Katri Helenan elämäkerran jälkitunnelmissa - Tatiana Elfin Erokeskusteluja ja Ville-Juhani Sutisen Hajonneen maailman käyttöopas

Katri Helena rakasteli aviorakkauden miehensä Timo Kalaojan kanssa aina takaisin - ihanata, ihanata!

Kello viiden herätys häiritsee elämää

ti 27.6.2023 ja ke 28.6.2023

Sain eilen aikaan vain viimeisen alaotsikon. Tänään sisällä astioita pestessäni tajusin, että jatkon piti kuulua näin: "Kun joudun totuttelemaan kello viiden aamuherätykseen, en pysty juuri muuhun. En kirjoittamaan, en lukemaan. Teen vain  välttämättömimmät ja muuten olen kuin nukkuneen rukous."

Kello viiden herätys on minulle mysteeri. Kello kuuden aamuherätys kävisi mainiosti. Menisin maate puolen kymmenen aikaan, lukisin ehkä vajaan puoli tuntia jotain ja kymmeneltä olisin unten mailla. Kello viiden herätys ei vain onnistu. Vähän vaille yhdeksän iskee aina hervoton vitutus: pakko saada unen päästä kiinni nyt, ihan pakko, ei vittuonnistu, eisaatana, jos ei onnistu, huominen on pilalla.

Lisäksi läppärin sippaaminen aiheuttaa edelleen kangertelua työssä. Piti päivittämäni miltei tasan vuosi sitten tekemäni tarjous. En ollut kopioinut tälle läppärille kuin vuoden 2023 tarjoukset. Ajattelin, että no kertarysäyksellä kaikki ja napsautin liitä-näpytintä.

Kone alkoi puhkua. Ihanko olet tosissasi - 1 965 tarjousta? Ei helevetinhelevetinhelevetti, ajattelin, tässähän menee koko päivä, enkä pääse ikinä pesemään mattoa laiturille. Tämän päivän maatyötavoite on pestä punainen pikku matto joessa. Matti toi Siilinjärven Halpa-Hallista mäntysuopaa.

Jos pesen edes yhden maton viikossa, saan ehkä kaikki koirien likaamat matot pestyä ennen syksypakkasia. Eilen aamulla oli mitä kirkkain ja mainioin aivo-olo ja suunnittelin siivouksia rannassa. Vähän ennen puolta päivää iski niin hirveä ukkosta edeltänyt ilmanala, että jo kello 14 olin tajuton.

Piti vain vähän torkahtaa, kun kerta aivoille iltapäivätorkut ovat tarpeen. Nukuin kuin kuollut melkein tunnin. Sitten taas vitutti. Illalla en varmasti saa unen päästä kiinni. Sain. Nukuin kello 20.45 - 21.00 ja sitten heräsin. Matti kömpi makuuhuoneeseen, toisin sanoen rymisteli ja pulputti, että meinaa vielä tsekata sähköpostit ja oli sähkökatkoksia, pulipulipuli, ajattelin, voisitko olla hiljtaa. En ehkä jaksanut edes tiuskaista.

Sitten valvoin ja tuskailin. Olikin kylmä. Tyyny oli märkä, sillä olin käynyt illalla uimassa ja tukka oli märkä enkä ollut jaksanut etsiä pyyhettä tyynyn suojaksi. Lisäksi aloin stressata siitä, että oikeastaan nettipurkki pitäisi kiskoa verkkovirrasta, jos ukkonen tulee yöllä takaisin.

Mutta että siis. Olen rakennusliikkeen historian aikana tehnyt melkein 2 000 tarjousta! Minä hyvä. Palkkojakin olen maksanut varmasti melkein kaksi miljoonaa euroa paikallistalouden kiertoon. Ei huono ollenkaan! Voin taputtaa itseäni nyt päähän ystävällisesti, sillä kukaan ei olisi arvannut, että elämässä näin käy.

Erokeskusteluja

En ole oikein Katri Helenan elämäkerran jälkeen kyennyt keskittymään mihinkään. Viikonloppuna kuuntelin varta vasten äänikirjaksi tehdyn Tatiana Elfin Erokeskusteluja, kun kaivoin vuosi sitten istuttamamme mustaherukkapensaat esiin rehottavista nokkospuskista. Punaherukatkin vapautin melkein kokonaan niitä reunustaneista rikkakasvikauluksista.

Erokeskusteluja olisi ollut tekstinä eri hyvä, mutta en pitänyt siitä, että vuorosanat näyteltiin. Kirja olisi voinut toimia radiokuunnelmana, mutta vaikka lukijana oli ammattinäyttelijöitä, päällimmäinen vaikutelma oli teennäinen.

Olisin ennemmin halunnut lukea Erokeskusteluja printtinä. Dialogi oli kirjassa hyvin kirjoitettu ja nyt googlasin; Elf onkin käsikirjoittaja. Hän on käsikirjoittanut Robaa (meidän työmies näytteli välillä Robassa, tästä olen ylpeä!), Sykettä (Annan lempisarjoja) ja Salattuja elämiä (Annan ja Marian lapsuuden lempisarja, Anna siirtyi Salkkareista hyväntahtoisempaan Uuteen Päivään ja Maria ties mihin räppiin tai Tokio Hotelliin).

Uusi päivä vetosi nuoriin juuri nuorten päähenkilöiden avulla. Ja hyvä niin. Ja hyvä, että lapseni pääsivät irti Fremantle-median Ihminen on ihmiselle susi -ideologiasta. Sitähän Salkkarit Suomeenkin syötti.

Tatiana Elf rakensi hienosti asetelmat vuoropuhelun kautta ja toi esille myös ystäväpariskunnan syvää ystävyyttä ja yhtä aikaa jännitteitä. Upeasti kirjoitettu, mutta näyteltynä äänikirjana valitettavasti jäi jotenkin lajityyppien väliin. Se ei ollut radioteatteria tai kuunnelma, vaan (vähäsen) teennäinen torso.

Voi peräpukama! Ukkonen jyristelee taas taustalla. Päätä särkee ja aivoradoissa rahisee hiekka.

Hajonneen maailman käyttöohje

Olen Ville-Juhani Sutisen kirjassa Hajonneen maailman käyttöohje kohdassa Gottlund ja Ruotsin metsäsuomalaiset. Gottlundista on kirjoittanut myös Jouni Tossavainen pitkästi. Pitää muistaa tuoda Kuoharit I - III Lapinlahdelta ja vihdoin lukea siitä Gottlund-osuus.

Sutisen käsikirja on mainio ja parasta, mitä olen lajia lukenut tai kuunnellut. Itse asiassa en ole apokalypsioita juuri edes avannut, jos ei oteta lukuun Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjaa. Siinä oli mitä parasta ja todentuntuista köyhyyden kuvausta, mutta romaani valitettavasti hajosi etenkin loppupuolella sekoiluksi.

Ilmestyskirjan olisi voinut ajatella jonkinlaiseksi hajonneen maailman käyttöohjeeksi. Tuskastuin romaanin scifi-osuuksiin. Miksi Ilvesheimon ne piti romaaniin tunkea? En ole scifin ystävä yhtään ja minusta osuudet kirjassa eivät olleet lainkaan kiinnostavia. Sen sijaan äärimmäisen kiinnostavia olivat kohdat, joissa Ilvesheimo kuvasi raatelevaa köyhyyttä, siinä selviytymistä ja köyhyydessä arvokkuutensa säilyttämistä.

Ville-Juhani Sutisen kirja kyllä kertoo suoraan, mitä ilmastonmuutos esimerkiksi Kaliforniassa tarkoittaa, mutta apokalypsia se ei onneksi ole. Dead Valleyssa saattaa olla 54 celsiusastetta lämmintä, mutta Sutinen luo toivoa. Muutos,ja ratkaisuja keksitään Kaliforniassa ja ehkä jopa Treasure Islandilla. Ratkaisun saattavat keksiä Treasure Islandin köyhät. He elävät saasteiden keskellä äärimmäisessä köyhyydessä. Eivät tuota mitään, mutta eivät juuri kulutakaan.

Materiaalia Suomessa on moneksi vuodeksi vaikka minkälaisiin Imma Tataranni -rätteihin, jos rajat yht´äkkiä pantaisiin halvoilta hikipajoissa ommelluille tekstiileille kiinni. Kirpparilta vain tilkkuja ja ompelukoneet vauhtiin. Mietin, miksi Imma Tatarannilla oli joka jaksossa useampikin aivan kammottava kolttu, pusero tai verme. Arvelen, että käsikirjoittajat halusivat sanoa niillä jotain.

Tosin Ville-Juhani Sutinen suhtautui kirpputoreihin ylimielisesti. Tuli vähän surullinen olo. Moni köyhä myy omaisuuttaan kirpparilla, jotta saisi edes muutaman roposen. Sitä paitsi nyt kun Rautavaaran Sattuman Kaappa on tuotteistettu ja hiottu, se on menettänyt viehätyksensä. Ennen vanhaan oli kiva katsella, mitä Sattuman Kaapan kirpparilla on ja viettää siellä aikaa.

Nyt Sattuman Kaapassa ei ole yhtäään roinaa eikä siellä voi edes kortteja kirjoitella. Ilmeisesti Sattuman Kaapassa ei saa viettää aikaa. Siellä ei ole tuoleja eikä myynnissä kahvia. Sattuman Kaappa on sairastunut tehokkuuteen.

Yrittäjien yllättävää toiveikkuutta ja yhteisen tekemisen henkeä

Yllättävä toiveikkuus vallitsi jokunen vuosi sitten Kuopion alueen Kauppakamarin tilaisuudessa Saanassa. Kauppakamariyritykset hiljenivät kuuntelemaan Kauppakamarin vastuullisuusasiantuntija Eero Yrjö-Koskista sekä ST1:n Pyhäksi Guruksi muuttunutta Mika Anttosta.

Kappasta vain - Eero Yrjö-Koskinen on nyt Brysselissä eurooppalaisen ajatuspajan (Institute for European Environmental Policy, IEEP) toiminnanjohtaja. Hän oli vuoteen 2015 asti toiminnanjohtajana Suomen Luonnonsuojeluliitossa. Öhöm, menin tilaisuuteen sen vuoksi, että luulin Eero Yrjö-Koskisen olevan tuolloin edelleen Suomen Luonnonsuojeluliiton leivissä.

Nyt muistan, mistä muistan Eero Yrjö-Koskisen. Luin 1980-luvun lopulla Ydin-lehteä. Olin varmaankin ainoa Tampereen yliopiston toimittajatutkintolainen, joka oli semmoisista kysymyksistä kiinnostunut.

Joka tapauksessa. Jos joku Kauppakamarin tilaisuudessa oli pettymys, se oli Mika Anttonen. Mies oli niin täynnä itseään ja hakkasi omahyväisyydessään jopa Keskuskauppakamarin Juha Romakkaniemen. Romakkaniemi ei jätä minua rauhaan. Menin olemaan hänen kanssaan eri mieltä Kuopion alueen kauppakamarin kevätkokoukseen, eksyin, en löytänyt ensin Kuopion Luotoa ja lopulta melkein myöhästyin eri mieltä olemisestani. Sen verran ehdin Romakkaniemen puhetta kuunnnella, että vaivuin hervottomaan vitutukseen hänen kokoomushyminöistään.

No, hyminöitkööt rauhassa romakkaniemet ja karoliinapartaset. Saanan ammoisessa tilaisuudessa oli salillinen innokkaita yrittäjiä, jotka halusivat yhdessä tehdä jotain maailman pelastamiseksi ja mitä sanoi Mika Anttonen? Pyyhki meillä nättiä sämpylänpuolikaspyllyään. Oli ylimielinen ja leipääntynyt. Ainoa, mikä merkitsee, hän sanoi, on se, mitä Kiina tekee.

Kiina varmaankin tekee sitä tätä ja tuota, mutta miksei kukaan kysy Eero Paloheimolta, millaisen ekokaupungin hän Kiinassa suunnitteli. Miksei Kuppakamari kutsu Vihreän puolueen perustanutta hullua insinööriä alustamaan? Tai jotakuta, joka tietää, mitä hyvää Kiinassa on meneillään. Suuri maa ja suuret toleranssit. Hyvää ja pahaa.

Kuitenkin Kiinan luulisi miljardiväestöllään olevan kiinnostunut siitä, miten kaikki ruokitaan. Sutisen kirjassa olikin otettu esimerkiksi tofu. Tofun keksivät kiinalaiset jo ennen kuin meillä lännessä alkoi Kristuksen aika. Olen pitänyt tofua kaupunkivihreiden paremmiston hifistelyruokana enkä ole juuri miettinyt, mitä se oikeastaan on. En ole tofua kaupasta ostellut, sillä en halua samaistua kaupunkivihreiden sinertäviin paremmistoporukoihin.

Öm, Vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta on vähän ollut pettymys. Eilen Maikkarilla oli puoluekolmikko studiossa ja mielenkiintoni herpaantui heti. Virta puhui tärkeilevällä, narisevalla, hermostuneella ääneellä. Vaikutelma tuli kylmästä oikeistopoliitikosta. Toivottavasti Virta petraa.

Wikipedian mukaan tofu (jap. 豆腐, tōfu, kiin. 豆腐, dòufu), jota kutsutaan myös nimellä soijajuusto, on soijamaidosta juoksettamalla tehty vegaaninen proteiininlähde. Buddhalaiset munkit aloittivat seitanin valmistuksen 1000-luvulla Kiinassa. Seitan tehdään vehnäproteiinista.

Liftari omavaraopistosta ja rekkakuski Venäjältä

Olisinpa kuunnellut Sutisen kirjan ennen viime torstaita, kun Paula-siskon kanssa poimimme Nurmeksen risteyksestä Joensuu-Kajaani -tien poskesta kyytiin Valtimon omavaraopiston käyneen teologin. Veimme Paulan kotiin ja kyyditsin liftarin perille asti. Ajoin Juuasta Joensuuhun ja kohti Varkautta. Ajoin Varkauden lävitse, pysähdyin Varkauden Portilla ja purjehdin Kuopion ohi Rautavaaralle.

Olin aivan lennossa! Sain kyytimisestä hienon palkan. Paljon ajattelemista lopuksi kesää, syksyn puolelle ja vielä varmaan ensi talveksikin. Ja tuleviksi talviksi. Teologi teki juuri sitä, mitä omavaraopiston käyneiden tulee tehdä. Hän valisti ja kasvatti. Minä ajoin autoa ja ammensin joka sanan.

Toivon, että minne omavaraystävykset ikinä asettuvat, he alkavat säteillä ympäristöönsä. Niin varmasti tekevätkin.

Edellisellä viikolla olin ostanut Juuan Tokmannilta Saabin takaosan täyteen kesäkukkia ja matkalla Rautavaaralle pahimmassa peräsuolen mutkassa (tai no suoralla, mutta keskellä ei yhtään mitään) seisoi tyhjä suomalainen tukkirekka.

Katsoin suoran toisesta päästä ihmeekseni ilmestystä. Luulin, että tien poskeen oli ökähtänyt korkea asuntoauto. Ei ollut. Kuljettaja pani hätävilkut päälle ja oli juuri tulossa ulos kopista, kun pysäköin rekan nupin eteen. Vasemmalle puolelle menosuuntaani nähden, mutta se lienee nykyään laillista.

Ulos tuli tummahko mies ja poimin hänet kyytiini. Älysin aika nopeasti kysyä, puhuuko hän venäjää. Puhui. Google Maps oli alkanut vittuilla ja opastanut miehen ei sitten niin mihinkään ja sitten oli koko google sammunut. Niin, minullakaan ei pysy äänikirja puhelimessa, jos käyn sitä juuri noilla tienoin härkkimään.

Samalla moottori oli hörpännyt viimeiset dieselit. Vein tyypin Juuan ABC:lle ja toin takaisin. Tyyppi oli hämmentynyt. Kuulin, kuinka hän puhui jollekin - todennäköisesti vaimolle - puhelimessa, että karttaohjelma oli ajattanut häntä pitkin metsiä, peltoja ja tantereita ja sitten oli joku tätönen poiminut hänet kyytiin. Keskeltä ei mitään.

Nauratti. Tjotjenka. Tätykkä. Tätylöinen.

Katri Helenasta Lasse Pöystin kautta johtamiseen

Katri Helenan elämäkerta Laulaja vaikutti samalla tavalla kuin kesällä 2002 kaseteilta kuuntelemani Lasse Pöystin elämäkerta. Kuuntelin Pöystin lukemana elämäkertaa sahatessani edestakaisin Vitostietä. Ensin aamulla vein Marian ja Annan Siilinjärvelle Pilvilinnan päiväkotiin, ajoin kotitalomme risteyksen ohitse kohti Matin ja Liisan toimitusta, olin siinä vaiheessa ajanut jo 22 kilometriä ja sama kiekka illalla Lapinlahdelta Pilvilinnan päiväkodin kautta takaisin Pöljälle.

Pendelöinti oli aivan kestämätöntä. Aivan järjetöntä! Ajoin työn takia päivittäin yli sata kilometriä. Koetin piipittää, että voisin osin tehdä töitä kotoani käsin, mutta piipitykseni kaikui kuuroille korville. Esimerkiksi lehden taitto olisi onnistunut meiltä kotoa jo järeää kaapelia pitkin. Muutosvaiheen elin Pielavesi-Keitele -lehdessä. Koetin joskus ennen kuin kaapelit eivät vielä olleet tarpeeksi paksut tai jotain, taittaa omia isoja juttujani toimituksessa ja vipsis, sipsis, koko homma saattoi kaatua, kun sivulla oli raskaita kuvia.

Mielestäni kesällä 2001 pystyi jo koko lehden tekemään Pielavedellä.

Vasta pandemian aika toi uuden työkulttuurin toimituksiin. Minä olin tottunut tekemään työtä kotonani jo 1990-luvulla. Lähetin jutut faxilla ja filmit matkahuollon kautta. Muistelen myös, että Iisalmen Sanomien atk-Marko kävi asentamassa tietokoneeseeni sähköpostin. Lähettin kulttuurijuttuja Iisalmen Sanomiin sähköpostilla. En tosin muista muuta kuin sen, että kun olin saanut koneelleni postia, postilaatikolla oli punainen lippu liehumassa.

Mietin muuten jo 2000-luvun alussa, kun seurasin eri lehtien menoa painoon Iisalmen Sanomien toimitustalossa, miettineeni koko lehtiprosessia. Havaitsin, miten paljon oli äkkiväärän atk-Markon varassa. Missähän tyyppi lienee nyt?  Hän oli kaikkein tärkein tekijä siinä, että lehti lopulta tuli lukijoille.

Ehkä minusta alkoi muodostua johtaja silloin, kun aloin miettiä lehden teossa muutakin kuin omaa toimittajan tonttiani. Kirjoitin johtamiseni alkujuurista Konevitsa ry:n tiedotteeseen joskus vuonna 2013 tai niillä main ja kirjoittaessani tajusin, että rakennusliikkeen johtajuudessani saan kiittää Konevitsan luostarissa tekemiäni rakennustyömaatulkin hommia. Olin siinä melko avuton, mutta tulkki sai ottaa luostarissa paljon kaikenlaista ylimääräistä vastuuta.

Nimenomaan minulla tulkkina oli kunnia ja mahdollisuus. Ja minähän kahmin vastuuta kuin sika vattuja vatukossa.

Mihin tässä nyt miehiä tarvitaan?

Lasse Pöystin avulla kestin päättömän pendelöinnin kesällä 2002. Koska tuntui siltä kuin olisin istunut Pöystin kanssa koko kesän samassa autossa, en kyennyt moneen vuoteen kuuntelemaan mitään äänikirjaa. Tein joitain puolivillaisia yrityksiä. Muistan, että aloitin jotain Anna-Maija Raittilalta itsensä lukemana, mutta Raittilan huilumainen, ohut ääni ärsytti. Mikä tahansa ääni olisi Pöystin äänen jälkeen ärsyttänyt!

Moneen vuoteen, itse asiassa liki pariin vuosikymmeneen, en kyennyt kuuntelemaan äänikirjoja. Pöystin elämäkerta oli niin voimakas elämys.

Katri Helenan elämäkertaa kaihdoin ja välttelin. Se kiinnosti paljon, sillä kirjailija Antti Heikkinen sanoi Facebookissa elämäkerran olevan ihanan! Silti kaihdoin ja välttelin sitä. Ajattelin, että oikeastaan minua ei Katri Helenan elämässä taida kiinnostaa muuta kuin avioliitto Panu Rajalan kanssa ja siitä arvelin iltapäivälehtien ammentaneen kaiken heti elämäkerran ilmestyttyä.

Kuuntelin ensin kirjan alun. Kirjan kirjoittanut Elina Hirvonen oli oivasti valinnut alkukohtaukseksi sen, kun Katri Helena muuttaa pois Panu Rajala -liitosta omaan asuntoonsa ja laulajalla on etupenkillään kirjovehka. Katri Helena sanoo heti kirjan ensisivuilla jotain sellaista, että mihin tässä miehiä edes tarvitaan.

Silti mietin, jaksanko innostua laulajan ja Timo Kalaojan jotenkin kiiltokuvamaiseksi jääneestä avioliitosta tai jostain ihme "jutusta" jonkun nuoren pitkätukkaisen muusikon kanssa. Vähitellen kuuntelin jonkin matkaa elämäkertaa ja sitten lisää, lisää ja lisää.

Katri Helenan Timo Kalaoja -avioliittokuvaus oli kaunis, muttei kiiltokuvamainen. Kuvauksessa tulivat esille muun muassa taiteilijaliiton taloudelliset vaikeudet. Timo Kalaojan unelma oli oma yritys ja hän sen toteuttikin, mutta joutui myös luopumaan unelmastaan ja irtisanomaan työntekijät.

Vappuna olin kirjoittanut vaaleanpunaiseen Muumi-vihkoyöpöytäpäiväkirjaani kuvauksen siitä, miten Katri Helena ja Timo Kalaoja säilyttivät avioliittonsa. Pariskunta oli ollut keikalla Iisalmessa ja oli Seurahuoneella yötä. Katri Helena sanoi miehelleen, että nyt tehdään kolmas lapsi! Ja Maija-tytär sai alkunsa.

Ymmärsin kirjasta, että kun aviorakkaus tuntui hiipuvan, Katri Helena rakasteli sen miehensä kanssa takaisin! Ihanata ja suorasukaista! Ja sekin oli ihanata, että Iisalmi oli aviohankkeessa mukana.

Sen sijaan poikansa kuolemaan Katri Helena ei mene syvälle eikä tarvinnutkaan. Laulajan syvin suru on varmaan niin yksityistä. Ja hyvä niin. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikille syvimmän surun pitää olla yksityistä. Katri Helena oli valinnut niin ja amen!

Kirjamies ja lavatähti

Kaikesta Panu Rajalaa kohtaan tuntemastani syvästä inhosta huolimatta on pakko edelleen sanoa, että hänen kirjoittamansa kirja Katri Helenasta oli hyvä. Nimenomaan Kirjamies ja lavatähti sai minut kiinnostumaan Katri Helenasta. Olin salaa häntä siihen mennessä fanittanut, mutta laulaja oli jäänyt jotenkin ohuen ohueksi julkisuusikoniksi.

Jostain syystä olin 1990-luvulla ostanut Panu Rajalan kirjan ensimmäisestä vaimostaan. En yhtään voi ymmärtää, miksi olen sen hankkinut ja lukenut. En tiennyt, kuka on Panu Rajala, minua ei kiinnostanut Frans Eemil Sillanpää yhtään pätkää eikä Enkeli tulessa millään muotoa koskettanut elämääni mitenkään päin.

Tarkoitan sitä, että kyse oli yläluokan ihmisistä, jonkinlaisesta eliitistä. Pettäminen sen sijaan kosketti kovastikin. Olinhan itse sarjapettäjä.

Ostin kirjan ja luin ja olin vaikuttunut. Voiko näin rehellisesti kirjoittaa? Ihan huikeata! En tosin muista kirjasta kohtaa, jossa Panu Rajala on hiippailemassa rakastajattarensa luokse, kun raskaana oleva vaimo tulee kotiportilla vastaan. Ups, Kulttuuritoimituksessa on Jukka Halttusen kirjoitus Enkelistä tulessa.

"Miehen vieraat naiset sattuivat kipeästi, jopa kipeämmin kuin se syöpätuomio, jonka hän lopussa sai." (Kulttuuritoimitus - Vapaan rakkauden vankina – arviossa Panu Rajalan äänikirjana julkaistu klassikko Enkeli tulessa, Jukka Halttunen 12.3.2022)

Nyt en muistele tätä. Haluan unohtaa koko episodin. Jukka Halttusen kautta pölähdin tulkkaamaan vuonna 1989 Kuopion kansainvälisille videofestivaaleille viimeisten neuvostoajan avant gardea. Onneksi festarin johtaja Hannu Puttonen on jo kuollut. Minä en nimittäin tainnut silloin kaikista hyvistä ylioppilaskirjoitusarvosanoista ja slavistiikan yliopisto-opinnoista huolimatta juuri sitä, mitä tulkin pitäisi taitaa.

Hannu Puttonen oli aivan raivona. Syystä olikin.

Olin surkea kuullun ymmärtämisessä. Olen sitä edelleen. Minussa on jokin neurologinen vika. Erotan vieraankieliset sanat vain, kun olen nähnyt ne paperilla ja morfologisesti pilkottuna. Olen kielissä insinöörimäinen, mutta tuolloin vuonna 1989 kävi ilmi piirre, josta saan kiittää monia asioita elämässäni.

Pelkään yli kaiken mogaamista ja itseni munaamista. Niinpä mogaan ja munaan alvariinsa. Pitäähän sitä oppia! Mitäpä opin kokemuksestani Kuopion kansainvälisillä videofestivaaleilla? Jos jotain ei osaa, pitää opetella! Minä hyvä! Olenpa hyvä. Johtamista en osaa vieläkään, mutta ehkä ennen kuolemaani opin siitäkin jotain. Yrittää pitää ja yrittää uudelleen. Monta kertaa. Epäonnistuminen sattuu ja nolottaa vieläkin, kun luin Hannu Puttosen nekrologin Hesarista, että munasin itseni täydellisesti. Nolotukseen ei kuole. Eikä vitutukseenkaan.

Ukkonen lähestyy. Alkoi sade. Jännä juttu. Pääkipuni hellitti, kun alkoi sataa.

Joka tapauksessa. Katri Helenalla oli epäilyksiä heti tulevan miehensä suhteen. Mies antoi heti lukemiseksi Enkelin tulessa ja siitä Katri Helenan mieleen jäi juuri kohta, jossa Panu Rajala pettää raskaana olevaa vaimoaan vai oliko niin, että Rajala hiippaili syrjähyppynsä luokse, kun vaimo tulee kotiin vastasyntyneen vauvan kanssa.

Jotain kuitenkin aivan murhaavan hirveää Panu Rajala Elina Ylivakerille teki heti avioliiton alkuun!

(Miten minullakin on sellainen olo, että Matti testasi itseään kanssani: voinko tehdä näin ja näin tai näin - miten kammottava voin olla toiselle ihmiselle? Arvelen, että Matti halusi sisimmässään jättää minut, mutta ei yksinkertaisesti uskaltanut - ohjenuoranaan lienee ollut: parempi täysin paska avioliitto kuin yksin. Halusi eroon ja teki tämän, tuon ja senkin, yhtä aikaa halusi jäädä kiinni ja yhtä aikaa pelkäsi sitä.)

Lisäksi Katri Helenan lapset kysyivät heti Panu Rajalan ensimmäisen perhevierailun jälkeen, onko toi joku sarjamurhaaja.

Jotain sellaista Panu Rajalassa on. Niin on Matissakin. Jotain hyytävää. Jossain vaiheessa näiden kahden epätoivoisen aviomiehen varhaisessa kehityksessä on mennyt rikki. Sehän voi olla jotain ihan triviaaliakin. Jokin sivuutetuksi tulemisen kokemus vaikka.

Matin hyytävyys on osin poissa. Välillä edelleen tavoitan hänessä halun kertoa asiat jotenkin niin, että tulkinta on hänelle parhain päin. Silloin alan huutaa. Varmaan aivan epäoikeutetusti, mutta huudan. Tuskasta. Ei taas, et voi palata tuohon.

Matilla ei ole koskaan ollut alkoholiongelmaa. Aika paljon panisin sen piikkiin, että Panu Rajala on melkoinen tenunenä. Nyt kun katsoo tarkemmin Katri Helenasta ja Panu Rajalasta otettuja yhteisiä valokuvia, näkyy aviomiehen alkoholistinen punakkuus.

Tenunenä, mikä tenunenä.

Katri Helena pyöräili ja hiihti avioliittonsa aikana. Halasi puista voimaa. Niin tein minäkin. Ajoin päivittäin jonnekin koirien kanssa ja päästin ne irti. Kävelin keikan, suunnittelin blogimerkintääni tai ennen blogia kirjoituksiani Ärräpäihin tai jotain kirjettä.

Pysyin hengissä kirjoittamalla. Avioliitto oli mennyt aivan paskaksi enkä tiennyt, miten tilanteesta pääsee ulos. Koetin vanhaa kaavaa; etsimällä seuraavan aviomiehen (mutta tämä ei oikein ollut aviomiesainesta.) Kaikki meni vain satakertaisesti pahemmaksi. Ajauduimme Matin kanssa eri planeetoille.

Lopulta Katri Helena riuhtaisi itsensä irti Panu Rajalasta. Eikä mäntti aviomies voinut tunnustaa, että seuraava nainen oli jo pohjustettu. Olen lisäksi ymmärtänyt, että nyt jo edesmenneen kolmannen aviovaimonkaan aikaan Rajala ei saanut hillityksi tahmatasssujaan.

Mutta Katri Helena pääsi vapaaksi. Hän sai tilaa rakastua nuorempaan mieheen. En olisi ikinä uskonut, että osaan samaistua sellaiseen. Ihan huiman ihana kirja! Katri Helenan ja Tomminsa rakastuminen oli niin hyvin kuvattu, että en saa enää sanottua täällä mitään.

Olen nykistynyt ja olin mykistynyt monta viikkoa Laulajan kuuntelun jälkeen. Sitä paitsi nyt kun kirjoitin tämän merkinnän, tiedän, mitä vielä lisään romaanikäsikirjoitukseeni. Niin kuin Panu Rajala varoitti Enkelillä tulessa Katri Helenaa siitä, millainen sarjapettäjä on, Matti koetti varoittaa minua kertomalla lukuisista lapinlahtelaisista aviovaimoista, jotka ovat ehdotelleet hänelle sun jos mitä.

Osiin Matti oli suostunut ja osiin ei. Esimerkiksi erään naimisissa olevan opettajattaren ehdotukseen karata Amsterdamiin Matti ei suostunut, mutta sitä en muista, suostuiko Matti toisen naimisissa olevan varsin keskiluokkaisen naisen ehdotukseen tulla testaamaan perheen uusi vesisänky.

Matilla ja naisella oli jo suhde, joten saattoi suostuakin. Oksettaa aina, kun nainen tulee jossain vastaan.

Saatoi olla Riitta Uosukaisen Liekehtivän liekinvarren aikaan mokoma vesisänkyepisodi. Siinäpä olisi vesisänky loiskehtinut tiilitalossa, jossa asui onnellinen perhe. Asuu vieläkin. En tiedä, tietääkö aviomies. Sääliksi käy, kun miehen näen. Poloinen. Sen vuoksi Matti saattoi tosiaan oikeasti olla hädissään; jos joku aviomies oli jättänyt kirveen ulko-ovellemme Lapinlahdella, kun minä olin Etelä-Suomessa.

Mutta sehän olikin vain pyllyyn liimautunut firman entinen työntekijä! En nyt mene tämän pidemmälle tähän. Ukkonenkin meni ohitse. Ihanata, että satoi. Ilma raikastui.