Antti Hurskaisen Suntiossa ortodoksisia elementtejä - Kristuksen tähden houkka ja sydämen rukousta

su 12.3.203

Luen Antti Hurskaisen Suntiota toiseen kertaan. Muistin ensilukemalta väärin Sirénin synnit. Ne olivatkin alkoholismi ja eroottiset pakkoajatukset. Minä muistelin, että Turtola käytti vimmaisen loukkaantuneessa kirjeessään termiä seksuaaliset perversiot ja mietin, riittääkö se, että työntää kaksi sormea peräaukkoon, seksuaaliseksi perversioksi.

Mutta joo, Sirénin pettävään suoleen Suntion alkupää viittaa ainakin kolmeen otteeseen. Kaikkitietävä kertoja, joka sekin on mukana kerronnasa, vihjaa siihen, että Sirén käy kyykkypaskalla sankarihautojen lähellä (s. 96).

Kuvauksesta, jossa Sirén työntää kaksi sormea peräaukkoon (s. 78), puuttuu possessiivisuffiksi. Jäin miettimään lopulta, kenen peräaukkoon kirkkoherra työntää kaksi sormea. Miten edes fysiologisesti on mahdollista työntää kahta sormea omaan peräaukkoonsa? Hankalaa ainakin. Sormia peräaukossa edeltää kuvaus vermuttipullosta.

Lehminiemen Juhi jää vähän epämääräiseksi hahmoksi. Saamme tietää hänestä jotain. Hän esimerkiksi eroaa muista pullonkerääjistä siinä, että pukeutuu hyvin (s. 105). Lapinlahden kirkonkylällä esiintyy Unto, pullonkerääjä, hieman pelottava, vaitonainen hahmo, mutta en tiedä, onko Hurskainen ottanut Juhin mallin Untosta.

Juhi osallistuu arkun kantamiseen sellaisten vainajien siunaustilaisuuksissa, joissa arkunkantajia ei ole. Lisäksi hän kauhistuttaa hautausmaaleskeä Hilja Kuusistoa koettamalla maatua elävältä edellisen kirkkoherran Vainion haudalle. Vainiokin on ollut alkoholisti.

Juhin luona kävi sekä Vainio että Sirén. Turtolakin torstaisin. Juhi ja Turtola pelasivat yhdessä lentopalloa. Image-lehden lentopalloessee (13.8.2016) oli ensimmäinen teksti, jonka Hurskaiselta luin. Muistan, että Hurskainen kirjoitti siinä laveasti lentopallon olevan herrasmieslaji.

Sirénillä on omituisia väkivaltaisia harrastuksia. Sakset polvilumpioihin ja sitten lause: "Ei aina poistu ennen aamua." (s. 120) Juhiko vai kauhu? Vittumaista, että Hurskainen kirjoittaa epämääräisen vihjailevasti. Voi sitten jossain kirjailijankammioissaan nauraa paskaisesti, että enhän minä niin kirjoittanut. Tyhmiä te kaikki!

Joka tapauksessa, työnteleekö Sirén sormiaan Juhin peräaukkoon vai jäikö Hurskaiselta sormikohdassa possessiivisuffiksi pois epähuomiossa ja kenen pitäisi poistua Sirénin luota ennen aamunkoittoa? Onko Juhi Kristuksen tähden houkka?

Raahaako Juhi pitkin kirkonkylää narulla jalkaan kytkettyä mätänevää koiranraatoa? Houkat saattoivat raahata perässään koiranraatoa, jotta eivät herättäisi ihmisissä mitään positiivista. Houkkien idea oli riisua viestiltä viestin tuojan tai sanojan miellyttävyys.

Viestihän saa sanojansa tai kantajansa karismasta pontta.

Koiranraatoa raahaavista houkista kirjoitti Kallistos Ware, modernin ajan tunnetuimpia länsimainen ortodoksia teologeja kirjoitti Sisäisessa valtakunnassa. Ohops, olen kirjoittanut merkinnän Sisäisen valtakunnan etulehdelle Pullukasta pullonkerääjästä ja Tigeristä elokuvassa Rock’n Roll Never Dies ja sivunumeron 289.

Siellä Ware kertoo tahattomista profeetoista: "Onko (Kristuksen tähden houkan) hulluuden aina oltava teeskenneltyä ja tahallista vai voisiko joskus olla kyseessä aito mielisairaus?" Käytännössä - Ware kirjoittaa - siitä, kuka on normaali ja kuka ei, ei ole selkeää selvyyttä. Ware tuntuu lisäksi sanovan, että oikeasti pyhiä ovat houkat, jotka tahtomattaan kärsivät psyykkisistä sairauksista.

Martti Anhavan uudessa Dostojevskin Karamazovin veljesten käännöksessä jäin jumiin kohtaan, jossa Anhava käytti termiä hihhuli kirkoissa hilluvista mitä ilmeisemmin houkkateeskentelijöistä. He eivät oikeasti olleet pyhiä. Heistä Ware kirjoittaa, että jos hulluus jää kirkastumatta profeetalliseksi viattomuudeksi, houkkuus jää puolitiehen ja yksilöstä tulee vain sosiaalinen kiukuttelija.

Jumiin jäin sen vuoksi, että hihhuli mielestäni vei minun ajatukseni liikaa supisuomalaiseen uskonnolliseen käsitteistöön. Jos olisin ollut Anhava, olisin käyttänyt jotain muuta termiä tai selittänyt asian. Kävin lävitse kohdan aiemmista Karamazov-käännöksistä ja alkuperäistekstistä, mutten nyt ala kaivella, mitä niistä kävi ilmi. Pitää juosta kello kahdeksitoista Väärnin saareen Lionsin hiihtokilpailuihin.

Ei minulla ole kuumetta, mutta tarkoitus on edistää Taidemuseo Eemilin ystäviä. Käytän lasten hiihtokisoja omana verkostoitumistapahtumana. Nyt vähän hihitän, mutta eilen ryntäsin into pinkeänä Lionsien järjestämään lasten hiihtokilpailuihin ja vasta saaressa huomasin, että tänäänhän kisat vasta pidetään.

Mutta ei hätää. Tutustuin lapinlahtelaisten yhteisöulkoilualueella Arvo Fominin Miska-koiraan, jolla on komeat kiharat; on kiharakarvainen lauhkea labbis ja jälleen kerran Ollikaisen mahtavaan sukuun. Lapinlahti-seuran puheenjohtajana on nykyään Matti Ollikainen, joka auliisti tarjoutuu kertomaan Ollikaisen suvusta aina, kun siihen on tilaisuus.

Tällä kertaa kattava alustus tuli Väärninsaaren vohvelikahviossa. Minulla ei ollut vohveliin käteisvaroja, mutta investoin teehen, sillä halusin kuunnella Lapinlahti-seuran uutta puheenjohtajaa ja tehdä tarkentavia (ärsyttäviä, keskeyttäviä) kysymyksiä.

Matti sanoisi tähän, että niin niin halusit vain keskeyttää ja ärsyttää. Niinkin. Seuraava käytännön harjoitus on sellainen, jossa osallistutan muita, jos huomaan, että joku meinaa pitää yksinpuhelun. Ollikaissuvustakin saa mielestäni enemmän irti, jos pääsee sanomaan jotain omasta suvustaan.

Antti Hurskaisen Suntiossa olen toisella lukukerralla edennyt Turtolan vankilakirjeisiin Sirénille Lehminiemen Juhista tulee kirjan toisessa osassa lisää. Ehkä sieltä käy ilmi jotain, mitä en ensimmäisellä kerralla huomannut.

Toinen ortodoksinen juonne Suntiossa oli vaivihkainen pohdinta jatkuvasta rukouksesta. Tirskahdin, kun Turtola kuvasi naispastori Lepän rukoilua; se tuntui niin työläältä ja tehdyltä. Leppä pölähti maalaisliittolaisten kirkkokahvitätien seurakuntaan ansioiduttuaan puolen vuoden määräaikaisuudessa Paavalin seurakunnassa.

Sirén puolustaa tavallisia ihmisiä, jotka kääntyvät Jumalan puoleen vaikkapa kun on tapahtunut koulusurma. Turtola on sitä mieltä, että kriisirukoilija käyttää Jumalaa. Sen sijaan rituaalirukoilija kunnioittaa ja tähtää syvemmälle.

"Tärkeintä on rukouksen jokapäiväisyys. Tyhjyys." (s. 41)

Kallistos Ware kirjoittaa Sisäisessä valtakunnassa jatkuvan rukouksen voimasta. Rukous ei ole yksilösuoritus, vaan yhteisöllistä; rukoilemme aina Kristuksen ruuniin jäseninä (s. 134). Mielen rukouksesta sydämessä on riisuttu tunteilu (s. 139).

Muistan ajatuksen myös Valamon igumeni Hariton kirjasta Jeesuksen rukous, luin sen ammoin. Kirjasta muistan erityisesti sen, että ei saa antaa virtaavien kyynelten hämätä. Mielen rukous sydämessä ei sisällä tunteikkaita huokauksia eikä dramaattista kyynelehtimistä.

Kyynelehtimisestä ja Paavalin seurakunnan Hoosiannasta jatkan myöhemmin. Nyt tsekkaan Taidemuseon Eemilin ystävien kokousmuistion. Amanuenssi Hannu Heikkilältä tuli muistooni lisää tavaraa. Lähden sitten laukkaamaan kohti verkottumissaarta.

Taidemuseo Eemilillä on sivistystehtävä. Semoisessa haluan olla mukana! Vaikka väkisin.