Elämäni kansalaisena Auli Viitala oli ihan titityy - siitä haluaisin kuulla lisää - ja Antti Hurskainen on Suntiossa piilottanut kakkososaan kirjeen itselleen nuorena

la 18.3.2023 ja su 19.3.2023

Tulin eilen niin livakasti Janne Saarikiven Rakkaiden sanojen ja Ylen sivistävän Kalle Haatasen seurassa Juuasta sekä Kaiviksen postilaatikolta, että en älynnyt jarruttaa Varpaisjärven kirkonkylän kohdalla. Tai itse asiassa jarrutin liian aikaisin. Jarrutin keskusristeyksessä, käännyin Lapinlahden valtatielle ja koetin saada selvää, onko K-Nissinen vielä auki.

Kaupassa näytti olevan valot. Iloitsin, että varpaisjärveläiset eivät ole täysin Osuuskauppa Peeässän varassa eikä tullut mieleen, että piti ajamani keskusraittia kirjastolle ja hakemani Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan.

...

Tästä jatkuu sunnuntaina kirjoitettu.

Auli Viitalan Elämäni kansalaisena sisälsi niin monia hyvä ja osuvia kohtia, että annan hänelle anteeksi vihaamani muoti-ilmaisun - because se ja se. Koska se. Kokemus ulkopuolisuudesta on kirjassa niin hyvin ja monelta kantilta kuvattu, että en toista sitä tämän enempää.

Se, että työväenluokka ja alaluokka ovat pelottavia, on Viitalalla myös hyvin tunnistettavissa oleva ... etsin tähän termin Kirjallisuuden sanakirjasta vielä, mutten nyt, sillä kohta aloitan elämäni ties monennen esseen Tõnu Õnnepalusta.

Mikäli Kirjokansi jostain syystä lakkaa kustantamasta Õnnepaluja, elämäni käy köyhäksi ja sisällyksettömäksi. Koska melkein ihan mikä tahansa, mitä Õnnepalu kirjoittaa, saa minut ärsyyntymään, ammennan tyypistä loputtomiin.

Jos Markku Envall lukisi blogiani, raastaisi hän varmaan hiuksiaan siitä, kuinka kehtaan pahoinpidellä hienoja tieteellisiä sanoja, mutta minä harjoittelen. Vielä joskus olen uskottava mestari kirjallisuusesseiden ylevässä maailmassa!

Se oli sitten merkintäni hyberbolaosuus.

Se, että Viitala uskalsi Elämäni kansalaisena -kirjassaan kirjoittaa työväenluokan pelottavuudesta, laukaisi sen, että uskalsin myöntää saman. En haluaisi samaistua sentimentaalisiin kaupunkilaisiin susien suojelijoihin ja mietin, ärsyttikö Kimmo Ohtosen kyynelöinti televisio-ohjelmassa, jossa rautavaaralaisuroot olivat susijahdissa.

Vähän ärsytti, pakko myöntää, mutta silti. Inhaa (tarkoittaa alun perin vierasta) oli katsoa, kuinka primitiiviset rautavaaralaisabot ei kun alkuperäisasukkaat tanssivat Ohtosen nyyhkydokkarissa kuolleen suden ympärillä. Tai no, susijahtiohjelmassa vilahti Lapinlahden riistademari Jorma Ruotsalainenkin.

Joka tapauksessa Kimmo Ohtosen ohjelmassa näytettiin rautavaaralaisen entisen poliisin haastattelu. Rautavaaralaiset susien tappajahullut olivat mäiskäneet entisen poliisin koiria postilaatikkotelineestä repimällään laudalla.

Karmi selkäpiitäni, kun tulin aiemmin talvella Kaiviksen postilaatikolle ja näin, että se oli repiytynyt tai revitty irti ja Puumala-lehti oli tuhannen mytyssä laatikon vieressä. Sen takia lakkautin Puumala-lehden tilauksen. Niin kauan, kun emme ole Kaiviksella, en voi tilata oikeastaan mitään printtiä.

En halua maksaa sataa euroa siitä, että joudun poimimaan printin kaseikosta. En myöskään halua maksaa Pitäjäläisestä ennen kuin sen toimittajat on pantu uutisen kirjoittamisen peruskurssille. Pitäjäläisessä oli nimittäin Rautavaaralta kunnallisuutisen klassikko taannoin.

Uutinen alkoi näin: "Kunnanvaltuusto päätti valita kokouksessaan 16.1. Rautavaaran kunnan elinvoimajohtajaksi kokonaisarvioinnin perusteella...." (Pitäjäläinen 19.1.2023)

Jep, jep, säpotin asiakaspalveluun, että haluan päättää tilaukseni. En kirjoita tämän enempää, että en tällä kertaa menisi henkilökohtaisuuksiin. Ei kun vähän pittää mennä. Vaadin päitä vadeille ja myös Matti ja Liisa -lehden päätoimittajalle täydennyskoulutusta journalismiin ja perusuutistyöhön.

Antti Heikkinen saa kolumneissaan kirjoittaa löperyyksiä välillä, sillä toimituksen velvollisuus on käydä lävitse sinne lähetetyt tekstit. Sitä sanottiin ennen editoinniksi. Janne Saarikiven takia suomennan ammattisanan: käsittely. Tekstin editointi oli ennen jutun käsittelyä. Huutelimme Matin ja Liisan toimituksessa ennen vanhaan toisillemme sermien ylitse, että otin nyt Siipiin pakinan käsittelyyn, olen käsitellyt Siipiin pakinan ja taitan sen sivulle.

Halusin aina poimia sähköpostista Siipiin pakinan, vaikka oikeastaan pakinoitsijanimimerkki, jonka olen unohtanut, tiedän hänen henkilöllisyytensä kyllä, kirjoitti sittemmin, että Siipiit eivät ole pakinoita. Totta. Ne olivat kolumneja. Sivistäviä pikku esseitä. Aivan nautittavia. Ja joskus jopa epäsovinnaisiakin.

Olen säästänyt yhden Heikkisen muuten ansiokkaan ja koskettavan Pitäjäläis-kolumnileikkeen ja haukun sen joskus, kun se kaivautuu esille paperipinoistani.

En hauku Heikkistä, vaan konsernia! Rakas, sikakallis Savon Mediat Oyj! Palauta tekstiediittorit ja taittajat tai edes ammattitaitoiset taittavat toimittajat, jotka tarvittaessa vaikka kirjoittavat koko jutun uusiksi, jos silmäin alle taittajan on tullut pelkkää paskaa.

...

Mitäs minun muuta pitikään? NIIN. Kirjoitan merkintääni taas sikin sokin. Matti ja Liisa -lehden lukutaitoista sijaistoimittajaa Sanna Kurosta kiitän käsitteestä tunnistettavissa oleva asia fiktiivisessä tekstissä. Hän käytti sanaa Antti Hurskaisen Suntio-arviossa tai Suntio-esseessään. (MJL to 9.3.2023)

Antti Hurskainen otti Suntiolla kantaa autofiktio- ja romaanitodellisuus -keskusteluun. Hän piilotti omaelämäkerrallisen aineiston Suntioon todella visusti. Mutta minäpä hakkaan kirjallisuustieteessä oppimallani käsitteellä biografistinen kirjallisuustulkinta Hurskaista täten päähän.

Ei voi sanoa, että biografistinen kirjallisuustulkinta olisi pois muodista. Se on ihan kiellettyä Parnasso-piireissä. Joten sitä päin kirjallisuuseloni tiellä!

Suntiossa oli ihana, lämmin kuvaus Turtolan vankilakirjeessä Onnille. Kuvaus oli hyvin tunnistettavaa. Se kolahti.

Tulkitsen Onnin olevan Hurskaisen oma ääni romaanissa. Myöhemmin esittelen termin, jota opettelen parhaillaan: sisäistekijä. Onni on Suntion sisäistekijöistä ehkä eniten kirjailijan oma ääni. Turtola puhuttelee Onnia sinä-sanalla.

Kiinnostavaa. Joku voisi tehdä tästä gradun tai kirjallisuusartikkelin. Minäkertojan sijaan sinäpuhuttelu. Jostain olen sinäpuhuttelusta lukenut. Joku kriitikko sen on maininnut. En minä itse osaisi moista keksiä.

Turtola kirjoittaa nuorelle Onnille vankilasta. Hyvänen aika, kokeeko Hurskainen olevansa vankilassa nykyisessä elämäntilanteessaan ja kirjoittaa lohduksi tulevalle itselleen elämäntapahtumia auki?

Ja! Mistä löytäisin ma opas- ja oppikirjan psykoanalyyttisesta kirjallisuustulkinnasta?

Ehkä romaanin ihanin jakso oli se, kun Turtola kirjeessään lohduttaa Onnia, nuorta poikaa: löydät vielä jonkun, jota rakastat (s. 258). Kohta oli ihanaisin, suloisin, lämpimin sen lisäksi, että Turtola-Hurskainen antaa synninpäästön isälleen itseltä Jumalalta, joka huokaa helpottuneena, kun isä pääsee elämänsä loppuun ja kaatuu parketille nukuttuaan omarakennuttamassa talossaan kymmenen tuhatta yötä ja sillä selvä. Ei kiipimistä, ei osakekauppoja, ei omaisuuden kahmimista, ei menestysyrittäjyyttä.

Turtola kertoo, miten kahden taiteellisen ja herkän nuoren ihmisen suhteessa saattaa käydä. Ensin toinen lähtee lentoon urallaan ja sitten toinen tulee perässä. Kun perässä tullut ensin liihottaa korkeuksissa, ensimmäinen lentoonlähtijä ikään kuin surkastuu.

Kun perässä tulija toisella luomistyön hedelmällään floppaa, lähtee toinen taas ylös.

Sanoisin siihen, että niin elämä kulkee. On vain jotenkin koetettava pysyä ihmisenä ja yhtä aikaa pitää omat rajansa. Sitä paitsi! Antakaa Antti Hurskaiselle mahdollisuus kirjoittaa jossain hiljaisessa residenssissä! Edes viikonlopun verran, pliide! Vaiks´ Tuupovaarassa. Tai Väärnin pappilassa. Eikös sinne voisi perustaa kirjailijakammion?

Jokin Olvi-säätiö asialle! Tai Genelc-säätiö.

...

Pitää muuten omaan romaanikässäriini kirjoittaa kahdesta vanhenevasta taiteellisesta aviopuolisosta. Kumpikin on lahjakas ja yhtä aikaa mimosanherkkä. Matti nimittäin sanoi, että voi lukea lävitse kaupallisen tekstini, jonka kanssa olin tuskaillut jonkin aikaa.

En tiedä, mikä minuun meni, mutta aloin kirkua, että siihen sinä et, saatana, koske. En todella ymmärrä omaa reaktiotani, sillä Matillehan ovat ihan oikeasti kasvaneet aivot avioliittomme aikana.

...

Tässä aiemmin sunnuntaiaamuna kirjoittamani osuus:

Tavoittelin perjantaisessa merkinnässäni kirjallisuustieteellistä termiä sisäistekijä, kun kirjoitin Antti Hurskaisen Suntion sisäänleivotusta asenteesta muun muassa kirjallisuusterapeutteja ja muita mielen puoskareita, kuten töytäilevää ja innokkuudessaan ajattelematonta pastori Leppää, kohtaan. Ärsyynnyin siitä.

Kirjallisuuden sanakirjan mukaan sisäistekijä on tekstistä abstrahoitavissa oleva hypoteettinen tekijähahmo, malli tai roolihahmo; teoksen ylin auktoriteetti; implisiittinen tekijä. Eikäs ole ihan selvä juttu? Hosiaisluoma siteeraa terminkeksijää Wayne C. Boothia: "... tekijä tavallaan hajoaa teoksessaan moniksi ääniksi."

Matin ja Liisan Sanna Kuronen oli oikeasti lukenut Suntion ja kun kävin hakemassa Iisalmen kirjastosta varaamani Auli Viitalan Elämäni kansalaisena, olin niin täpinöissäni, että Matin ja Liisan toimittaja on oikeasti lukenut kirjan, josta kirjoitti, että unohdin lukea, mitä Kuronen kirjoitti.

Eilen illalla luin Kurosen tekstin Varpaisjärven omatoimikirjaston e-press-palvelusta. Rakastan e-pressiä yli kaiken!

Kurosta ei Suntion ylimielinen sisäistekijä häirinnyt ollenkaan. Kuronen kirjoitti, että tunsi piston omassatunnossa, kun luki romaania. Hän itsekin jäi lukijana kiinni löysästä ajattelusta. Hyvin sanottu, peukutan tässä kohtaa Kurosta.

Mutta silti. Väitän ja jopa syytän. J´accusé! Tinkimättömyys ja ajattelun vaatiminen on joo joo paikallaan etenkin täs´ ajas´ muuttelevas´ ja some-tik-tok-todellisuudessa, mutta silti! Ihmiset, kuten pastori Leppä tai kirjallisuusterapeutti Aki, haluavat pohjimmiltaan vain hyvää.

Niin myös aviomieheni raiskaajamummeli. Varmaan. Olenhan häntä kohtaan tuntenut jopa myötätuntoa. Aavistuksenomaisen pakenevan hetken näin hänessä kesällä 2018 kaipaavan ja yksinäisen vanhuksen. Oikeastaan nainen on kuin sadun Hannu ja Kerttu noita. Nainen houkutteli Hannu-poikasen loputtomilla Tule kahville, tule kahville -kutsuilla ensin luolamaiseen omakotitaloonsa.

Omakotitalo on rakennettu joskus 1970-luvun ruman rakentamisen vuosina rämeiseen ja latteaan maisemaan. Luolamaisen siitä tekevät matalalla roikkuvat sisäkatot. Hannu-poikanen hiiipi taloon sisään ja yksinäinen vanhus halusi halata ätä. Halasi istualtaan poikaparkaa vyötäröltä ja haukkasi. Naisella oli tyhjä kohta - ilmeisesti päässä - ja sitä varten tuli saada nuorta lihaa.

Kului reilu vuosi ja yksinäinen vanhus kutsui minut, Kertun, taloonsa. Nainen verhosi lounaan sovintolounaaksi ja valutti kasviskeittokattilaansa vuolaita kyyneleitä (toivottavasti ei kussut siihen keiton valmistusvaihteessa), koska oli yksinäinen eikä vanhojen ihmisten sukkatansseja saanut lopettaa eikä edes loukata.

Alintajunnassa etsin miestäni Minotauroksen luolasta. Minotauros oli tunkenut hänet pakastimeensa ja syvväjäädyttänyt. Pakastimesta mönki arjen todellisuuteen kylmä ruumis. Aviomieheni sielun Minotauros imaisi kolmeksi vuodeksi kammottavaan ammottavaan aukkoon jättiläismäisessä päässään - suuhunsa - ja sitten lopulta kerjäläisen kukkaroonsa (John Cleland Fanny Hill s. 27).

Tarkkaavainen lukija huomaa, että tekstini sisäistekijä on todella hajonnut, rikki ja sisäistekijän kappaleet huutavat tuskaansa sekä koettavat kuoria ihoa kämmenistään ja sormistaan.

Kämmeneni ja sormeni ovat joskus koskeneet Minotauroksen ruokailuvälineisiin. Hyi vittu! (Koskee edelleenkin.)

...

Eilen riitelimme koko päivän. Aihe oli tuttu. Päälleni hyökkäsivät taas Matin pikku puuhastelut avioliittomme aikana. Sommittelin kohtausta romaanikäsikirjoitukseeni ja vaikka kohtaus oli fiktiivinen, menin aivan tiloihin. Sätin ja haukuin miestäni. Hyvä, että en sylkenyt naamalle.

Onneksi Matti tajusi, mistä on kyse. Ensin lettuja rouvalle, jonka verensokeri pääsi hujahtamaan vaarallisen alas. Sitten spontaani kalenteroimaton lempiminen.

Illalla haimme Kirjallisuuden sanakirjan Varpaisjärven omatoimikirjastosta. Joku oli itsepalvelussa palauttanut Annie Ernauxin Vuodet. Ihmeiden aika ei ole ohitse. Matin ja Liisan toimittaja on lukenut Hurskaisen Suntion ja joku Varpaisjärveltä lainannut Ernaux´ta 

Hm. Olisikohan ollut Luolamiehen muodonmuutoksen kirjoittanut Jussi Kokkonen? En oikein muita Ernaux´n potentiaalisia lukijoita Varpaisjärveltä keksi.

Vuodet lähti mukaani, sillä sen kuuntelu jäi syksyllä kesken. Ernaux´n teksti vaatii pysäyttelemistä ja miettimistä. Mukaan lähti myös Andrei Makinen Ikuisen rakkauden kosketuksia. Jos en olisi suorastaan Makine-tuntija, en koskisi romaaniin, jolla on tuollainen nimi, kolmen metrin kepilläkään.

Ikuisen rakkauden kosketuksia on suomennettu jo vuonna 2012. Todella outoa! Matkuksen halpakirjakaupasta ostin ammoin Makinen Tuntemattoman miehen elämän ja olen luullut, että sen jälkeen ei Makinelta ole suomennettu mitään.

Ilmeisesti vuonna 2012 en seurannut vielä Parnassoa enkä tiedä, onko Ikuisen rakkauden kosketuksia saanut aikoinaan Parnasson taikakosketuksen.

Varpaisjärven omatoimikirjastossakäynti oli avioliittomme kannalta merkittävä tapaus. Sain Matin kirjastorakennuksen sisään.

...

Tässä merkinnän loppu vähän päälle liimattuna:

Auli Viitala kertoo kirjassaan olleensa titityy. Se, että oli titityy, romautti hänen taloutensa ja samalla syrjäytti hänet keskiluokasta. Keskiluokkaa vastaan Viitalalla ei sinänsä tunnu olevan mitään - toisin kuin minulla, sillä jos joskus lähestyn keskiluokkaa, minut saa välittömästi ampua rengasvarastomme takana - Meijerin pihalla siis.

Pyydän, anelen ja rukoilen. Voisiko Kirjapaja tilata Viitalalta kirjan siitä, mitä oli, kun oli aivan titityy.

...

Olen käynyt useasti Lapinlahden hautausmaalla. Minua vetää sinne Antti Hurskaisen Suntion kohta, jossa Turtola ensin kiittää isäänsä siitä, että pojat eivät olleet isälle jaettavaa sisältöä. Tirskis, tästä kirjoitan vielä! Mutta en nyt, sillä Turtola kertoo, että isän hauta on lähellä Arttu Halosen hautaa ja Arttu Halosen Suojelusenkeli saa Turtolan miettimään, oliko isä suojelusenkelin kaltainen hahmo. Piti käsiään poikien pään päällä varjelusmielessä, mutta ei muuten tunkeillut poikiensa elämään.

Turtolalla niin kuin Hurskaisella on veli. Olen haastatellut Turt... ei kun Hurskaisen veli Mattia. Tämä kirjoitti kuusi ällää kevään 2002 ylioppilaskirjoituksissa. Olen käynyt Turt... ei kun Hurskaisten omakotitalossa, mutta jostain syystä muistelen, että omakotitalo oli Linnansalmella.

Verrattuna suojelusenkeli-isään, joka oli maallisten mittapuiden mukaan juoppouteen taipuva alisuoriutuja, Arttu Halosen haudan suojelusenkeli on kuin keimaileva lortto. Hautamuistomerkin enkeli keskittyy seisomaan siten, että lantio työntyy eteen.

Pitihän sitä käydä katsomassa ja voilá, totta tosiaan, näin on!