Osalta? Mitä pitää ajatella päätoimittajasta, joka antaa palautetta tällaisen lauseen kera: "Parnasson osalta joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan tekstitarjoukselle ei kiitos."?

Auli Viitalan Elämäni kansalaisena, Tittamari Marttisen Avoimesti sinun ja Tunturit takapihalla - Kun lähdin Lappiin, Tõnu Õnnepalu tunkee merkintääni jälleen!

ke 3.5.2023

Lainasin Tittamari Marttisen Tunturit takapihalla Rautavaaran kirjastosta. Palautin sinne Auli Viitalan Elämäni kansalaisena ja sujautin väliin Lintula-kortin. Tunnustin siinä, että olin tärvellyt kirjaa ja tarjouduin korvaamaan aiheuttamani vahingot.

Elämäni kansalaisena putosi Lapinlahdella punaisen sohvan väliin. Etsin kirjaa joka paikasta ja sitten tajusin. Aloin kammeta vuodesohvaa auki ja jokin kinnasi. Auli Viitalahan se siellä. Käytin voimaa ja väkivaltaa sohvan aukaisemiseksi ja muovitettuun Eläämäni kansalaisena tuli viilto.

Kirjoitin korttiin, että juuri siksi ostan kirjoja omakseni. Lainasin aikoinaan Lapinlahden kirjastosta Karl Polanyin Suuren murroksen. Se taisi tulla Oulusta asti kaukolainana. Pyöräilin läpi kirkonkylän ja postilaatikollamme onnistuin jotenkin kaatumaan pyöräni kanssa. Polanyi vierähti pyörän etukorista maahan ja alla oli pienen pieni, mutta terävä kivi. Kivi meni kannesta lävitse kuin luoti.

Ostin Oulun kirjastolle uuden Polanyin. Pidin itse sen, jonka kanteen olin saanut aikaan luodinreiän. Kun palautin uuden Polanyin Lapinlahden kirjastoon, maailman kirjastohistorian happamin kirjastotäti melkein tukehtui mieliharmiinsa.

Kirjoitin Polanyista, en happamasta kirjastotädistä, Kansan Uutisiin kolumnin otsikolla Kaaduin Karl Polanyin kanssa polkupyörällä. Minulla olisi vanha iso ulkoinen kovalevyni työpöytänäni olevan koulupulpetin vatsassa. Koska pääni on aivan mössöä huonosti nukuttujen öiden vuoksi, taidan kaivaa kovalevyn esille ja kopioida kolumnin tänne.

Enpäs näköjään kopioi. En löydä kolumniani. Sen sijaan löysin tekstin otsikolla Kapitalismi ja hammasharja sekä Porvarin kokovartalomuotokuva. Kapitalismista ja hammasharjasta olen kirjoittanut Kusariin syntymäpäivänäni 2009.

Lainasin kirjoituksessani Jouni Tossavaisen Kylmää maratonia: ".... Samaan ilmiöön oli jo aikaisemmin törmännyt kuopiolainen kirjailija ja runoilija Jouni Tossavainen. Hän oli koettanut hankkia kelvollisia juoksukenkiä. Kirjassaan Kylmä maraton Tossavainen kiteyttää kapitalistisen markkinointikulttuurin syvimmän olemuksen: ´Olkoon vain kengät `käsitteiden säiliöitä`, mutta minun jalkani sanovat, että erään välinevalmistajan säiliöiden pitäisi toimia.´" (Pia Valkonen Kansan Uutiset 16.10.2009 kolumni)

Jostain syystä toistelen blogissani eri vuosina Kusarin Polanyi-kolumnia. Pitää joskus ajan kanssa etsiä se ja julkaista muhkeassa erinomaisuudessaan täällä. (hehe, ei kirjoitus huono ollut). Minulla on sivusto Kansan Uutiset. Olen saanut sinne ripustettua kokonaista kolme Kusari-kolumnia.

Kun saamme taas rakennusliikkeen vauhtiin, pyydän Webbiriihtä tekemään sivustolleni osaston Tõnu Õnnepalu ja Parnasson hylkäämät tekstit. Jossainhan minä ne haluan julkaista. Kirjoitin muuten päätoimittaja Karo Hämäläiselle seuraavanlaisen viestin:

"Hei, verottajan tähden joudun tekemään tämän. Joudun ainakin koettamaan tekstieni myymistä, sillä blogini piti olla rakennusliikkeen markkinointiblogi. Kävi kuitenkin niin, että juuri, kun aloitin kirjoittaa, lasteni venäläinen isä kuoli eikä minua ensinkään tai alun perinkään, jos totta puhun, huvittanut kirjoittaa mitään markkinointipaskaa.

Joka tapauksessa tilintarkastusyhtiömme nillittää blogista. Se kun ei tuota mitään. Firman Kupparekisteritiedoissa on kuitenkin taiteilijatoiminta. En ymmärrä tilintarkastajan logiikkaa, sillä blogillani saan ihmisiä - no lukemaan blogiani ja ehkä joku heistä ostaa meiltä lopulta Savonia Ekotalon. Uskon näin.

Lyhensin Parnassoon tarjoamaani Tõnu Õnnepalu -tekstiä. Siellä on yleistä ajatusta siitä, että isoja kustantamoita ei näytä virolainen kirjallisuus kiinnostavan.

Jaapa jaa, vai sekö onkin perimmäinen ongelma? Onko virolainen kirjallisuus ylipäätänsä liian spesifi juttu Otavamedian julkaisulle ja ovatko Kirjokansi, Sammakko sekä Arktinen Banaani teille kiusallisia herhiläisiä?

Voin lyhentää kirjoitustani vielä lisääkin.

Terveisin
Pia Valkonen
kiusallinen persekärpänen"

En saanut päätoimittajalta tähän enää mitään vastausta. Koetan vielä muokata tekstini yleisönosastokirjoitukseksi. Kiinnostavaa on, että ensimmäiseen piiiiiiiitkääääään kirjoitukseeni vastaus oli tällainen. "Kirjoitat sujuvasti ja nostat esiin kiinnostavia detaljeja. Parnasson osalta joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan tekstitarjoukselle ei kiitos."

Kun pyysin tarkennusta siihen, että tekstini ei Parnassoa kiinnosta, vastaus oli se, että tekstini oli lukenut Parnasson virolaisen kirjallisuuden asiantuntija ja tekstini oli hänen mielestään ollut sekava. Haluaisin niin tietää, kuka asiantuntija on!

Onko se joku märkäkorvainen nuori mies, joka saa paskahalvauksen siitä, että melkein kuusikymppinen muija maalta uskaltaa ylipäätänsä kirjoittaa ja tarjota tekstejään Parnassoon?

Myönnän, että tekstini oli sekava, sillä halusin sanoa Õnnepalusta kaiken. En tiedä, miksi tyyppi minua niin kiehtoo. Ehkä hänen tekstiensä muutos kiehtoo. Kuulin Õnnepalusta kommentin, että tämä kirjoittaa ikään kuin yhtä ja samaa kirjaa.

Eikä kirjoita. Aluksi salanimillä Eemil Tode ja Anton Nigov tuli kyllä kaksi melko identtistä autofiktiota. Tarkoitan tällä fiktiivisiä romaaneja, joissa on kirjoittajan omaelämäkerrallisia elementtejä, mutta sitten Õnnepalu muuttui. Lopulta yhdistelmäkokoelma Valheiden katalogi ja Englantilainen puutarha olivat blogimerkintätyyppistä omaelämäkertaa, jossa aihe homoseksuaalisuus oli täysin ohitettu juttu.

Valheiden katalogissa esiintyi kyllä salaperäinen A ja hänen kanssaan pikku esseiden minäkertoja vilkutti Nato-hävittäjälle, mutta A:n sukupuoli saattoi olla mikä tahansa. Toin eilen Õnnepalun Paratiisin Lapinlahdelta Kaivokoskelle ja kahlailen sitä saadakseni selvää, onko kirjeet kirjoitettu miehelle vai naiselle. Vai eikö sillä todellakaan ole väliä.

Jostain syystä sillä on minulle väliä - vielä. Voi olla, että joskus tulevaisuudessa ei ole. JA! Koska Parnasson päätoimittaja antoi palautteessan minulle vastauksen, jossa käytti huonoa suomea: "Kirjoitat sujuvasti ja nostat esiin kiinnostavia detaljeja. Parnasson osalta joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan tekstitarjoukselle ei kiitos.", jaanaan tätä maailman tappiin.

Parnasson osalta? Jeppujee! En anna periksi, sillä jos kerta Suomen Kirjallisuustaivaan Suuri Auktoriteetti saa käyttää huonoa kieltä, minä saan pommittaa Suurta Auktoriteettia viesteilläni ja kirjoitusteni eri versioilla. Siinäpähän kärsii poloinen. Osalta. Voi hyvää päivää sentään! Ja minä opin jälleen tiivistämään tekstejäni. Tiivistelin niitä välillä Kansan Uutisiin niin, että kuopiolainen vasemmisonainen Mervi Höylä sanoi minulle vasemmistonaisten omaelämäkerrallisella kirjoituskurssilla: "Anteeksi, mutta sinun viimeisin kirjoituksesi Kansan Uutisisissa. En ymmärtänyt siitä mitään."

Ymmärrän, että rouva ei ymmärtänyt. Olin ensin kirjoittanut tekstin kertaalleen ja sitten lyhensin sen määrämittaan. Juuri siksi Töllöttimen kiuruvetisen eksentrikon Matti Lappalaisen haastatteluun kesken kaiken putosi Ismo Apell. Tekstien Adelaide de Saint Erasmo ts. Hannele Tikkinen huomautti Apellista oitis: "Mistä se siihen pölähti?"

Sain muuten Supikas-kesäkeitto- ja maksakastike -merkinnästäni palautetta, että kirjoitan tiivistä tekstiä. Palaute lämmitti, sillä tiiveys ei ihan aina ole tekstini ominaisuus. Kirjoitan ihan liian usein blörön blörön ja nyt palaan Tittamari Marttiseen.

Kyllä vituttaa, että sain Parnassolta hylsyn. En lannistu. Yritän uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Tittamari Marttinen kirjoittaa Tuntureiden tuoksussa ei kun Tuntureiden takapihalla pikku kivoista arkipäivän asioista eikä minulla ole mitään hävettävää blörinöineni, kun kerta tällaista joku saa kovien kansien väliin. Alvar Aalto ja Lapin kirjastoverkko palvelee nopeasti ja juuri arkipäiväinen kohta kahvimukeineen on tähän mennessä lukemani paras.

Mutta että sitten tällaista: "Kaamos ei ahdista - se päinvastoin herkistää katselemaan tarkemmin ympärilleen."  (s. 152) Jaapa jaapa. Diipa daapa. Lisäksi jäin miettimään, onko ahdistuksen vastakohta herkistyminen. Ilmaus onnahtelee. Vähän niin kuin kirjoitin joskus Ärräpäihin, että konttaan mutaisissa vesissä. Hm, toveri OIva Hevonen huomautti ystävälliseen sävyynsä, että onpa vähän vaikeata semmoinen - etenkin, jos on syvä mutalampi.

Muistan, kuinka Jouni Tossavainen keräsi blogiinsa Kjell Westön F-voittajasta lepsukset. Mustan kahvin esimerkiksi. Sen jälkeen aloin huutaa tuskasta ja revin käsivarsistani orvaskettä, kun jonkun hiukset olivat maitokahvin väriset.

Semmoista tukkaa oli loppujen lopuksi aika monella viihdekirjan romaanihenkilöllä.

Tittamari Marttinen vertautuu Tuntureissa takapihallaan Vanhaan blogissaan Mutisevaan mieheen, Hannu Mäkelään. Kun tämä pääsi rakkaan A:nsa kanssa naimisiin, loppuivat kiinnostavat blogimerkinnät. Syntyi romaani Pilven reuna. Siinä olikin sitten se, mitä olin jäänyt blogissa kaipaamaan.

Myös Mäkelän Lukemisen ilo ja Kirjoittamisen ilo ilahduttivat minua kovin, sillä kirjailijan blogi oli surkastunut mutinaksi. Viimeksi Mäkelä kirjoitti Vapusta ja julkaisi kuvan Kirsi Pihasta ja tämän miehestä Marco Sitarlan sohvalla.

Ihanata! Pariskunnat vierailevat toistensa luona. Minä niiiiiiiin olen kaivannut, että löytyisi jokin samanhenkinen pariskunta, jonka luona voisi vierailla ja puhua kirjallisuudesta sekä kapitalismista että uusliberalismista että vaikka mistä. Viime kesällä ehdotin ystävystymistä, mutta sain pakit. En ole toipunut siitä vieläkään.

Edellytys tietenkin on, että pariskunnasta kumpainenkin tunnistaa avaintermit. Esimerkiksi juuri uusliberalismin. Ei sellaista pariskuntaa taida olla. On vain elettävä kummallisessa puoliyksinäisyydessä.

Jepu jee, mutta lupaan vielä selata Tittamari Marttisen Tuntureita takapihalla. Ehkä sieltä löytyy toinenkin kohta, joka jää mieleen. Äsken kirjan sivuilla vilahti Hesarin toimittajan Anna-Stiina Nykäsen nimi. Jospa siinä olisi jotain kiinnostavaa.

Arvelen, että Tuntureita takapihalla on tilaustyö eikä Tittamari Marttinen ole pannut siihen parastaan. Aloitin kuuntelemaan hänen Avoimesti sinun -romaaniaan ja sieltä löytyi sivistyneiden ihmisten tyhjäksi käynyt avioliitto.

Muistin Marttisen Kirjapaja-kirjan nimeksi Tuntureiden tuoksu, sillä Avoimesti sinun -kirjassa on kosolti tuoksuvia elämyksiä. Mikään ei tosin maailmankirjallisuudessa ylitä Tõnu Õnnepalun Eemil Todena kirjoittamaa aistielämystä luterilaisesta öylätistä. Sen maku kun tuo Enkelten siemenen mukaan mieleen sperman. Vertaus on ihan yliveto.

Avoimesti sinun minäkertojalla on mies Juha, joka toi kotiin opiskelijatyttöjä ja -poikia. Vaimo tunsi itsensä yksinäiseksi ja koskettavaa oli, kun vaimo-minäkertoja ajatteli, että voisi vaikka maksaa prostituoidulle vieressä nukkumisesta.

Minäkertoja tunsi ihon ikävää, mutta ei välttämättä olisi halunnut seksiä. Teki mieleni itkeä. Juhan kumppanit jättivät asuntoon pikkuhousuja ja muuta sen semmoista hähmäistä. Minäkertoja ajatteli, että hän voisi perustaa kotiinsa löytökorin. Sieltä miehen vosut voisivat käydä onkimassa stringejään.

Apua! Stringit. Jeesus, nyt en ala kirjoittaa oman aviomieheni neitsyen seksipökistä! Nainen on julkiuskovainen ja tilannut arvatenkin pögät postimyynnistä.