Minä, Iisalmen yrittäjänaiset ja Membook!

Lopussa Savon Sanomien Nimellä-kolumneista ja Karjalaisen Kirsi Piha -arviosta

to 1.6.2023

Menin eilen lukemaan Suomen Yrittäjänaisten valtakunnan järjestöltä tulleen tiedotteen, vaikka en muistanut, olenko edes maksanut yrittäjänaisten jäsenmaksun. Voi tietenkin olla, että jos jonkin maksun alkuvuodesta maksoin, se on ollut yrittäjänaisten jäsenmaksu. Se nimittäin on yrittäjäyhdistysten maksuista halvin.

Kuppakamarin jäsenmaksun kiirehdin lopulta maksamaan, kun huomasin, että tarjolla on henkilöstöaamupäivä Kuopion Saanalla ja siellä kiinnostava alustaja. Samalla ajattelin, että paskaaks´ tässä - ilmoittauduin järjestön kevätkokoukseenkin, sillä alustajana on ehkä maailmanhistorian ärsyttävin ja omahyväisin alustaja, Keskuskauppakamarin kokoomusheppu (Jyrki Kataisen avustaja) Juho Romakkaniemi.

Hänen Savon Sanomien kolumniensa kanssa olen ollut eri mieltä joka kerta. Kuppakamarikokouskaan ei pettänyt odotuksiani. Väki yhtyi kokoomushyminään ja Romakkaniemi tuuletti estradilla, että mediaosumia Keskuskauppakamarilla on enemmän kuin itse EVA:lla tai Suomen Yrittäjillä.

Siinä samassa tajusin, miksi keväällä 2016 minullekin soitti kamarijäsenyyttä markkinoiva puhelinmyyjä. Muistan vuoden tarkkaan, sillä olimme juuri suunnittelemassa jättiläismäisen lvi-pöntön (älkää edes kysykö, mikä se oli) punkemista sisään Kalevanpihan kerrostaloon.

Me Matin kanssa olimme työmaalla pääurakoitsijana kaksin tekemässä lvi-urakan rakennusteknisiä töitä ja aika pitkälle saatoimmekin viettää avioliiton laatuaikaa ja kääriä kivoja rahoja suoraan suoraan palkkana itsellemme. Paljastan tässä. Pienen firman ei kannata pitää ketään palkkalistoillaan.

Pienten firmojen ei kannata edes olla olemassa. Pienten firmojen edustajien ei kannata etenkään mennä Kuppakamarikokoukseen tuntemaan itsensä lihavaksi, köyhäksi looseriksi, joka kannattaa hyvinvointivaltiota eli mankumistaloutta.

Onneksi meillä Matin kassa oli vähäsen järkeä päässämme ja kun huomasimme, että saamme firman tilinpäätöksen taas lähelle plussaa, pyysimme loppukeväästä lomautukselta töihin firman toisen rakennusmestarin.

Tämä katsoi Matin ja minun tärsimiä kerrostaloasuntojen eteisten kattoja ja huokaisi: ”Sovitaanko, että Matti ei enää koske näihin.” Ei koskenut. Emme tosin koskaan ole väittäneetkään, että kumpikaan meistä yrittäjistä olisi käsistään kätevä. Matti on enemmän herra ja rakennusmestari ja minä hänen uskollinen (kirjaimellisesti) laahuksenkantajansa.

Koska meiltä Matin kanssa sujui timanttiporauskin ja firma oli käännetty voitolliseksi, päätimme jatkaa avioliittoa. Tästä suivaantuneena pani sitten aviomieheni sivunainen piparinsa kiinni, mikä oli hyvä asia. Hänhän oli kummallinen haaskalintu. Kun jokin rakennusalan yrittäjä oli menossa kohti konkurssia, nainen purjehti paikalle. Hän oli mitä ilmeisemmin luonut itsestään jonkinlaisen sadun ikuisen neit.... lohduntuojan.

Minä tosin en tiennyt, että koko sivunaista tai hänen sukupuolielämänsä ja hengellisen kehityksensä vaiheita oli olemassakaan. Tai tiesinhän minä hänen olemassaolonsa, mutten tiennyt, että hän luikerteli meidän(kin!) avioliittoon.

Nainen sittemmin kirjoitti minulle kirjeen, että voi koettaa pyristellä irti Jeesuksesta, mutta Jeesus ei päästä hänestä irti. Niin. Yrittäjäavioliittoomme liittyi vuosien ajan todellinen Jeesuksen morsian.

Sekin vielä, mutta en mene nyt lempipuhaani. Pyhän Neitsyen itkettämiseen tai viittailuun Lapinlahden luterilaisen seurakunnan armoitetuista polyamorikoista.

Ihmettelin toki puhelinmyyjää kuunnellessani, miksi Kuppakamari on kiinnostunut meistä pikku pikku pikku yrityksistä ja panin ilolla merkille, että kamarin jäsenyys oli edullisempi kuin yrittäjien jäsenyys. Panin myös merkille, kuinka mielenkiintoista - Kuopion alueen Kauppakamarin tiedottajana oli kirjailijana debytoinut sosiologi Pasi Ahtiainen!

Olin läsnä, kun Ahtiainen esitteli kirjaansa Matkuksen Suomalaisessa kirjakaupassa ja hän tuntuikin kovin tutunoloiselta nuorelta mieheltä. Ostin kirjan ja luin. En tosin ole ihan varma, ostinko Jokakelin miehen uutena täydellä hinnalla vai myöhemmin alennusmyynnistä, mutta sen luettuani arveluni vahvistuivat. Pasi Ahtiainen tiesi niin tarkkaan kiljupunkkareiden ja anarkistien kuvioista, että ei voi olla sattumaa.

Nyt luen Ahtiaisen esikoisromaanin arvion Kiiltomadosta. Sen on arvioinut Irene Vehanen ja hän on nimennyt kirjan veijariromaanien genreen. Vihaan veijariromaaneja. Vihasin jo tuolloin, mutta kirjailijan kuppakamariviran yhdistäminen anarkistitaustaan kiinnosti.

Ahtiainen oli takuuvarmasti 1990-luvun alussa Kuopion älymystönuoria ja törmäsin häneen SDNL:n mielenosoitusvirkailijana ollessani. Järjestelin 1990-luvun alussa palkallisesti erilaisia vallankumouksellisia kampanjoita Kuopion Ruplan vallankumoustoimistoltani.

Tosin kirstelin hampaitani. Itse nuorisoliittolaiset olivat laitostuneita vossukoita, jotka olivat mukana vain sen takia, että SDNL-kokouksiin maksettiin matkakorvaukset ja niissä juotiin ämpärikaupalla kaljaa. Todella ärsyttävää.

Sen sijaan Kuopion SAL-tyypeissä oli virtaa. Viinaa hekin joivat kiitettävästi, mutta yhdistyneinä EVR- ja ALF-soluihin, a´vot, myö saatiin paljon aikaiseksi. Kiitos kuuluu myös pastori Harri Haka Kekäläiselle, joka lopulta tuotteisti vallankumouksen. Hän perustutti transpoliittisen Carita-ihmisoikeusverkoston ja niinpä marraskuussa 1993 Kuopiossa nähtiin kristalliyön muistomiekkaria ja vaikka mitä.

Oi niitä aikoja!

Myöhemmin törmäsin Haka Kekäläiseen uudestaan. Telkkarissa. Heavypastorina hän toimitti vihkimisen Salattujen Elämien jaksossa. En muista, kuka meni naimisiin enkä nyt ole ihan varma, osuinko katsomaan jakson, kun se tuli telkkarista vai löysinkö siitä myöhemmin Youtube-tallenteen.

Vihkijakso on tullut ulos vuonna 1999 ja silloin meillä oli telkkarina vanha mustavalkorakkine, joka toimi viiksiantennein. Emme varmaan maksaneet tv-lupaakaan, sillä oikeasti emme televisiota edes katsoneet. Leonid osasi suomea tasolla ni bom bom, sanoisi venäläinen ja koputtaisi ohimoaan. Minä olin televisiosta vieraantunut jo lukiovuosinani - kotoa pois muutettuani.

Kun menin ensimmäiseen avioon, koin hieman tylsänä sen, että asuntoa hallitsi ökymäinen väritelevisio. En ollut tottunut televisionkatseluiltoihin. Olisin mieluummin nekin ajat lempinyt ihanata suomalaista aviomiestäni numero yksi.

Tämä halusi katsoa telkkaria. Siihen avioliitto ei kuitenkaan kariutunut, vaan siihen, että uutterasta uurastuksestani huolimatta en hedelmöittynyt. Vaikea olikin tehdä aviomiehen kanssa lapsia, kun sijaitsimme avioliittomme viimeisten vuosien ajan pääosin eri valtioissa.

Se on minun syyni. Ihan itse tyrin koko liiton.

Nyt hypähdän takaisin Kiiltomatoon ja lukaisen Irene Vehasen Jokakelin mies -analyysin. Kirjahan on ollut parempi kuin muistinkaan: ”Niilolla on tarve jättää maailmaan jälki itsestään. Hän hakeutuu Anarkofeministiseen Kansanseuraan, AFKS:ään, joka ei kuitenkaan tunnu omalta paikalta. Kevään mittaan koulussa kuitenkin tapahtuu absurdeja juttuja, eikä Niilo keksi kenen muun luokse hän voisi paeta kuin seurassa tapaamansa Railin. Vähän tämän jälkeen hän löytää itsensä saaresta yhdistyksessä vaikuttavien anarkistipunkkarien parista.” (Kiiltomato Irene Vehanen Jokakelin miehestä anarkisti-Niiloksi 13.11.2014)

Veikkaan, että luin Ahtiaisen kirjan naama norsun vitulla. Kuppakamaritiedottaja, voi vittu, varmaan ajattelin.

Koska tänään toimittaja Heikki Toivanen kirjoitti Savon Sanomien Nimellä-kolumniin taikaverbin vittuilla, pitää minun käyttää tämänpäiväisessä merkinnässäni v-sanaa ainakin kolminkertaisesti. Siinähän nuo nyt tulivat ja kuppakamarikupat päälle. Toivasen herkästä tekstistä, johon v-sana toi tervetulleen särön, ei mennyt liian imeläksi se, merkinnän lopussa.

Huhuu, Suomen Journalismin Adelaide de Saint Erasmo, oletko kuulolla?

Pääsen minä jossain vaiheessa merkintääni Savon Sanomien pääkirjoitussivuun asti. Tässä ensin vähän rönsyilen ja koetan päästä jumista, mikä tuli siitä, että kesto- ja lempi-inhokkini Juho Romakkaniemi tuuletteli Kuopion alueen kauppakamarin kevätkokouksessa viime perjantaina sitä, että Hänen Pyhästä Ansiostaan (onpa ärsyttävä tyyppi, voi herranjumala!) kamarilla on eniten mediaosumia ja voi hellanlettas sitä Kokoomuksen nuolemista, mikä tilaisuudessa oli.

Jos olisin itse kokoomuslainen, häpeäisin. En tiedä, onko Joensuun kaupunginjohtajaksi valittu Keskon aluejohtaja Jere Penttilä kokoomuslainen, mutta hän joka tapauksessa esitti kauppakamarikokouksessa kokoomukselaisessa seurassa epätyypillisen huomautuksen: ”Minne meidän verovaramme menevät, kun lapset ja nuoret voivat huonosti eivätkä saa apua?”

Koska joudumme sietämään kokoomusta hallituksessa seuraavat neljä vuotta, voisivat sosiaalitanttakokkarit nousta polviltaan. Marko Kilpi, sosiaalitanttakokoomuslainen, voisi Jere Penttilän kanssa vaikka yhteistyössä tehdä jotain. Oikeasti.

Lastemme ja nuortemme tähden. Jotta kaikkivoipa ”jokainen on oman onnensa seppä” -kokoomusfraktio ei pääsisi ihan kokonaan irti. Kauppakamarissa he ovat valloillaan ja näköjään Suomen yrittäjänaisten toimitusjohtaja on, ylläribylläri, entinen kauppakamarilainen ja Vantaan kokoomusvaikuttaja.

Juho Romakkaniemi nimittäin sanoi kuuluisassa kevätkokouksessa, että heikoista pitää pitää huolta, mutta huomasi varmaan itsekin, mitä tuli sanottua, läpsäytti henkisesti itseään poskelle ja korjasi heti perään, että jos on itse valinnut väärin, saa kyllä syyttää itseään.

Katselin Kuopion alueen kauppakamarilaisia. Olin Luodon salin ainoa ylipainoinen. Ymmärsin, mistä on kyse. Kamarilaiset ovat valinneet koko ajan oikein. He ovat urheilullisia, hoikkia ja näyttivätkin rikkailta.

Lähtökohtien kokoomusvaltiossa tulee olla tasavertaiset, mutta lopputuloksen ei, Romakkaniemi tarkensi. Kyse on valinnoista. Kun tälle yököttelin, kuin nenänä päähän tai pulikalla otsaan kilahti sähköpostiini Suomen Yrittäjänaisten tiedote.

Sitä kirjoittaessa toimitusjohtajalla oli varmaan verensokerit koholla, sillä hän kirjoitti mankumistaloudesta. Ei ole hyvinvointivaltion turvaa enää, vaan kuulkaas, on mankumistalous.

Ja mankumistalous – sehän ei sovi yrittäjille! Niin.

Mankumistalous, herrajumala – haluan demarit takaisin valtaan ja hyvinvointivaltiolle sille kuuluvan arvostuksen takaisin! Mistä voisi enää löytää Suomessa kokoomusvapaan vyöhykkeen?

Kirsikkana kakun päällä oli toimitusjohtajan töräys: ”Jokainen yrittäjä ottaa vastuun itsestään ja omasta sosiaaliturvastaan, eikä oleta, että kukaan muu tulee niitä maksamaan. Bisneksen on oltava kannattavaa, jotta sillä on tulevaisuus!”

Kokoomusrouva on Suomen yrittäjänaisten toimitusjohtaja. Millainenhan yrittäjätausta hänellä itsellään on? Olisi kiinnostavaa tietää, millä eväillä kokoomusrouva meitä neuvoo.

Itkettäisi, jos ei naurattaisi edelleen niin kovasti.

Tänä aamuna nöyrryin ja avasin Iisalmen yrittäjien membookin. Liityin vuosia sitten Iisalmen naisyrittäjiin, sillä Lapinlahden yrittäjät oli aivokuolleessa tilassa. Puheenjohtajaksi oli valittu Matti ja Liisa -lehden miespäätoimittajainen, tyyppi, jonka meriitit ovat nätissä pitkässä tukassa ja siinä, että hänellä näkyy kello.

En saata vieläkään ymmärtää, miten hänestä tuli sekä Matin ja Liisan päätoimittaja että samaan putkeen Lapinlahden yrittäjien puheenjohtaja. Tyyppi oli betoniraudoittaja Sauvosta ja hänellä oli puutarhurin koulutus Muuruveden maatalousoppilaitoksesta.

Eipä siinä. Edellinen päätoimittaja oli 4H-neuvoja.

Uusliberalismi on ihmeellistä, suorastaan fantastista, sanoi Tuomas Enbuske takavuosina haastattelussaan; jokainen saa tehdä, mitä parhaiten osaa. Juu. Minäpä olen sitten rakennusliikkeen toimitusjohtaja.

Tätä en lakkaa nauramasta. Tälle pitää nauraa ainakin kerran viikossa, muuten on helposti narun jatkeena.

Iisalmen yrittäjänaisten säännölliset lounastapaamiset tuntuivat mukavilta tilaisuuksilta ja niin ne olivatkin. Oli ihanata jutella vapautuneesti naisten jutuista. Puheenjohtajana oli muistaakseni hammaslääkäriyrittäjä ja hän oli sopivasti mutkaton.

Joku viimeisen päälle pyntätty ja permanentattu naisyrittäjä joskus tokaisi, että tällaista tämä on, jos pöydässä olisi yksikin mies, tunnelma muuttuisi. Viihdyin porukassa ja opin tärkeitä asioita – muun muassa foolihapon tärkeydestä, jos haluaa kasvattaa pitkät omat kynnet.

Nauratti, sillä Turkin-matkoillani olin lopulta kyllästynyt lihaan ja sen seurauksena sain elämäni ihanimmat kynnet. En enää Turkissa tilannut ravintolassa pääruokaa, vaan pelkät runsaat alkupalat. Sain elimistööni valtavat määrät tummanvihreää salaattia – foolihappoa ja matkan jälkeen minulle kasvoivat sellaiset kynnet, joista aina nuorena haaveilin.

Minulla oli upeat kynnet silloinkin (en koskaan tehnyt mitään käsilläni muuta kuin naputin kirjoituskonetta, siitä se johtui), mutta Turkin-matkojen jälkeen kynteni olivat kaksi kertaa pidemmät.

Kerran sain houkuteltua yrittäjänaisten lounaalle lapinlahtelaisen kollegani, miesvaltaisen yrityksen naisjohtajan. Hän on ollut minulle esikuva ja hänen tarinansa muistuttaa omaa tarinaani yrittäjänä

(Tosin hänen miehensä ei ole kuksinut firman entistä työntekijää. Noh.)

Lounaalle osui muuan miesvaltaisen yläsavolaisyrityksen perustajan rouva. Suvun ja yrityksen matriarkka. Nainen aloitti ylivertaisuutensa todistelun Martta-järjestön letunpaistamiseta.

Hän eteni kertomuksessaan ties mistä pikku paikkakunnan vapaaehtoistalkoista toiseen ja vielä hoiteli yritystäkin siinä sivussa. Voimia naisessa oli kuin gallialaiskylässä.

Näin kuinka lapinlahtelainen kollegani murentui silmissä. Hän kutistui, rypistyi ja meni aivan myttyrään. Tajusin, että näille lounaille on häntä enää turha houkutella. Koska tiesin, mitä vanheneva yritysmatriarkka oireilee; hänen miehensä oli hänet jättänyt ja nyt naisen piti todistella yrittäjäporukassa, että härifrån tvättas. Minustakin nainen oli sietämätön, mutta etupäässä tarvitsevuudessaan ja hyväksynnän kaipuussaan liikuttava.

Nainen oli käsittääkseni ensimmäistä kertaa yhteisellä lounaalla ja oli näköjään päättänyt ottaa tarvitsemansa tilan. Koetin kyllä paluumatkalla vakuuttaa, että oikeasti Iisalmen naisyrittäjissä jäsenistöltä ei edellytetä pellon kyntämistä heti synnytyksen jälkeen, heinien panoa seipäälle pelkkien riisipuikkojen avulla tai lettujen paistoa rykmentille.

Kävin vielä muutamilla naisyrittäjien lounailla, mutta yksikseni ja sitten kyllästyin siihen, että olen aina yksin. Tai en aina. Samantyyppistä hyväntuulista naisten jutustelua tarjosivat minulle Jehovan todistajien sisarkäynnit.

Koin antoisaksi Raamatun tutkiskelutuokiot. Varasin aina jotain mukavaa syötävää ja tarjosin kahvia sekä teetä. Oli mukavata monta vuotta. Sitten jostain ylempää tuli käsky. Koska en edisty, luonani ei enää ole syytä käydä.

Siihen minun oli tyydyttävä. Jäin kaipaamaan sisaria.

Kun Iisalmen naisyrittäjät otti käyttöön Membook-systeemin, en enää avannut tiedotteita. Minulla oli elämässäni tarpeeksi taistelua tietokonejärjestelmän kanssa, kun joka toinen viikko jouduin murtautumaan Jydacomin palkanlaskentaohjelmaan.

Samoihin aikoihin yrittäjänaisten lehti alkoi tympiä. Kansi oli sävytetty siniseksi ja siinä pällisteli aina jokin hoikka kokoomuslaisen näköinen nainen, joka hymyili kuin suupielet olisivat venytetyt korviin kuminauhalla.

Vaikutelma oli irvokas. Aluksi käänsin lehden aina kansipuoli alaspäin. Lopulta heitin sen heti postilaatikolta tultuani paperinkeräysroskiin. Niin kauan, kun keräysroskikset olivat Käsityöläisaukion perillä, heitin yrittäjälehden suoraan moolookin kitaan. Savon Yrittäjien paskaläpyskälle tein samoin.

Nyt en tilaa Savon Yrittäjien lehteä enää. Onneksi jäsenmaksun yhteydessä voi kieltää lehden tulon. Se on journalistisesti tarkasteltuna täysin kelvoton esitys.

Tsekkasin. Joka vuosi olen näköjään heltynyt maksamaan yrittäjänaisten jäsenmaksun, sillä maksulappu tulee yrittäjäjärjestöistä ensimmäisenä ja juuri sen verran on saattanut rahaa rakennusliikkeen tililtä löytyä.

Nyt kuulen, kuinka Suomen yrittäjänaisten toimitusjohtaja kirkaisee: On tehtävä niin kannattavaa bisnestä, että voi maksaa ... kokoomusakkojen palkkoja jäsenmaksuina.

…

Avasin varmaan ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen Iisalmen yrittäjänaisten tiedotteen. Yhteiset lounaat jatkuvat syksyllä. Voisin lounaalle Iisalmeen ajellakin, sillä Rautavaaran yrittäjien yhteisistä rennoista kahvitteluista kunnan edustajien kanssa on turha haaveilla.

Lisäksi Iisalmen naisyrittäjien nykyinen puheenjohtaja panee jokaisen lauseen päälle hymiön. Se on sympaattista ja viesti on se, että joukossa ei tarvitse olla superpätijä.

….

Merkintää kirjoittaessani googlailin, onko Pasi Ahtiainen enää Kuopion alueen Kauppakamarin tiedottaja, säikähdin todella. Ei ole enää. Peljästyin, onko hänet puhdistettu riveistä. Mies tuntui hävinneen google-osumista.

Sitten löysin jotain Ely-keskuksen sivuilta. Onko Pasi Ahtiainen Ely-viestinnässä töissä? Toivottavasti on, toivottavasti hänen työnsä on mielekästä ja toivottavasti hän kirjoittaa toisenkin romaanin.

Aamuni alkoi Savon Sanomien näköislehden lukemisella sen vuoksi, että edes joskus voisin Suomen Journalismin Adelaide de Saint Erasmon kanssa kommentoida pääkirjoitussivun Nimellä-kolumnia ilmestymispäivänä.

Toimittaja Heikki Toivasen kirjoitus Sattumalle ja sopivalle väljyydelle on edelleen tarvetta käännekohdassa oli herkkä. Lopussa itkin vähän. Sopivan särmän ja roson tekstille teki v-sanaverbi. Pidän toimittajien omakohtaisista kirjoituksista.

Kehuillani tahdon korostaa jalouttani. Elämäni epätoivoisista teoistani ehkä epätoivoisimpia oli Iisalmen Sanomien toimittajaksi hakeminen. Olin Matin ja Liisan jatkomääräaikaispestini loppupuolella enkä vielä syönyt kuormasta ja iskenyt päätoimittajan toista serkkua. Pelkäsin perheeni elannon vuoksi.

Olisin tosiaan myynyt vaikka mummoni vakituisen työpaikan edestä. Jos olisi ollut mummo. Ei ole koskaan ollut ja tähän kohtaan kirosana; sekin vielä. Minulla ei ole koskaan ollut edes mummoa tukenani.

Yksin on pitänyt selviytyä. Paitsi, että ei nyt ihan. Tulihan se Matti kuvioon kuin prinssi valkealla ratsullaan. Nyt kuulen, kuinka siellä kirjaston tietokoneella vähän yli viisikymppinen neito nyyhkyttää.

Hänellä oli sama ajatus, mutta hänelläpä ei ollut valmiita lapsia. Ylivertainen immenkalvo kylläkin, mutta se ei riittänyt kovin pitkäksi aikaa. Voi voi.

Ja kukapa Iisalmen Sanomiin valittiin? Heikki Toivanen. Juu.

Silloin päätin, että en enää ikinä hae mitään työpaikkaa. Jos joku haluaa minut töihin, saa luvan tulla hakemaan kotoa. Lisäksi varmistui se, miksi haluan kasvaa. Minä olen se, joka valitsee ihmisiä töihin. Haluan työnantajaksi! (Tai no, totuuden nimissä vaikka Matti saattoi olla jo kuvioissa, en vielä haaveillut hänen firmansa toimitusjohtajuudesta. Haaveilin kyllä Matista turvallista isää Marialle ja Annalle, lukuisista lapsista lisää sekä siitä, että voin jatkaa omassa ammatissani. Sitä rakastin ja taidan rakastaa edellen.)

…

Eilen Savon Sanomien Vesa Kärkkäinen kirjoitti Nimellä-palstalle kera kiehtovan otsikon On aika keksiä termi pakkomielteelle syödä ympäristöystävällisesti. Sana pakkomielle herätti kiinnostukseni, sillä itse olen valmis ajamaan kymmeniä kilometrejä kasvislounaan toivossa.

Tai no ei, ei voi sanoa, että kasvislounaan, vaan lihattoman aterian himossani. Minulle käyvät maitotuotteet ja kala. Kanaakin olen alkanut välttää. Haluan tietenkin ehdottomasti myös syödä kotimaassa tuotettua ruokaa, vaikkakin jotkut superkalliit ja pahanmakuiset Närpiön tomaatit joskus saavat minut poikkeamaan periaatteistani.

Itse asiassa emme ole tomaatteja syöneet pitkään aikaan, vaan halpaa kotimaista kurkkua.

Muistelin, että Vesa Kärkkäinen tokaisi: ”En syö.”, kun oli ensin luetellut, että maito- ja lihatuotteita pitäisi korvata vihreillä ja punaisilla linsseillä, härkäpavuilla, kidneypavuillam tofulla, falafeleilla, hummuksella, hirssillä, kvinoalla ja monenlaisilla kaurajuomilla.

Kärkkäinen kirjoitti: ”En korvaa.”

Nauratti, vaikkei ollut, että en syö. Siniviherpesuhegemonian vastainen vastaus. Ytimekäs. Tässä menee nyt maaseudun raja, arvoisat urbaanit besservisserit! Töks ja pöks.

Hyvä, hyvä!

…

Karjalaista arvostan sikäli, että lehti tekee itse kirjallisuusarvioita. Tänään Karjalaisessa oli myös ennakkojuttu heinävaaralaisesta kirjallisuustapahtumasta. Sinne siis lauantaina 1. heinäkuuta! Ilmeisesti tapahtuma on vain yksipäiväinen, joten ehdimme Matin kanssa sunnuntaina Rautavaara-päivien Kylien Helmi – päivään Kangaslahdelle, toisin sanoen Rautavaaran lentokentälle.

Kirjallisuuspäivässä alustavat Juha Itkonen ja Eppu Nuotio. Päätin, että tämmöistä haluan seuraamaan, sillä toinen järjestäjistä Eeva Herrainsilta lukee parhaillaan Aino Frilanderin teosta Los Angeles -esseet.

Minä kuuntelen sitä myös! Olen samaa mieltä esseistä kuin Herrainsilta. Ne ovat ihaina. Esseissä on paljon jenkkiläisestä ympäristötaiteesta. Kirjassa mainitaan ylevöittävien kirjallisuusnimien lisäksi Donald Judd. Hänen teoksistaan ja Texasin Marfa-taidekaupungista näin lauantaina dokkarin Ylen Teemalla.

Innostuin ihan. Lisäksi ylevöittäviä kirjallisuusnimiä Frilander droppaili tyyliin Joan Didion, Susanne Sontag ja Sylvia Plath. Olin aivan taivaassa nimet kuultuani ja whatsappailin Suomen kirjallisuuden, taiteen sekä arkkitehtuurin contessa Adelaide de Saint Erasmolle, että Aino Frilander hakkaa mennen tullen Angelika Leikolan.

(Vastaukseksi tuli salamannopeasti, että kuka Aino Frilander ja oli pakko vastata, että en tiedä, mutta hyvät on esseet.)

Angelika Leikola oli Unelmaerossa vielä liiaksi kiinni Ismo Leikolassaan. Rouva Leikola on koulutukseltaan filosofian maisteri pääaineenaan kirjallisuus ja sivuaineenaan elokuvatutkimus. Kunhan rouva Leikola päästäisi lopullisesti irti tarkoituksellisesta ja yleisöä kosiskelevasta koomikkomiehensä ammattiepä-älyllisyydestä, hän voisi itse levittää siipensä ja loistaa tiedoillaan sekä analyyseillaan.

Jäljempänä Karjalaisessa oli Suonna Konosen arvio Kirsi Pihan Levottomasta lukijasta. Koetin tihrustaa sitä e-kirjana puhelimesta enkä ole ladannut Pihan Levotonta lukijaa tabletille niin kuin aioin.

Suonna Kononen ottaa arviossaan yllättäen esille sen, että Kirsi Piha on kokoomuspoliitikko ja -viestintäkonsultti. Kononen huomaa, että Piha ei korosta kirjallisuutta yhteiskunnallisena työkaluna.

Piha kuulema suorastaan kiusaantuu siitä, että Toni Morrison kirjoittaa liikaa orjuudesta! Herraisä! Epäkohdat ovat Pihan mielestä jo tiedossa. Vähempikin olisi riittänyt. Jahas, eikä siinä vielä kaikki: Kirsi Piha ei ole lukenut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa.

Suonna Kononen huomauttaa kuivasti, että paha mielihän Linnan tekstistä olisi voinut Pihalle tulla.

Konosen arvion lopuksi saimme me, fanittajat, namedroppailijat, minä ja kaltaiseni, osamme. Me mainitsemme kolumneissamme Joan Didionin, Lucia Berlinin, Patti Smithin, Jonathan Franzenin, Annie Ernaux´n, Jose Saramagon ja Haruki Murakamin.

Pääsemme niin arvostettuun viiteryhmään. Näin on!