Häpeän hoito

to 2.3.2023

Tunnin sisällä pitäisi minun näkyä Suomen Työnohjaajien sivuilla. Kirjautumisessani jäsensivuille oli monta viikkoa ongelmia. STOry:n sähköposti kirjautumislinkkeineen tuli niin oudosta koodiosoitteesta, että Domain247-palveluntuottajamme ei tunnistanut sitä sähköpostiksi ollenkaan.

Jostain syystä tänään tunnisti ja runoilin STOry:n sivuille itsestäni pitkät pätkät. Ei voi mitään. Olen tehnyt niin monia asioita elämässäni! Sitä paitsi - olen tullut elämässäni toimeen ilman yhtäkään toistaiseksi voimassa olevaa työsuhdetta.

Sain jo työnohjaajien Osviitta-lehden. Artikkelissa Haitallinen häpeä Tuija Laine kirjoittaa Katja Myllyviidan Häpeän hoito -kirjasta. Laine sanoo itse tunteneensa häpeää siitä, että hänen määräaikainen pooliprofessuurinsa päättyi vakinaistamisen sijaan yliopistosäästöjen vuoksi työsuhteen loppumiseen.

Seurauksena oli häpeää kelpaamattomuudesta ja tarpeettomuudesta.

Minä olen tuntenut koko aikuisuuteni ajan häpeää siitä, että en ole kunnolla päässyt kiinni työelämään. Oikeastaan koko työelämä on jäänyt minulle mysteeriksi. Se on hylkinyt minua. Olen työelämähylkiö.

Opiskelin sivuaineenani venäjän kieltä ja kansainvälistä politiikkaa ja tunsin suuntautuneeni Neuvostoliiton hallintojärjestelmään, sillä suoritin näistä aiheesta oikeasti kiinnostavia Tampereen yliopiston kursseja.

Lisäksi olen koettanut tunkea auringonlaskun alalle, kuten Asta Leppä sanoi kirjassaan Aivan äxänä. Sanomalehtiala on nimenomaan auringonlaskun ala. En voi sietää nykymuotoisia klikkausotsikoita ja joutavanpäiväistä nettijournalismia.

Se on suurimmalta osaltaan aivan scheißea.

"Häpeä lievittyy, kun ihminen oppii suhtautumaan itseensä myötätuntoisesti, esimerkiksi näkemään. että häpeää aiheuttavat asiat eivät ole hänen syytään." (Osviitta 1/2023).

Olen myös tuntenut häpeää siitä, mitä tein koko 1990-luvun. Ja! Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että en ole tuntenut syyllisyyttä! Syyllisyys ja häpeä ovat kuitenkin tarkoituksenmukaisia tunteita.

Tekisi mieleni alkaa raastaa omaa tukkaa, kun ajattelen. Haluan huutaa: Anteeksi, tahdoin vain saada aikaan Marian ja Annan!

Jes, nyt olen STOry:n sivuilla. Tänään en jaksa paljoa. Ajoin eilen Jyväskylään ja takaisin. Päivällä oli Suomen yrityskehityksen sessio. Whatsappasin Tikkisen Hannelelle, että olen menossa yrityskegotysnwucontaan ja Hannele vastasi, että yrityskegotysnwuconta on varmaan hirmu hyödyllistä.

Vaikka yrityskegotysnwuconnasta, joka tipahti syliimme kuin kypsä omuna Kasvu Openin jälkimainingeissä, ei tulisi mitään, oli ilo tutustua erikoiseen yrityskegotysnwucojaan.

Kasvu Open tarjoaa edelleen meille mahdollisuutta lähteä kisaamaan. En tiedä, olimme Kasvu Openissa pari vuotta sitten ja kuten olen kirjoittanut, munimme mahdollisuudet ihan itse. Johdin proggiksen huonosti. Tai en ollenkaan, sillä kesken kaiken tajusin, että on saatettava päätökseen työyhteisösovitteluopinnot.

Toisaalta kai minun pitää aina suuttua ja saada siitä energiaa. Nyt suututtaa Seppo Hoffrénin konsulttitoimiston projekti. Siitä on vielä jäljellä yksi päivä. Koko syksy konsultti (nainen, empaattisuuttaan, niin juuri) masenteli Matin jalkojen juuressa eikä kuunnellut yhtään minua.

Äh, en nyt ajattele sitä. Alkaa vituttaa vain liikaa. Teen kohta verottajan ilmoitukset helmikuulta ja lähden sitten viemään kuittikansiota tilitoimistoon. Mietin yrityshistoriikkijutun yhtä huonoa jossa-sivulausetta, jossa jossa-relatiivipronomini viittaa liian kauas.

Jossa-lause kuuluu sitaattiin, mutta sitaattikaan ei saa olla kielenvastainen. Puran lauseen kahdeksi erilliseksi päälauseeksi, mutta en ole vielä ratkaissut tarinan kuljetusta. Jos saisi jossa-lauseella särkeä kielen sääntöjä, tarina kulkisi kyllä hyvin, mut kun ei saa!

Illan vietin eilen hyvässä seurassa. Kävimme Annan kanssa nepalilaisessa ravintolassa, apteekissa ja Jyväskylän K-Sittarissa. K-Sittarista ostin säästöpakkauksen kissanruokaa.

Olin kotona vasta lähempänä puolta yötä. Alkumatkasta kuuntelin loppuun Mihail Šiškinin Sodan vai rauhan ja aloitin Katja Lahden avioerokertomuksen Ei mitään vakavaa.

Ennen Aappolaa otin tirsat bussipysäkillä ja Krista Putkonen-Örn joutui varmaan parikymmentä minuuttia pakisemaan itsekseen. Matti oli vielä hereillä, kun tulin. Oli juuri lopettanut Mihail Šiškinin Sodan vai rauhan, kömmin lämpimän miehen viereen ja käännyimme lusikkaan. Nukahdin heti. Jotain mies vielä yöllä tirskahteli, olisi halunnut kertoa jotain, mutta minä mutisin, että nukun.

En tajua, miten mies voi olla aamulla lyhyiden yöunien jälkeen freesi kuin tuorekurkku.

Minä raahauduin tapetun madon tai mädän nakin (kiitos entinen anoppini kielikuvista, ollos iäti muistettu...) tavoin viemään koiria ulos ja varhaisaamun saavutus oli tiskikoneen täyttäminen sekä käynnistäminen.

Sitten Matti tulikin työmaalta takaisin ja vaati toiset aamukahvit. Kävin lävitse jutun sekä tein muutaman korjauksen. Jossa-lauseen viittaussuhde jäi korjaamatta, joten en voinut lähettää juttua vielä järjestelmään.

Sen jälkeen imuroin, sillä Halla oli varistellut talvikarvansa pitkin lattioita ja punaista sohvakalustoa. Merkkasin firman keltaiseen päiväkirjaan, että tein eilen Lievestuoreella Jyväspakarin lounassalongissa Kansallisen tulorekisterin sotu-ilmoitukset.

Päähäni ei millään mahdu, miten voi olla mahdollista, että ne pitää ilmoittaa tulorekisteriin kuukausittain erikseen. Sen vuoksi haluan tehdä ilmoitukset mahdollisimman heti, kun kuukausi loppuu.

Sama koskee työntekijäilmoituksia. Jos vetkuttelen niitä, en tee niitä ollenkaan. Lykkäämiseen menee enemmän aikaa ja energiaa kuin niiden tekemiseen. Nyt teen ne, komennan itseäni!

Sitten lähden kävelemään kohti tilitoimistoa ja kuuntelen Häpeän hoitoa.