tauluista toissa lauantaina).

Niin ja pakko sanoa. Se, mihin miehessä kiinnitän huomiota ensimmäisenä ja se, mikä ratkaisee kaiken, eivät ole aivot. (Lopulta Matille kuitenkin kasvoivat aivot. Hyvää kannatti odottaa!)

Sitä paitsi pääsin kirjoituksessani käyttämään termiä punctum. Luin siitä opiskeluaikojeni valokuvausteoriakirjasta Valokuva - pakenevan todellisuuden kuvajainen. Kirjoittaja on Leena Saraste. Hän on valokuvataiteilija, tutkija, kuvajournalisti, pedagogi ja taiteellisen tutkimuksen kehittäjä.

Punctum on ainoa asia, joka oppikirjasta muistan, enkä voi tarkistaa, onko käsite edes sieltä, sillä Pakenevan todellisuuden kuvajaista en löydä kirjahyllystämme. Sen sijaan löysin Camillo Semenzaton Kuvataide kautta aikojen -paksukaisen. Enkös minä nyt ainakin taidehistorian kiinnostuksen perusteella voisi tulla Lapinlahden taidemuseoystävien sihteeriksi?

No nyt avasin hieman Kuvataidetta kautta aikojen. Eilen Matin kanssa hengailimme pitkin sunnuntaista Kuopiota ja olisimme menneet taidemuseoon katsomaan näyttelyä Sara & co, jos olisimme osuneet Kuopioon hieman aikaisemmin.

Näyttelyssä on Kuopion taidemuseon kokoelmissa olevia tauluja taiteilijoilta, joiden töitä on hankkinut taidemesenaatti Sara Hildén. Eiväthän minua niin taulut kiinnosta kuin Sara Hildénin suhde taidemaalari Erik Enrothiin.

Olen nähnyt Pia Andellin dokumentin Mesentaatti. Se kertoo Sara Hildénin elämästä. Hän oli naimisissa Erik Enrohtin kanssa. Kuten Sara Hildén, ei myöskään Erik Enroth tiennyt, kuka on isänsä. Wikipedian mukaan Ehrothin isä oli tuntemattomaksi jäänyt Donin kasakka ja äiti sairaskuntouttaja Signe Wahlborg Enroth.

Sara Hildén piti alkoholisoitunutta Enrothia leivässä ja maalaustarvikkeissa. Avioeron hetkellä Hildén säätiöi miehensä maalaukset ja piti säätää oikein laki, jotta taiteilija itse pääsi maalaustensa ääreen - edes valokuvaamaan niitä.

Wikipedian mukaan laki oli tekijänoikeuslain kohta kuvataiteilijan luoksepääsyoikeudesta.

Hm. Hildén oli kaksitoista vuotta miestään vanhempi. Avioliitosta on esitetty näytelmä Tampereen työväen teatterissa. Erikiä esittänyt näyttelijä Ilkka Heiskanen sanoo, että Sara saattoi sulkea Erikin kultaiseen häkkiin, mutta liiton suurin voima oli rakkaus.

En nyt mene syvemmälle myrskyisiin avioliittotarinoihin. Niitä piisaa.

Joka tapauksessa punctum on särö, josta pääsee sisään taideteokseen. Punctum tekee kuvasta kiinnostavan. Kuvan studium tarkoittaa yleistä hyväksyttävyyttä. Sääntöjen mukaan pelaamista. Lapinlahden taidemuseon kahden maalauksen punctum ei oikeastaan ollut muhkea penis, vaan vanhan miehen häpykarvoitus peniksen ympärillä.

Häpykarvat olivat vain muutama hieno ja herkkä piirto kankaalla. Ne olivat hyvin liikuttavat. Yli kuusikymppisen miehen harvenevat ja harmaantuvat häpykarvat. Teki mieleni itkeä. Tuijotin minä teoksen peniksiä ja harvenevia häpykarvoja, vaikka en vielä tiennytkään, kenelle ne kuuluvat.

Ja olisin kirjoittanutkin niistä, mutta takuuvarmaa on, että juuri Jouko Turkka -yhteyden takia sinäkin luet tätä.

Selasin äsken Kuvataidetta kautta aikojen. Taidehistoriassa on saanut aina kuvata naisen rintoja, kunhan ne vain ovat jotenkin siveät. Myös cubidon pikku pippelit ovat sallittuja. Häpykarvat selvästi tabu. Teokseen on päässyt naisen kunnon pöheikkö vain Amedeo Modiglianin maalauksessa Punainen alaston. 

Antonello de Messinan Pyhällä Sebastianilla on tyhmän näköiset Kalvin Klein -hipsterit jalassaan. Antti Hurskaisen uusimmassa kirjassa Suntio kertojaminä veistää Sukevan vankilassa krusifiksin ja kun tulee kriittiseen kohtaan ristiinnaulitun lanteilla, kertojaminä jättää siihen kohtaan puuhun paksumman kohdan lannevaatteen muotoilua varten.

Kun krusifiksin Jeesuksella oli vasta paksunnos alavartalossaan, kertojaminä miettii, että Jeesus näyttää alavartalolihavalta.

Krusifiksi tulee Sukevan vankilan hartaustilan alttarille. Vankilapastori on yksinkertainen Havukainen. Havukaisen kanssa ei voi käsitellä teologisia kysymyksiä. Hän tappoi minäkertojan teologiset avaukset lyhytsanaisin vastauksin ja toivotti poistuessaan Herran siunausta.

Kuulemma Lions-aktiivi. Tyrskähdin siinä kohtaa Suntiota.

Olen Suomen Kuvalehteen Suntion arvioineen tympiölän-Tommi Melenderin kanssa rankasti eri mieltä. Tympiölän-Tommiksi sanon esseistikirjailija-älykköä sen vuoksi, että olen lukenut hänen romaaninsa Ranskalainen ystävä, Lohtu sekä muistaakseni ehkä myös tai sitten en - Kunnian miehen. En ole varma Kunnian miehen lukemisesta. Uskon ainakin yrittäneeni.

Mielestäni Melender haluaa olla Suomen Michel Houellebecq. Wikipedian mukaan Houellebecqin sukunimi on oikeasti Thomas. Aijaa. No höh, miksi on pitänyt ottaa sukunimi, jonka ulkomaalainen lukija joutuu kopioimaan netistä, jotta kirjaimet tulisivat oikeaan järjestykseen?

Melender rakastaa Gustave Flaubertia enkä minä voi antaa anteeksi Flaubertille, että hän joko toi kupan Istanbulista tai vei sen sinne mukanaan. Pervo ällö äijä. Ihan toksinen! Ja Madame Bovary? Niin. Flaubertin romaanissa nainen haluaa seksiä, rajua seksiä ja syöksyy turmioon.

Melender piti Antti Hurskaisen Suntiosta kovasti, jopa vaikutti siltä, että ylisti romaania. Olen ylistyksestä samaa mieltä Melenderin kanssa ja siitä, että Suntio on Hurskaisen kolmesta romaanista paras, mutta siitä olen eri mieltä, että romaanin ensimmäinen osa tuotti vahvempaa lukemisen mielihyvää kuin toinen. Olen sitä mieltä, että alkuosan dialogimuoto tuotti vahvaa lukemisen mielihyvää, mutta toinen osa sitäkin enemmän.

Itse asiassa olen sitä mieltä, että Hurskainen yritti liikaa romaanissaan Kuihtuminen. Hän joko koetti olla rankka, ah, niin rankka. Tai sitten Hurskainen oli ovela ja Kuihtuminen olikin rankkuuden parodia. En tiedä, ehkä romaani pitäisi lukea uudestaan, mutta se oli niin vastenmielinen, ettei tee kyllä ihan heti mieli.

En ymmärrä sitäkään, miten Melender on voinut lukea Suntion toisen osan niin, että Hurskainen ei muka olisi kirjailija, joka vuodattaa lukijan päälle inhimillistä lämpöä. Minusta juuri toisessa osassa oli inhimillistä lämpöä. Kuvaus alisuorittavasta juovasta minäkertojan isästä, joka ei asu Kirkkonummella tai Sipoossa ja seuraa osakepörssien kehitystä, on niin lämmin kuin voi vain olla.

Kuvauksessa oli samaa lämpöä, jota oli Hurskaisen esseekokoelman Suru ei toimi luvussa, jossa esseisti kuvasi keskiluokkaisen opettajaperheen pojan kokemuksia Lapinlahden Peltoniemen asuinalueella. Hurskaisen lapsuudenperhettä ympäröivät kunnan vuokrarivareissaan asuva alaluokka lomassa ja työväenluokkana keskiluokan alalaitaan nousseiden alaluokkaisten kanssa.

Suomessahan ei sinänsä työväenluokasta noustu keskiluokan alahelmoillekaan yksilöinä, vaan työväenluokka keskiluokkaistui. Sitä tarkoitin sanalla kokonaisuudessaan. Ja vaikka työväenluokka keskiluokkaistui, keskiluokan sisällä hierarkia säilyi. Keskiluokkaisimmista keskiluokkaisimpina asemansa säilyttivät pienillä paikkakunnilla esimerkiksi opettaja- tai muu virkamieskunta.

Pienten paikkakuntien kermaa oli papisto ja jossain määrin varmaankin opettajat.

Melender olisi kaivannut Hurskaisen Suntion kakkososaan enemmän tuskaa. Tuskallisemmalta tuntuvaa tuskaa. Jostain syystä minä en kaivannut. Kohta jossa minäkertoja kuvaa isäänsä ajamassa ensin satasta ja sitten sataa viittäkymppiä ja kovempaakin, kunnes meinaa tulla kolari, pohjusti juuri isän alisuorittamista, pohjimmiltaan hyvyyttä.

Jos isä olisi luontojaan ollut sellainen rattiraivopää ja himotaistelija, perhe olisi asunut Kirkkonummella tai Sipoossa hulppeassa omakotitalossa ja isä olisi hupuloinut kaikki rahat osakepeleissä.

Lähden kävelemään. Matti tuli kotiin ja saa keittää omat kahvinsa. Käyn kirjaston e-pressohjelmalla lukemassa Matti ja Liisa -lehdestä Vantaalta Lapinlahdelle muuttaneen terapeutin ja pop up -kahvilan pitäjän Minna Väisäsen haastattelun.

Muistan haastattelun ja ajattelin, että olisipa mukava käydä Minna Väisäsen pop up -kahvilassa, mutta olimme silloin juuri hankkineet Rautavaaralta pientilamme ja jäimme Kaivokoskelle joulukuuhun asti, kun Birgitta-kissa ei suostunut muuttamaan takaisin Lapinlahdelle.

Samalla vaihdoin meidät kirjoille Rautavaaralle ja a vot, Lapinlahti muuttuikin pian houkuttelevaksi paikaksi. Kannattaa ottaa asioihin vähän etäisyyttä. Käyn ehkä katsomassa Eemil Halosen hautamuistomerkin pikku veljelleen Arttu Haloselle. Siinä pitäisi olla hautamuistomerkkienkeli, joka ojentaa jotenkin lantiota.

Ja! Minäkertojan alisuoriutujaisän hauta pitäisi olla lähellä Arttu Halosen hautaa. Oli mikä oli lähellä, pitää tutustua Lapinlahteen näinkin.