Katri Helenan elämäkerran jälkeen mikään ei kelpaa -
Imagessa puhe- ja kirjakielen erosta!

ti 30.5.2023

Gratinoin uunissa Matin viikonlopuna laittamaa perunamuusia. Edellisessä lauseessa laittaa-verbi on oikeassa käytössä. Laittaa voi vain ruokaa. Kaikki ovat alkaneet hysteerisesti pelätä panna-verbiä ja panevat laittaa-sanaa sen tilalle melkein mihin vain.

Uusimmassa Image-lehdessä (5/2023, kesäkuu) oli mainio juttu puhutun suomen kielen ja yleiskielen erosta. Haastateltavana oli suomen kielen professori Jaakko Leino. Leinon mielestä suomen yleiskieli pitäisi rakentaa kokonaan uudestaan. Kirjakieli on luotu 1800-luvulla ja se oli laiha kompromissi murteiden Suomessa.

Kirjakieleen ei ollut eikä edelleenkää ole tyytyväinen kukaan. Sen luomisessa koetettiin ottaa huomioon murteiden variaatio, mutta näin savon kielisen miehen vaimona väittäisin, että 1800-luvun yleis- ja kirjakieliauktoriteetit pyyhkivät etenkin savon puhujilla pöytää.

Savon kieli olisi oma kielensä, jos eläisimme keskemmällä Euroopassa.

Leinon mukaan suomalaiset puhuvat nykyään samankaltaisemmin kuin ennen vanhaan, mutta muutos on pääkaupunkiseutulaisemman ja etelähämäläisemmän puhekielen suuntaan.

Etelähämäläisemmän! Jes. Olenkin yht´äkkiä muodissa. Rummunlyöjäni on eteläkarjalainen, Imatralta, mutta sanani ja painotukseni Kärkölästä. Jos haluan oikein ärsyttää Mattia, kytken päälle hesalaisen nasaalini ja joskus jopa vähän lespaavan ässän. Mä ja sä ovat mulla must.

Haluaisin niin kovasti sanoa mie ja sie, mutta Imatralla syntymisestäni huolimatta ne eivät tule suustani luontevasti. Jos joku sanoo mie ja sie juuri eteläkarjalaisella painotuksella, puhkean miltei itkuun liikutuksesta, kuten eilen kun katsoimme Itä-Suomen uutisia. Itä-Suomen koulun Lappeenrannan yksikön rehtori Jani Naskali sanoi mie ja myö.

Koulu on venäjänkielinen koulu ja se toimii Imatralla, Lappeenrannassa ja Joensuussa. Jos jotain kadun, kadun sitä, että en tyttöjen syntymän jälkeen repäissyt ja vienyt laumaani Imatralle tai Lappeenrantaan. Yritin kyllä. Kun Leonid oli muuttanut Suomeen, hain Demokraattiin kaakonkulman aluetoimittajaksi. Minulle olisivat kuuluneet myös Venäjä-jutut.

Luulin, että Moskovassa opiskelleena, Tampereen yliopistossa venäjää lukeneena ja etenkin Kansan Uutisten aluetoimittajana olisin kova sana. En ollut. Taisin näyttää kovinkin kommunistilta Demokraattia päätoimittaneen kaavilaisen Kari Arolan silmissä. Minua haastatteli myös Teijo Piilonen, toimittajatutkintolainen hänkin.

Haastattelu oli jotenkin kankea. Muodissa oli oikeistodemarius ja niin. Kaiketi vaikutin liian vasemmistolaiselta, vaikka olen kepulaisesta perheestä, mitä en tietenkään kenellekään kertonut koskaan - ja äänestin koko ajan vihreitä - paitsi niissä vaaleissa, joissa olen itse ollut Vasemmistoliiton ehdokas.

Olisin halunnut lapseni venäjänkieliseen kouluun. Heidän elämänsä olisi nyt aivan toisennäköinen, jos olisimme lähteneet lähemmäs Venäjän rajaa 1990-luvun lopussa. En ole vieläkään sinut sen kanssa, että jumin Pohjois- ja Ylä-Savoon.

Minulla oli Kuopiossa tiivis ystäväpiiri ja kun olin jo aloittanut jeremiadini paikallislehdissä (hedelmättömin ajanjakso elämässäni, herrajumala, mitä ajan hukkaa!), nyt jo edesmennyt Hyttisen Risto sanoi, että olisi muuttanut Imatran suunnalle myös, jos minä Leonidin ja tyttöjen kanssa olisimme muuttaneet.

Melkein huusin ääneen tuskasta puhelimessa. Risto olisi voinut sanoa sen kokonaan ääneen, kun minä atvailin asiaa ystävilleni puoliääneen. Siinä kohtaa minulta puuttui rohkeutta. Ehkä ainoa kohta, jossa rohkeutta olisi pitänyt olla.

...

On vielä kolme ja puoli Hesaria lukematta. Eilen kahlasin lukematta jääneet Savon Sanomat ja tänä aamuna Karjalaiset sekä osan Hesareista. Tänään tavoitteenani on vain kirjoittaa yksi työsopimus allekirjoitusta varten, allekirjoittaa yksi koulutussopimus, sopia kosolaisen työhaastattelu, ajatella yhden urakkasopimuksen allekirjoittamistilaisuutta ja kasata siskon asioihin juridisesti kuuluvia papereita lähetettäväksi eteenpäin.

...

Imagesta (5/2023, kesäkuu) lluin ihan ensimmäisenä Venla Rossin ja Timo Villasen reportaasin Sonkajärveltä. Kansiotsikkona oli Savolainen tähtitehdas -miksi pieni Sonkajärvi tuottaa taiteilijoita? Erinomainen juttu ja nauratti se, kuinka toimittaja ja valokuvaaja olivat ajaneet keskusraittia neljäsataa metriä ja odottaneet, milloin se oikein alkaa - kulttuurikirkonkylä värikkäine ihmisineen - olikin käännyttävä takaisin - se oli jo siinä.

Oikeastaan Rutakkoa rumempi Sonkajärvellä on vain Sukeva. Se koostuu suosta, hakkuualueista ja entisestä vankilasta. Mietin, miksi Timo Villasen hienot ja oivaltavat kuvat oli sävytetty kummallisen sinivioletinharmaiksi. Oliko se tarkoituksellista Sonkajärven visuaalisen ankeuden korostusta vaiko vain painotekninen kömmähdys?

Lehden logo on harmaanturkoosinvihreän sininen. Onko sivut sävytetty kauttaaltaan samanhenkisiksi logon kanssa? Kuvat kautta koko lehden olivat sameita. Tukossa, olisi ennen sanottu. Sainko minä Rautavaaralle maanantaikappaleen?

...

Mutta ne ihmiset - etenkin Sukevalla! Varmaan johtuu siitä, että vankila on tuonut sekä Rutakolle ja Sukevalle jollain lailla valistunutta ja ehkä jopa idealististakin väkeä. Venla Rossin jutussa on korostettu Sonkajärven koulu- ja kulttuuritointa. Voihan osasyy olla äskettäin eläkkeelle jääneessä legendaarisessa kulttuurisihteerissä. Häntä en onnistunut koskaan tapaamaan.

Isä Markku Suokonaution Sukevan kirjallisuuspiirimummoja en unohda koskaan. He olivat odottamattomia, henkeviä, älykkäitä ja lämpimiä.

Olen ollut myös Millu-lehden kesäpäätoimittaja yhden kuukauden ajan. Se on paikallislehtijeremiadini paras ajanjakso. Mukavin. Ei tarvinnut olla kenenkään kanssa tekemisissä. Istuin yksin Sonkajärven toimituksessa ja säätelin itse työaikani.

Tein kaikki mahdolliset viikonloppukeikat tytöt mukanani ja pidin ylityövapaat viikolla keskellä päivää. Kävelin ristiin rastiin Rutakon lenkkimetsissä. Tosin Volokin polun juttukeikalla avioliittoni tuhoutui, mutta siinä kohtaa avioliittoamme ei ollut kolmansia osapuolia. En tuntenut vielä sonkajärveläistä kommunistijohtajaa.

Vai oliko sittenkin jo? Tämän todella haluaisin tietää. Haluaisin tietää vuoden, jolloin Kino Sirénin koneenkäyttäjä ryhtyi aviomieheni iholle. Mieheni kertomassa saattaa olla vuosien heitto.

Tästä pääsenkin Katri Helenan elämäkertaan, Laulaja. Kirjailija Antti Heikkinen sanoi Facebookissa, että harvoin hän sellaista sanaa käyttää, mutta Katri Helenan elämäkerta oli ihana. Tämähän on himru paljon sanottu, sillä kirjoittaja ei ole Heikkinen itse, vaan Elina Hirvonen.

Panin Heikkisen lausunnon merkille, mutten sittenkään heti alkanut elämäkertaa kuunnella. Siitä oli vähän liikaa juttuja joka puolella. Lopulta aloin kuunnella ja oli todella ihanata, että Katri Helena luki elämäkertansa itse. Lauloikin välillä. Hänen äänessään oli jo vanhan naisen hieman ujeltavaa sävyä. Katri Helenan elämäkerrassa se jotenkin kuului asiaan.

Muistan, kuinka joku kunnianhimoinen ortodoksikanttori perusti seurakuntaan ammoin erikseen vanhojen äänten kuoron, sahakuoron. Ihmisen ääni kun vanhemmiten muuttuu.

Katri Helenan elämäkerran jälkeen ei huvita oikein aloittaa mitään. Aloin kuunnella sitä lopulta sen vuoksi, että Panu Rajala oli jommassakummassa Keltalehdessä tiuskaissut entisen vaimonsa rakentaneen oikean nyyhkytarinan. Suhtauduin vielä Panu Rajalaan jotenkin ymmärtäväisesti, kun olin lukenut hänen versionsa avioliitosta Lavatähti ja kirjamies, mutta nyt kun vaimon oma versio onkin "nyyhkytarina", perun miltei kaikki suopeat ajatukseni Rajalasta.

Tai no, olen edelleenkin sitä mieltä, että Lavatähti ja kirjamies piirsi Katri Helenasta tarkan kuvan ja jollain käsittämättömällä tavalla kirjan sävy oli jopa lämmin. En tajua moraalipaniikkia, kun kirja ilmestyi.

Kirjan arvioinut Ansa Heinonen (Keskisuomalainen 21.3.2013) ei itse asiassa kyseenalaistanut sitä, miksi kirja on kirjoitettu, vaan mielestäni jopa ymmärtää sitä; Heinosen mielestä kirja toimii varoittavana esimerkkinä siitä, mihin "rakkauden nälkä" meidät johtaa.

Tämän olisi Heinonen voinut kirjoittaa terävämminkin: "Ehkä tarina toimii varoittavana esimerkkinä siitä, mihin rakkauden nälkä voi meidät johdattaa." Hyvä huomio kuitenkin, vaikka pliisusti ilmaistu.

Katri Helena Laulajassa korostaa sitä, että Rajala teki hänelle kirjallaan haljun tempun. Lavatähdestä ja kirjamiehestä en tätä muista, mutta Heinosen mukaan Katri Helena itse aloitti tavallaan avioliiton jälkeisen sodan suostumalla Ilpo Tuomarilan käsikirjoittamaan Katri Helena -musikaaliin ja musikaalissa Rajalasta ei piirry kovin miellyttävä kuva.

Rajala tuntuu loukkaantuneen jo, kun hän entisen vaimonsa elämäkertasuurmusikaalissa on häntäheikkimäinen Proffa. Mitä loukkaantumista siinä muuten on, sillä Rajalahan on mitä ilmeisemmin ollut Katri Helenalle täysi mulkunderi.

Katri Helenalla soivat varoituskellot jo Rajalan ensimmäisen vierailun jälkeen. Katri Helenan toinen tytär tuumasi jotain sellaista, että äidin sulhasehdokas vaikutti sarjamurhaajalta. Jotain hyytävää patologisesti valehtelevassa Rajalassa on.

Viimeiseen saakka Rajala kuuluu kieltäneen sen, että hänellä olisi sivusuhde seuraavaan vaimoon, nyt jo edesmenneeseen Marja Norhaan. Rajalan valehtelu näyttäytyy lähinnä patologiselta. Ja miksi Rajala ei sitten rakastanutkaan Katri Helenaa? Siksi, että laulaja ei lukenut kirjoja eikä juonut viiniä.

Sen sijaan Panu Rajala näyttää valokuvissa Katri Helenan kanssa piinalliselta tenunenältä. Alkoholiko Rajalan ongelma loppujen lopuksi oli?