Viel´ yks´ juttu Antti Hurskaisen Suntiosta

pe 17.3.2023

Istun välikahvilla Nilsiän Kaislassa. Tänään lounaaksi olisi kampelaa, mutta pitää rientää kohti Juukaa, kuten aina perjantaisin. Tai yleensä. Perjantai on muodostunut Paula-siskopäiväksi ja usein ajamme siskon kanssa Juuasta Nurmekseen.

Tänään Paula saa päättää. Nurmeksessa voisimme lounastaa Asemaravintola Kanelissa. Siellä on aivan erinomainen ja monipuolinen lounas, mutta ruoan kanssa ei ole kotikaljaa. Voi olla, että kotikaljan vuoksi jäämme kotoisaan Karkkuun.

Tänään olen päättänyt, että minä en päätä enkä johdattele. Ihan kuulkaa uusi kokemus minulle. Punnitsemme siskon kanssa yhdessä erilaisia vaihtoehtoja huolella.

Antti Hurskaisen Suntiossa jäi vaivaamaan kirjan sisäispuhujan suhtautuminen pastori Leppään. En ole varma, käykö kirjallisuustieteellinen termi tähän, mutta koetetaan. Aion vielä hankkia käytttööni tai ainakin selattavaksi Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan. Kun kerta Markku Envall, emeritusprofessori, siitä mainitsi esseisessä aforismiraapalekokoelmassaan Rautasydän. Mainitsi kaipaavasti, sillä on kyllästynyt kirjallisuuskirjoittajien kansanomaisiin ilmauksiin, kuten liian rytkyttävät tekstit ja ajatukset, jotka ovat tiukasti pakattuja kuin jauhoseos HK:n Sinisessa Lenkissä.

Kun saan kirjallisuustieteelllisen sanakirjan käsiini, pudottelen termejä, kuten alluusio ja sisäispuhuja kuin vettä vain. Katsoin, että Vaara-kirjastoverkossa kirjaa ei ole edes käsikirjana Nurmeksessä eikä Juuassa. Rutakossa kirja on Varpaisjärvellä ja siitä ajoin ohitse äsken.

Omatoimiaikaa tänään Varpaisjärvellä on kello 20:een asti, joten paluumatkalla haen kirjan hyllystä. Teen rengasmatkan, sillä on käytävä tyhjentämässä Kaivokosken postilaatikko, mikäli Herra Myrsky Tuulonen, Rannankyläntien auraurakoitsija tai krapulainen ja omia aikojaan meihin vittuuntunut naapuri on antanut postilaatikon olla tolpassaan.

Postilaatikko oli alkutalvesta kahteen otteeseen irti. Epäilykseni heräsi, että asialla saattaa olla sama valopää, joka oli järjestänyt maastoon susisyöttejä. Pyry kantoi pihaan vereen kastetun rukkasen. Matti tiesi kertoa, että sellaisia värkätään, jotta susi nälkäisenä söisi rukkasen ja suoli menisi tukkoon.

Syksyllä Rannankyläntietä huristeli alaspäin samanlaista ikäluokkaa oleva kottero, joita meillä on piha täysi sekä Lapinlahdella että Kaiviksella. Olin jo heiluttamassa iloiseseti hengenheimolaiselle kättäni, kun Armas Hakkarainen Äidin Pikku Persekärpänen aiheutti naapurien välisen kehityskeskustelun.

Auton kuljettajan puoleisen sivuikkunan avasi naisoletettu. Ikkunasta paistava naama oli sinipunainen ja turvonnut. Voi, miten paha kankkunen poloisella, ajattelin ja tunsin jopa myötätuntoa, kunnes naisoletettu alkoi kirkua ja kirota.

Ihmettelin suuresti, mikä oli ongelma, sillä kotterosta näki satojen metrien päähän, että minulla on koira irti. Nainen jemensi lainkuuliaisesti, että hänellä itselläänkin on koiria, mutta ne ovat aina kiinni. Jaapa jaapa, elämänkokemukseni sanoo, että jos kansalaisella itsellään on jotain pahempaa peiteltävää, kansalainen tarttuu helposti koirakorttiin.

Koirat pitää pitää kiinni! Tässä asiassa ainakin voi päteä! Silloin päätin, että en välttämättä halua ihan kaikkiin rautavaaralaisiin alkuperäisasiakkaisiin tutustua. Siitä muuten oli kyse, kun into pinkeänä olin perustamassa Rautavaara ry:tä, yhdistysten yhdistystä.

Ajattelin, että täällä sitä voi rautavaaralaisien kanssa päästä kontaktiin, kun yrittäjät eivät niin kovin himona halunneet tutustua meihin. Vitun posket. Yhdistyksestä on kuulunut perustamisen jälkeen rivijäsenien suuntaan kaksi kertaa. Vuosikokousten yhteydessä.

Sellaiseksi en halua Taidemuseo Eemilin ystäviä ja teen mitä tahansa, että järjestöstä tulisi kaikille avoin kansalaisfoorumi, kuten oli johtamani vammaisneuvosto. Sitä vain eivät pöljät vammaisvirkamiehet tajunneet tai jos tajusivat, vastustivat periaatteessa.

Kuulema oli niin vaikeaa järjestää kokouskahveja väkijoukoille. Minulla olisi ollut siihen ratkaisu: puheenjohtaja jättäytyy vaille kokousviineriään ja kaikki viinerit puolitetaan. Olisin voinut tuoda vaikka jotain kivoja keksejä siltä varalta, että kokoukseen olisi valtaisa yleisöryntäys.

Johtamani kokoukset olivat avoimia ja viinereitä silti riitti kaikille. Vammaisvirkamiehille niin villi kansalaislähtöinen aktiivisuus oli ihan liikaa. (Nyt tuli ikävä Lapinlahden vammaisneuvostoa!)

Mitenkäs minä vammaisneuvostoon päädyin? Olin suunnittelemassa Hosiaisluoman kirjallisuustieteellisen sanakirjan hakemista Varpaisjärven omatoimikirjastosta iltasella ja viikonlopun omistan Viron nykykirjallisuudelle ja Tõnu Õnnepalulle. Häikäisen kaikki asiantuntevalla kirjallisuustieteellisellä termistölläni.

Mutta Antti Hurskaisen Suntiostahan minun piti. Kun kävin nappaamassa Iisalmen kirjaston varaushyllystä Auli Viitalan Elämäni kansalaisena, kävin lukemassa suuresti rakastamastani kirjastojen e-press -palvelusta Matti ja Liisa -lehden, jossa oli Hurskaisen Suntion arvio.

Itse asiassa minua kiinnosti sillä hetkellä vain se, onko Matin ja Liisan toimittaja ihan oikeasti lukenut Suntion, vaiko vain ottanut pääkohdat kirjasta STT:n tiedotteen perusteella. Näin jo netistä, että paikallislehden jutun tai jutunpätkäsen, en vielä tiennyt netin linkin kolmen rivin perusteella, on kirjoittanut Sanna Kuronen.

Sanna Kuronen ilmeisesti sijaistaa Katri Viitaniemeä tämän kirjoittamisopintojen aikana. Hienoa, että Viitaniemi opiskelee kirjoittamista. Olisin kuitenkin suonut, että päätoimittaja opiskelisi edes jotain. Kysykääpä joskus joltakulta, mikä on Matin ja Liisan päätoimittajan pohjakoulutus tai millä ihmeen eväillä hän on päätoimittaja.

Joka tapauksessa näin heti, että Antti Hurskais-pätkää ei ollut kirjoittanut päätoimittaja ja arvelin, että siten on Suuri Mahdollisuus; toimittaja on saattanut lukeakin kirjan. Olin asiasta niin riemuissani, että en muistanut tarkistaa Sanna Kurosen arvion sovinnaisuusastetta.

Oliko arviossa mahdollisesti jotain Suntion sivuhenkilön kirkkoherran seksuaalisista pakkoajatuksista? Alkoholismista ainakin oli. Ainakaan sitä ei Sanna Kuronen pohtinut, kenen peräaukkoon kirkkoherra työnsi kaksi sormea. Minusta juuri se oli olennaista!

Mikä Juhi oli kirkkoherroille Vainio ja Sirén? Minulla on lupa kysyä! Jos Hurskainen on epähuomiossa jättänyt peräaukosta pois posseessiivisuffiksin, hän voisi tunnustaa, että vittu joo, tulipa tehtyä töllintyö, tuli väärä kuva siitä, mitä tapahtui todella.

Otan riskin, että pahoinpitelen kirjallisuustieteellistä termiä sisäispuhuja, äh tarkoitan sillä Suntion kirjoittajan asennetta. Verhoan syytökseni tieteelliseen plörinään, mutta joo, vittu! Kyllä ärsyttää! Hurskainen ärsyttää ihan todella, en minä muuten kirjoittaisi sataa merkintää Suntiosta.

Ensinnäkin. Hurskainen on pannut suntio Turtolan naureskelemaan Sukevan vankilassa työskentelevälle kirjallisuusterapeutille Akille. Turtolan mielestä Aki käyttäytyy falskisti, kun koettaa kyllä ihan vilpittömästi ja ammatillisesti auttaa ihmisiä.

Toinen ärsyyntyminen tuli siitä, kun päsmäröivä pastori Leppä ensin saa kaikki maalaisliittolaiskirkkokahvitädit persiilleen - tuulipukupersiilleen - tyrmistyksestä munasarjasaarnallaan. Sitten Leppä päättää - ilmeisesti esimiehensä ohjauksessa - laatia hyvitykseksi ja kädenojennukseksi saarnan yhdessä kriittisten sovinnaisrouvien kanssa.

Turtola-Hurskainen piti sitä arveluttavana, jopa vaarallisena. Miten niin vaarallista, jos Lepän vilpitön tarkoitus on lähentyä rouvia? Bitten saari -blogisti ja äreä kirjallisuustohtori Markku Soikkeli kirjoittaa 4. maaliskuuta 2023 merkinnässään "Jos olisin diktaattori..." (Vaalilupauksia), että jos hän saisi päättä, kirkot, kennelit, kauppakamarit, sikarikerhot ja muut elämästä vieraantuneet instituutiot lopetetaan.

Joo, ihan jees, mutta tämä on huikeaa. Tähän tulee päästä: "Papeista uudelleenkoulutetaan terapeutteja, teologeista saattohoitajia."

Ihmisillä on niin hirveä olemisen ahistus, että jokaiselle pitäisi nimetä henkilökohtainen mentori tai sparraaja tai terapeutti. Ahistus helpottaa, kunhan saadaan uusliberalismi (tääääysin vapaa länsimainen demokratia) purettua ja laiva käännettyä kohti demokraattista sosialismia tai jos ei ihan siihen niin ainakin kohti säädeltyä sekataloutta.

Sitä ennen! Papeista sielunhoitajia, jes, jes, jes. Saattohoitotäydennyskoulutuskaan ei olisi pahaksi, sillä seurakunnissa, joissa on pelkästään hautauksia, sellaisesta olisi yhteisön kannalta iso apu.

Minusta tuntuu siltä, että pastori Lepällä on aito välittämisen halu, vaikka onkin höyrypää. Tai no voin sanoa, että aito välittämisen halu on, sillä minähän olen pastori Leppä. Je suis!

Kirjoitin pari päivää sitten siitä, että Hurskainen otti Sirénin ja Turtolan keskusteluissa esille kirvespappi Markku Suokonaution. Korostan ja alleviivaan sitä, että Suokonautiosta ei Lapinlahden seurakunnan virallisilla tahoilla pidetty, koska Suokonautio oli aito, vilpitön ja kohtasi sekä tavoitti lämpimästi sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät muuten olisi kusseetkaan Lapinlahden luterilaista seurakuntaa kohti.

Tulipas vulgaari ilmaus. Menköön, tänään on karjakon tietoisuuteni päivä. Itseäni on ärsyttänyt Lapinlahden nykyisen luterilaisen kirkkoherran hienoinen arroganssi. Hän on väitellyt tohtoriksi, mutta ei alennu keskustelemaan oppimattoman maallikon kanssa.

Koin tämän näin, sillä höyrypäisyyttäni kerran pysäytin kirkkoherran S-marketin kassojen jälkeisessä tilassa ja kyselin tältä väitöskirjasta. Ihan kuin olisin ollut jotenkin väärä ihminen kysymään. Varmaan olinkin.

Sama ilmiö oli, kun kesällä 2015 ahmin kaikki löytämäni Jaan Kaplinskit. Portaanpään tohtori Petri Järveläinen tuli hakemaan meiltä tytärtään ja joutui vastaamaan kysymykseeni siitä, kuka on teologi ja pappi Jaan Kaplinskin kirjassa Sama joki sivulla 428.

Järveläinen selkeästi pelkäsi, että joutuu jäämään meille kahville ja joutuu tekemisiin tämän umpi- ja megahullun ämmän kanssa, joka on hurmiossa jostain niin ylevästä - ja ilmeisesti vain tohtoreille kuuluvasta - Jaan Kaplinskista.

Tohtori oli jo puolijuoksua menossa kohti ulommaista ulko-ovea ja kun hän saavutti ulommaisen ulko-oven kahvan, kuului hento kuiskaus: Uku Masing! Tohtori pääsi ulos, paiskasi oven takanaan kiinni, hyppäsi autoonsa, räpsäytti sähkölukon päälle ja kaasutti kauhuissaan tiehensä. En muista, istuiko tytär jo autossa.

Voi olla, että vein tyttären jälkikuljetuksessa säikähtäneen tohtorin kotiin. Ihan niin törkeä en ollut, että olisin tunkeutunut älymystökerman kotiin ja alkanut kysyä lisää: Kukaaaa vituuuuun Uku Masingggggg????????????

.... 

Auli Viitalan Elämäni kansalaisena on taas paras lukemani kirja, jos sitä nyt juuri kysyttäisiin.

Tosi tylsä juttu, sillä en osaa kirjoittaa kirjoista, joista pidän, kiinnostavasti. Mitä saa irti siitä, että Viitalan lukijana teki mieleni nousta seisomaan punaiselta lukusohvaltani - vieno kissan pissa haisee siinä edelleen, vaikka Matti käytti Kärcheriä - ja puhjeta valtaisiin suosionosoituksiin siinä kohdassa ja tässä.

Sama ilmiö oli Valdur Mikitan Kantarellin kuuntelemisen taidon kanssa. Mikitan Lingvistinen metsä meni vieläkin syvemmälle. Sen ajatus materian ja aineen tietoisuudesta herätti aivomyrskyn.