Dialogin kirjoitusharjoituksia Järvelän kirjastosta

ti 4.4.2023

Istun Rautavaaralla ja odottelen Jätekukon roska-autoa. Tulin tänne Kaivokoskelle katsomaan, saanko eristepaketit siirrettyä tuvasta tuulikaappiin ja imuroitua. En saa. Paketit eivät ole kovin painavia, mutta ne ovat laajoja enkä saa mistään otetta.

Joutuisin raahaamaan ne kynnyksien ylitse enkä varmaankaan saisi niitä ehjänä siirrettyä. Tänään pitäisi olla roskiksen tyhjennys. Odotan, että kuulen ulkoa peruutuspiippauksen. Se on suuri tapahtuma täällä. Urbaani ääni.

Julkaisen tänään tekstin, jonka kirjoitin Järvelän kirjastolla viime tiistaina. Dialogiharjoituksen jälkeen on raportti siitä, kuinka löysin itseni Hämeenkulma-lehdestä.

Dialogi

ti 28.3.2023

Kirjoitan kuulemani koulu-Järveläni kirjastosta. Istun lasten osastolla ja vihreällä sohvalla on kolme varhaisteiniä. Voisivat olla oikeastaan luokkakavereideni lapsenlapsia. Dialogissa esiintyy yksi nimi. Sen muutan vastaavaksi. Pojan nimi kuulostaa hiukan venäläisperäiseltä.

Tyttö, jonka ympärillä kaksi poikaa kieppuu, istuu sohvan kulmassa. Toinen pojista, jonka isä ilmeisesti äsken soitti ja käski kotiin, ryömii sohvan alle. Tytön viereen jää tumma poika, ihan lapsen näköisiä kummatkin pojat.

- Missä Nikita on? kysyy kihertäen poika sohvalta
Sohvan alta kuuluu hihitystä.
- Missä Nikita on? kysyy poika sohvalta toistamiseen.
- En tiedä, mutta sun käsi on mun perseen alla, sanoo tyttö. Tyttöä yhtä aikaa naurattaa ja vähän kyllästyttää kahden ihailijan sinnikkyys.
Nikita kieputtelee itsensä sohvan alta ja temppuilee koulurepun selkäänsä. Sanoo: "Moikka!" Tummempi poika jää tytön viereen sohvalle. Hän hakee hyllystä kirjan. Selaa sitä jonkin aikaa ja vie takaisin hyllyyn paikoilleen. Harmi, että en näe, mikä kirja se on. Poika kommentoi kirjaa. Sitten sekä tyttö että poika selaavat vaiti puhelimiaan. Hiljaisuus keskeytyy välillä.
- Tää on hyvä biisi!

Saan Tuula-serkun kirjeen jollekin mallille, suljen Libre Officen ja pakkaan läppärin reppuun. Pitää käydä ennen lähtöä vielä varmuuden vuoksi vessassa. Kaupassakin pitää juosta. Aion jättää Saabin kunnantalon parkkipaikalle ja kerätä askelia ennen Helsinkiin menoa.

Ajattelin aikaisemmin, että haen Kärkölän kirjastoon kirjastokortin, jotta voisin käydä kirjastossa kirjoittamassa omatoimiaikaan, kun olen matkalla Helsinkiin Marian luokse tai Helsingistä. Tykkään ajaa Koskisen Oy:n laanin ohitse ja aina Koukunmaan risteyksessä ajattelen, että elämäni ensimmäinen kaveriyökyläilyni oli Viitasen Tuulan kotona.

Viitasilla oli hevonen ja kalkkuna. Koirat saivat nukkua sängyssä. Se oli ihanata! Kävimme kurkistelemassa hevosta pilttuun rautakaltereiden välistä. Kiva kouluajan muisto! Nyt jos kysyttäisiin, olisi mukava, jos olisin mennyt aikoinani jonkun pientilan emännäksi.

Kirjoituksessani on kaiketi historiallinen preesens, sillä oikeasti kirjoitan merkintääni alusta ja dialogin lopusta Rautavaaran pientilan pikku kamarissa. Täällä on kylmä, mutta siedettävää. Historiallisen preesensin määritelmän katson Lapinlahdella kirjastosta lainaamastani Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjasta.

Tästä eteenpäin menneessä aikamuodossa, historiallinen preesens tuntuu jotenkin teennäiseltä:

Kirjaston vessakäytävän oviaukossa oli mukavan näköinen nojatuoli. Siihen oli istunut (koko ajan tässä merkinnässä joku istuu, höh). Siihen oli asettunut (parempi verbi, vaihtelua) keltatakkinen mies (työläinen). Hän selasi Hämeenkulman vuosikertoja.

Kävin äkkiä vessassa ja kaivoin paikallislehden vuosikertahyllystä vuoden 1983 ja 1984 Hämeenkulma-kansion. Selasin Peruskooppi-nuortensivut esiin. Siellä olin minä. Monessa kohtaa. Kirjoittajana, piirtäjänä ja kuvaajana sekä tietenkin: kuvissa!

Nauratti niin. Olin ollut yhtenä haastattelijana vain mukana haastattelemassa vuoden 1983 abeja eikä ollut mitään ongelmaa siinä, että esiinnyin kuvassa. Toki olin lehdessä vain symbolisessa mielessä, mutta silti. Minulla oli käsin jonkun opettajan kirjoittama A4-koon kyltti (ylösalaisin kädessä). Siinä luki: "Ylioppilaskirjoitukset hiljaisuus!"

Nauroin itselleni. Olin kuvasssa, vaikka en ollut haastateltava. Olin vain yksi haastattelijoista. Minusta oli mukava olla lehdessä. Kirjoittajana, kuvittajana, valokuvattavana. Yhtään niin sanotusti oikeaa juttua en löytänyt arkistosta, mutta pääsin kesällä 1983 Puumala-lehteen kesätoimittajaksi (17-vuotiaana, ei ajokorttia, ajoin juttumatkat ja myös töihin Huuhkaalasta pyörällä) sen perusteella, että nuorisosivun vetäjä sarjakuvapiirtäjä Harri Vaalio (Wallu) oli kirjoittanut minulle kivan työtodistuksen ja suositukset.

Kun olin kesän Puumala-lehdessä työskennellyt, kirjoitin sitten jo syksyllä 1983 ja keväällä 1984 oikean jutun tai haastattelun kaltaisia kirjoituksia Hämeenkulman Peruskooppiin. Pari juttua on onnistunut säilymään arkistossani, kuten järveläläisen älykön Sami Hilvon haastattelun.

Sami Hilvosta tuli sittemmin Suomen Japanin-tuntija ja kääntäjä sekä kirjailija. Olen kaksi hänen romaaniaan lukenutkin: Viinakortin ja Pyhän pedon.

Nyt alkaa olla niin kylmä, että sormet muuttuvat kohta sinistäviksi nakeiksi. Roska-auto ei ole vielä käynyt. Taidan tehdä hiihtolenkin ja lähteä Lapinlahdelle.