Avioliitto, Palmikko, Paavo Talvela ja Lieksan Mätäsvaaran Pysäytetyssä hetkessä 

su 30.7.2023

Merkintä menee nettiin oikolukematta. Matti lensi Lapinlahdelle Kittilästä Oulun kautta enkä ehtinyt edes ripustaa pikku pyykkiä loppuun. Jotenkin pilvien välistä se mies lensi. Oikoluen tämän joskus, kun jaksan tai viitsin. Vielä yhden asian lisään merkintääni. Sitten ripustan pyykit ja puen Marialle kengät. Lähdemme ilta-ajelulle Iisalmen K-Citymarketiin.

Jääkaapissa ei ole mitään, mitä Matti söisi. Perunatkin ovat muumeilla brändättyjä Vuosaaren Kolumbuksen S-marketista.

Merkintä alkaa näin:

Klo 10.44.

Matti lähetti kuvan Leviltä. Kuulema keli selkenee ja mies saattaa päästä lentämään illan sekä aamuyön aikana Lapinlahdelle.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään. On tapahtunut niin paljon ja olen siirtyillyt pitkin Suomea paikasta toiseen sellaisella vauhdilla, että sielu ei ole pysynyt mukana. Jospa on niin, että jotta huomaisin sitten Rautavaaralla, kuinka ihanata on, että ei ole päiväkausiin minnekään ajoa, pitää välillä lähteä jonnekin joka päivä.

Eilen kirkastui sekin, että on annettava itselle anteeksi väsymys. Ihmettelin koko päivän, miksi ei tee mieli edes panna vaatteita päälle. Peseskentelin pyykkiä ja ripustin ne kuivumaan vasta myöhäillalla. Pujot saavat kasvaa Lapinlahden pihalla ja salaatit sekä perunat ihan rauhassa Rautavaaran pellolla.

Onneksi nettikaapeli tuli Siperian hörsyn päältä Lapinlahden-taloon. Hörsy vai mikä tartar se nyt onkaan pääsi leviämään takapihalle ja olen viettänyt muutaman unettoman yön miettiessä, miten siitä pääsee eroon.

Hirveä kasvi. Melkein yhtä hirveä kuin kurtturuusu. Kurtturuusu on tukahdutuksessa pressun sekä muutaman tiilen alla. Silti ruusu versoo pressun alta kohti sireenipuskaa. Niittokone on Rautavaaralla. Tietenkin. Ehkä saamme sen sieltä Lapinlahdelle tänä satokautena.

Kun on asunut jonkin aikaa kirkonkylän melussa ja miettinyt sotasuunnitelmaa vieraslajien tuhoamiseksi, Rautavaaran karuus tuntuu varmaan taas taivaalliselta. Itikoitakin on elokuussa vähemmän.

Eilen päivällä ei ollut voimia muuta kuin kiskoa pyykit koneesta ulos ja survoa uudet koneeseen. Maria olikin jo sanonut, että äidin pesulapalvelu on hidas. Suunnitelmani oli pestä ensin Rautavaaralla kasautunut liinavaatepyykki, kaikki pyyhkeet ja savun hajuiset saunatakit myös ja sitten vasta lyhyet nelikymppiset.

Nyt olen vihdoin kohdassa nelikymppiset Maamme-kaupan mekot. Muutama Marian hupparikin pyörii mukana. Seuraavaksi punaiset nelikymppiset, sitten ehkä siniset tai vaaleanvihreät. Ei! Punaisten jälkeen mustat. Siinä kohtaa on pakko minunkin pukeutua. Ongelma on, että ei ole enää yhtään puhdasta teepaitaa jäljellä.

Huihai, se on sen ajan murhe. Iltapäivällä sitten. Jospa vaaterekkiin olisi piiloutunut edes yksi musta lyhythihainen jättiläispaita.

Tajusin pyykkiä lajitellessani tänä aamuna, ettei eilinen väsymys ollutkaan ehkä sydänoireita. Olin oikeutetusti väsynyt, sillä ajoin perjantaina ajanut 350 kilometriä. Lapinlahdelta Juukaan ei ole kummoinenkaan matka eikä Juuasta Lieksan Mätäsvaaraan, mutta Lapinlahdelta Juuan kautta Lieksan Mätäsvaaraan on 171 kilometriä ja sieltä oli tultava takaisinkin.

Jos olisimme Marian kanssa lähteneet Lapinlahdelta Viitostietä etelään, olisimme 340 kilometrin päässä Lahden Visuaalisen taiteen museossa Malvassa. Tai olisimme voineet tehdä päivämatkan Juvalle ja tulla takaisin.

Artomarketiin Nilsiään osuimme Marian kanssa vähän ennen kaupan sulkeutumista. Olin päättänyt tehdä tyttärelle intialaista lehtikaali-kotijuustopataa ja ohjeessa oli nimenomaan kotijuusto. Jeppujee, eipä ollut edes Artomarketissa sitä. Iisalmen K-Sittarissa olisi ollut ja jos olisin sen hoksannut, olisin ehkä ajanut Juuasta Rautavaaran postilaatikon kautta Iisalmeen - ensin 55 kilometriä Hirvivaarantietä ja sitten reilu 90 kilometriä Iisalmeen ja 25 kilometriä Lapinlahdelle.

Eihän se olisi perjantain autoilua lisännyt kuin 50 kilometriä. Olisimme sen voineet vallan hyvin tehdäkin, sillä nyt alan nähdä painajaisia siitä, kuinka Rautavaaran postilaatikko tursuaa. Lapinlahden postilaatikkoa en ole viitsinyt tyhjentää. Siellä on Nesteen lasku. Olkoot siellä vielä jonkin aikaa.

Onneksi en laskenut kilometrejä yhteen, kun luin netti-Karjalaisesta jutun Sopivan oudosta paikasta näyttelylle (Karjalainen ke 26.7.2023). Jutun pääkuvassa oli Tuija Lehtosen valokuva, jossa salaperäinen naishahmo, näyttää muuten riikkapurralaiselta mustalta säkiltä, heittää jotain poispäin itsestään aaltojen vietäväksi.

Maisema valokuvassa on merellinen. Tosiasiassa nainen ei ole burkhaan pukeutunut - tai mistäpä minä sen tiedän, kun en tajunnut kysyä kuvan naiselta, Marke Martsolalta. Hän oli Mätäsvaaran rivitalolla näyttelyvalvojana.

Tunnustan, että luin Karjalaisen jutun tapani mukaan yliolkaisesti. Luin otsikon. Katsoin jutun pääkuvan. En nähnyt pääkuvassa poseeraavaa naista enkä tajunnut, että jutun pääkuvan nainen ja valokuvan kirjavan kankaan poisheittävä nainen olivat sama, Marke Martsola.

Juoksutin silmäni läpi Karjalaisen jutun ja siinä kerrottiin, että näyttely on Mätäsvaarassa arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemassa rivitaloasunnossa ja että huoneistot esineineen ovat jo itsessään taideteos. Ehdin rekisteröidä, että näyttelyn kuratoinut Marke Martsola oli pohtinyt taiteilijaystäviensä kanssa, onko taiteen paikka olla esillä vain gallerioissa tai museoissa.

Ei ole, huusin minäkin tabletin ääressä keskiviikkoaamuna ja luin jutun lopussa olevan info-laatikon: "Pysäytetty hetki -valokuvanäyttely Alvar Aallon rivarissa on avoinna perjantaina 28. heinäkuuta asti osoitteessa Varpasentie 219, Lieksa kello 13 - 18."

Aivoni tekivät salamannopean logistisen suunnitelman. Perjantaina on Paula-siskopäivä ja on ajettava Juukaan. Siispä Mätäsvaaraan näyttelyä katsomaan. Lounastuksen voisimme hoitaa Nurmeksessa. Paula-sisko muisti, että Bomballa on karjalainen pitopöytä turistikaudella kello 17:ään asti. Tulimme Mätäsvaarasta Bomballe kello 16.45.

Käytin Mariaa vessassa ja olisin syömisen sijaan halunnut mennä kuuntelemaan Risto Salmelan alustusta Bomba-talosta. Bomballa oli Suojärveläisten pitäjäjuhla ja Risto Salmela on suojärveläisjuurinen. Minä olen aina luullut, että Salmista. En ole ihan perillä ortoksikarjalaisten yksityiskohdista, mutta selvisihän tuokin ja Salmela sanoi, että hän ei missään herran nimessä ole salmilainen, sillä salmilaiset ovat sellaisia toratsuja.

Paula-siskokaan ei tiennyt, mitä toratsu sananmukaisesti tarkoittaa, vaikka oli vuosikymmenet naimisissa toratsun musikan, Viljo Mäkisen kanssa. Kun Risto Salmela kertoi, että toratsu tarkoittaa riitaista, toraista, meitä siskoksia alkoi naurattaa. Ville-mies oli toden totta toratsu musikka, ollos iäti muistettu.

En muistanut, että Risto Salmela on suojärveläisiä, vaikka olen itse häntä haastatellut Soleaan vuonna 2009. Salmela on kirkkovuoden ensimmäisen numeron kansikuvassa ja taitoin jutun kansikuvien viereen yhdelle pastalle. Haastattelu alkaa näin: "Lapinlahtelainen Risto Salmela käsittelee mielenkiintoisella tavalla karjalaista identiteettiään. Hänen isoisänsä oli syntynyt Suojärvellä, isänsä sodan jälkeen evakkoaikana Vesannolla ja hän itse Nurmeksessa."

Nyt ärsytän itseäni. Olenpa tosi ärsyttävä. Toimittajat ovat juuri sellaisia. Ei se ole ihan niin justiinsa. Suojärvi tai Salmi - samapa tuo.

Ei ole sama. Ei ole yhtään. Salmilaiset miehet ovat sellaisia toratsuja musikoita.

Joka tapauksessa Risto Salmela kuuluu Lapinlahden mielenkiintoisimpiin tyyppeihin. Hän oli järjestämässäni identiteettikeskustelussa mukana joskus vuonna kauan kauan sitten. En muista, mikä oli taustajärjestö, mutta idea tilaisuudesta oli minun.

Saimme lukion salin täyteen, sillä esitimme Ville Pärnäsen lapinlahtelaisten pieneläjien historiaa kuvaavia videofilmejä. Taustajärjestö saattoi olla Kino Sirén tai sitten Ylä-Savon työväen raittiusyhdistys. Joka tapauksessa jos taustajärjestö oli Kino Sirén, tilaisuudessa ei kuitenkaan vilahdellut elokuvakoneen käyttäjätär Jumalan ja minun armostani.

Elokuvakoneen käyttäjätär oli toimessaan vain minun armollisesta armostani. Ja mitä hän tekikään? Imeytyi aviomieheni paitulin alle. Just joo. Oi, kuinka vihaankaan Lapinlahtea ja sitä, mikä tällä vitun vitun vitun vitun vitun vitunvitunvittupaikkakunnalla ruokkii moisia ilmiöitä.

Pääasia Lapinlahdella on, että vittujulkisivu vittupitää. Elokuvakoneen käyttäjätär on esimerkiksi kunnostautunut uskovaisena. Hyi helvetti. Hänen uskovat ystävänsä eivät usko, että naisella ja aviomiehelläni oli suhde.

Soitin naisen ystävättärelle ja kysyin suoraan, tiesikö hän mieheni ja uskon sisarensa suhteesta. Ei edellenkään uskonut koko suhteeseen, vaikka soitin. Niin. Uskomaton juttuhan se on. Vielä uskomattomampi on tarina siitä, miten Lapinlahden vasemmistossa hoidettiin talousasioita ja järjestökirjanpitoa.

Olen sitä mieltä, että vanhat naisetkin saavat olla himokkaita ja heidän tuleekin olla sitä, mutta sitä en hyväksy, että vanhat naiset iskevät kiinni ukkomiehiin ja kiristävät aviomiespoloisilta seksiä. Etenkään tyttärensä exiin mummojen ei tulisi kajota. Tästähän voisi kirjoittaa vaikka kesäteatterinäytelmän.

Kivan kesähupailun nimenä voisi olla: "Draamaa pikku paikkakunnan poliittisessa järjestössä - kuinka kiimamummi otti suihin tyttärensä exältä!"

...

Paremmin kuin Nicola Walkerin Avioliitto Matin ja minun avioliittoani kuvaa brittisarja Doctor Foster. Doctor Foster on suoraan kuin Lapinlahdesta. Scott & Baileyn Suranne Jonesin esittämä Gemma Foster tulee aviomiehensä Simonin kotipaikkakunnalle - ulkopuolisena ja sellaiseksi jääkin.

Mies pettää lääkärivaimoaan jonkun melko tyhjänpäiväisen ja tyhjäpäisen nuoren naisen kanssa. Kaikki tietävät siitä - paitsi aviovaimo. Ihan kuin minä Lapinlahdella. Minä en tiennyt ja kiroan kaikki, jotka tiesivät eivätkä kertoneet.

...

Tai no avioliittomme asetelma on kuin Hella Wuolijoen näytelmästä Niskavuoren Heta. Minä olen Heta, Matti lössykkä Akusti ja elokuvankoneen käyttäjätär Hilja Elisa Maanoja, Siipirikko. Elokuvakoneen käyttäjätär oli etupäässä säälittävä. Niin mieheni sanoi.

Kun tulin avioon Matin kanssa kanssa, rakennusfirma oli yhtä surkeassa tilassa kuin Muumäen tupa, pimeä ja köyhä. Minä opiskelin talous-hallinnot, johtamiset ja muut. Firma on vihdoin velaton ja mikä on kiitos. Kaikki rakastavat Mattia ja loukkaantuvat, kun minä lähetän laskun.

Matti tekee hyviä tekoja ja minä olen se vittumainen akka, joka ... nauraa matkalla pankkiin. Että haistakaa vain kaikki oikein iso ja pitkä vittu. Asetelma voi vallan hyvin olla näin. Olen mieluummin kova ja korskea Heta kuin inisevä Hilja Elisa. Hilja Elisa elää toimeentulotuella ja kasvattaa luomua - ja haaveilee pientilasta.

Minulla on nyt Siipirikon unelma, pientila. Kikkelis kokkelis, miten siinä nyt näin kävi? Kiva seurata pientilan tuvan ikkunasta, kun Matti kuokkii pellolla. Tosin pitää olla kiikarit, sillä Matti siirsi pellon hiekkaisempaan maahan lammen rannalle.

Viimevuotinen perunamaa kasvaa nyt niittykukkia. Ihan ilman kylvämättä. Pelastamme seudun pörriäisiä, kuten Lapinlahden-talomme takapihalla. Tuohon tosin kylvimme pussikaupalla niittykukan siemeniä. Joitan yksilöitä entisellä sovinnaisella nurmikolla kasvaakin.

....

Inisevän siipirikkonsa kanssa mieheni sai olla surkea. Mieheni saattoi ynnytellä vuosikymmenen ajan Siipirikon likaisessa vuokraläävässä. Keittiössä luomunaisella asui piimäbakteeri. Mieheni saattoi olla ei-mitään, ei-kukaan. Siipirikko ei vaatinut mieheltäni "mitään". Ei edes seksiä, sillä se ei hänen mielestään ole tärkeää. Näin hän kirjoitti minulle kirjeessään ja tarkensi vielä, että ei kuitenkaan ole frigidi!

Jes, jes!

Nyt muistan, miksi Matin kanssa olemme virallisestikin rautavaaralaisia. Tässä pitäjässä on jotain, mikä ruokkii täysin absurdeja ihmissuhdekuvioita!

...

Nicola Walkerin ja Sean Beanin Avioliitto-minisarja oli brittiläistä laatudraamaa totisesti ja sarjan pariskunnassa näin itseni ja Matin. Tietenkin. Olisin halunnut nähdä myös Eroja ja avioeroja -sarjan. Siinäkin yhdessä pääosassa oli Nicola Walker, Ylämaan etsivän Annika.

Myöhästyin Eroja ja avioeroja -sarjan katsomisesta. Se oli jo poistunut Ylen Areenalta, kun eilen etsiskentelin Nicola Walker -sarjoja.

Brittisarjojen contessa Adelaide de Saint Erasmo tosin sanoi, että ihmiset katsovat ihan mitä tahansa, jos sarjassa on Nicola Walker, brittidraamojen suosituin yrmy-mököttäjä, ja ihanainen Sean Bean. Nicola Walkerista oli hyvä juttu Hesarissa; olin seurannut häntä jo sarjassa Viimeinen tango Halifaxissa.

(HS, 26.7.2023, kulttuuri, Suositun poliisisarjan tähti Nicola Walker ylistää käsi­kirjoittajia ja nauttii katsojien hämmentämisestä)

Maija Alanderin tekemässä haastattelussa Walker sanoi, että joskus komedia on parasta tragediaa. Olen sitä mieltä myös, että joskus, kuten omassa avioliitossani, tragedia on ehdottomasti parasta komediaa. Ja! On otettava huomioon se, että ensimmäisessä avioliiton kriisissämme olin valmis vaihtamaan miestä.

Siitä Matti ei toipunut.

Brittisarjojen Adelaide de Saint Erasmo huomautti, että Nicola Walker selviytyy roolista kuin roolista vain mutistelemalla naamaansa. Mutruilemalla. Mutrunaama.

Adelaide de Saint Erasmo kertoi whatsappissa, että Sean Bean on teettänyt itselleen jenkkihampaat. Aloin nauraa, sillä ihastelin ensin Sean Beanin kasvojen ilmeikkäitä ryppyjä, mutta pelästyin hirvittävästi, kun tyyppi alkoi hymyillä.

Aivan kammottavaa. Ikään kuin mies hymytessään olisi ollut jokin hirvittävä petoeläin.

Avioliittoihin Nicola Walkerin milloin epätoivoiset, milloin sulkeutuneet kasvot sopivat. Walkerin esittämä aviovaimo oli töissä nuoren ilmeisesti toisen polven juristin pikkuruisessa lakiasiaintoimistossa. Toimiston johtaja oli täysin epäpätevä ja epäkypsä johtamaan firmaa.

Nicola Walkerin esittämän naisen aviomies (Sean Bean) oli jäänyt työttömäksi ja kaiken muun lisäksi menettänyt oman äitinsä. Aviomiehen turhautuneisuus ja räjähdysalttius tulivat esille. Kävi mielessä, onko miehellä alkamassa muistisairaus vai saako masentuneisuus psykoottisia muotoja, sillä heti ensimmäisessä kohtauksessa aviopari on Espanjan-lomansa paluulentokentällä ja vaimo ei täytä miehensä toivomusta tilata tälle uuniperunoita.

Mies joutuu tyytymään ranskanperunoihin ja ensin asia ikään kuin taputellaan; eihän tässä mitään, anteeksi, tämmöinen virhe, uuniperunoita ei ollut listalla. Sitten mies ikään kuin kerta kerran jälkeen putoaa täyteen raivoon.

Miestä pelottaa paluulento. Lyhyiden ylimitoitettujen raivareiden jälkeen vaimo sihisee hampaidensa välistä todella aggressiivisesti takaisin. Kohtaus päättyy siihen, että aviovaimo ottaa miestään kädestä kiinni, sillä hän sisimmässään tajuaa miehen raivoavan lentopelkonsa vuoksi.

Useassa muussakin kohdassa pariskunta kävelee käsi kädessä. Yhteys saattaa olla katkeamassa, mutta käsi toisen kädessä tuo yhteenkuuluvuuden tunteen takaisin.

Huikean hyvää ja psykologisesti tarkkaa kerrontaa.

Sen sijaan pitkät jaksot ja kamera-ajot, joissa ei ollut lainkaan vuorosanoja, olivat minulle liikaa. Tiedän, että pitkät puhumattomuusjaksot ikään kuin korostivat sitä, kuinka aviopari ei puhu. Arki sujuu. Ajetaan autolla, käydään vaimon isän luona. Isä ei enää tule toimeen ilman tukea. Isän luona asuu jokin partamies, Paul. En saanut selvää, kuka partamies on.

Hyppäytin kerrontaa kymmenen sekuntia kerrallaan eteenpäin kohdissa, joissa ei puhuttu mitään.

Käsikirjoitus eteni kiinnostavasti vähitellen. Asiat ikään kuin keriytyivät auki. Sellaista kerrontaa pitää opetella. En tiedä, milloin saan aikaiseksi avata Käsikirjoittamisen taidon. Tai romaanikässärini.

Lopulta kävi ilmi, että nyt oli aviomiehen vuoro olla heikko. Vaimo oli ollut sitä kuolleen lapsen synnyttämisen jälkeen. Vauva, Nicolas, oli elänyt hänen sisällään kuusi kuukautta. Aivan kuin Maria. Sen enempää raskautta en ehtinyt kokea, kun Maria päätti syntyä.

Nicolaksen kuolema oli etenkin vaimolle kipeä kohta. Hän pelkäsi, että mies kertoo jotain Nicolaksesta vaimon työtoverille asianajotoimistossa. Työtoveri Clairella on poika eikä Claire kuulema koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta kertoa pojastaan.

Tunnistan vaimossa oman reaktioni. Matti uskoutui siunatulle elokuvakoneenkäyttäjälle minun keskenmenostani. Sähähdin Matille, että sille naudalle et minun keskenmenostani puhu. Tiesin nimittäin, että naikkonen, se uskovainen neito, ei oikeasti halua tukea Mattia, vaan koettaa edelleenkin kiivetä Lapiomies Oy:hyn mieheni reittä pitkin.

Minun keskenmenoni oli naiselle väylä. Kohta se Matti Pian jättää, veikkaan mieheni metsästäjän ajatelleen. Kohta, ihan kohta on vuoroni. Hän oli sinnikäs ja lopulta, kun alkoi näyttääkin siltä, että hänen odotustaan Matti ei palkitse, nainen kovensi panoksiaan.

Sarjassa Avioliitto vanheneva vaimo menee pitkään nuoren juristiesimiehensä halpaan. Kun nainen palaa lomalta työpaikalleen, esimies lipoo naista; kutsuu huoneeseensa ja kertoo, että mikään ei sujunut toimistossa ilman tätä. Kaikki muut ovat täysin kelvottomia ja kyvyttömiä.

Etenkin nuori työharjoittelussa oleva tyttö on juristin mielestä aivan toivoton. Vähän ajan päästä näytetään, kuinka juristiesimies houkuttelee tytön asuntoonsa, juottaa tämän humalaan ja nai tätä. Samalla esimies haukkuu työharjoittelijalle toimistossaan työskentelevää vanhenevaa naista.

Työmatkakohtauksessa käyvät lopulta ilmi asiat, joita on tapahtunut juristifirman johtajan lapsuudenperheessä ja ne ovat käynnistäneet miehessä psykologisen mekanismin. Juristimies koettaa selviytyä jokaisesta naisesta samalla mekanismilla.

Tytön isä haluaa nähdä juristimiehen silmästä silmään. Isä kertoo, että juristimies mursi tytön mielenterveyden. Ensin juristimies lepertelee ja kieltää kaiken. Kun isä kertoo, että tytön mielenterveys on mennyttä, juristimies tuntuu vilpittömän neuvottomalta ja kysyy, mitä hänen pitäisi nyt sanoa tai tehdä.

Juristin suojaukset ovat pudonneet.

Lopulta aviomiehen raivo siitä, että puolisoiden välillä ei ole todellista kommunikaatioyhteyttä, kilpistyy ja purskahtaa ulos. Kun vaimo on juristin hotellihuoneessa ja juristi tarjoaa tälle kokaiinia, aviomies ajaa konferenssipaikan parkkipaikalle ja mukiloi juristin sähkönsinisen peniksenjatkeen.

Itse asiassa katsojalle jää epäselväksi, naiko nuori juristi alaistaan. Konferenssimatkan jälkeen seuraavan töpäivän aamuna vanheneva alainen on esimiestään kohtaan tyly ja ripittää tätä kokaiininkäytöstä. Juristi kysyy naiselta, kertoiko tämä miehelleen hotellihuone-episodista.

Tapahtumien kulussa on aukko.

Avioliitto-sarja päättyy onnellisesti. Vaikuttaa siltä, että Jessica, aikuistunut adoptiotytär, opettaa lapsuuden perheensä puhumaan.

...

Lisäsin tähän kuvaukseni Nicola Walkerin Avioliitosta, kun olin jo kirjoittanut merkinnän. Halusin päättää merkintäni dramaattisesti Anne Tylerin Palmikkojen isoäidistä ja lapsenlapsesta. Päätin, että kirjoitan Avioliitto-sarjasta johonkin väliin.

Kävi sitten niin, että seuraava osio ei enää niveltynytkään Avioliitto-sarjasta kertovan osuuden loppuun. Mutta tulkoon se tähän ihan näin:

...

Mätäsvaaran valokuvanäyttelyn taustalla on Metkataide-hanke. Hanketta hallinnoin Metka-kylätalo Lieksassa. Metkan tai Metakan taustalla jossain häämöttää Mieli ry. Mieli ry:tä tarvitaan.

Valokuvanäyttelyyn on saatu siunattua Hama-rahaa eli Harvaan asutun maaseudun kulttuuriavustusta. Taidetoimikuntien keskustoimikunta (TaiKe) on jaknut avustuksia harvaan asutun alueen kulttuuritoimintaan - ja nyt persut ovat vetämässä rahat pois.

Tai Kokoomushan rahat pois vetää - ja persut roikkuvat mukana hinnalla millä hyvänsä. Persuista on kiva kurittaa maaseudun köyhiä. Persuista on ihan sama, kunhan fokus pysyy maahanmuuttajien vastustamisessa.

...

Karjalaisen jutun pääkuvan päähahmo Marke Martsola. Hän on netistä kopsatun tekstin mukaan kuvataideterapeutti, puupiirtäjä ja kuvataiteen sekatyöläinen ja hän pyrkii elämään Goethen ohjeistuksen avulla: "Joka päivä meidän tulisi ainakin kuulla pieni laulu, lukea hyvä runo, nähdä oivallinen maalaus, ja jos suinkin mahdollista, lausua muutamia järjen sanoja." 

Valokuvanäyttely oli hieno. Ympäristö oli jännittävä, vaikka niskaan lotisi sadevettä matkalla autosta asuntoihin eikä invaramppeja ollut.

Puhuin Marke Martsolalle suut ja silmät täyteen Mätäsvaaran säilyttämisestä. Juuri perjantaina Hesarissa oli Alvar Aalto -säätiön toimitusjohtajan Tommi Lindhin haastattelu (HS pe 28.7.2023). Säätiö on saamassa 13:a Alvar Aalto -kohdetta Unescon maailmanperintöluetteloon.

Lieksan Mätäsvaara ei ole listalla, mutta uskon, että hylätty kaivoskylä alkaa kiinnostaa, kunha Alvar Aalto on Unesco-luettelossa. Rautavaarasta tuskin on Donald Juddin Marfaksi (Texas, USA), mutta Lieksan Mätäsvaarasta saattaisi ollakin.

Valtakunnallinen Restaurointikilta oli vähällä kokoontua Mätäsvaarassa kevään möötissään, mutta me Matin kanssa kuitenkin järjestelimme Möötin Nurmekseen. Meillä oli Mätäsvaara ajatuksena yhdeksi käyntikohteeksi, mutta se, että mööttiläiset majoittuivat Metsäkartanolla, rajoitti liikkumista muuten.

Rautavaarasta ei olisi Donald Juddin Marfaksi, sillä kunta profiloituu kovasti eräjormakunnaksi - ja mikä ettei, hyvä niin. Lieksa on paljon mielenkiintoisempi Mogadishuineen ja Edge Roadineen.

Mätäsvaaraan minut alunperin vei Matti. Läksimme juhannuksena 2022 ajelemaan jonnekin, sillä iski hirvittävä helle ja CZE-pakussa oli ilmastointi. Pyryn ja Hallan otimme mukaan. Persekärpänen asui vielä kotonaan.

Googlasin, että Lieksan Viekijärvellä on Pehkosen kyläkauppa. Nyt syyskuun 9. Viekijärvellä on lähiruokapäivä. Ajoimme kyläkaupalle ja söimme jotain ranskalaisia lähiperunoita kaupan terassilla. Sitten Matti mutisi jotain ja ajoi Mätäsvaaraan. Mikä ihme tämä on, sanoin ja innostuin heti.

...

Viikolla katsoimme Marian kanssa yhdessä kielikeskustelun Ylen Kulttuuricoctailissa. Mukana oli Mikael Jungner ja kielen tutkija Lotta Jalava. Jaan Jungnerin insinöörimäisen kielikäsityksen. Kieli on minulle vain väline ja käsitteiden säiliö.

Kun Kulttuuricoctailin keskustelussa koetettiin päästä luokkakysymykseen, tipahti Jungner aivan kärryiltä. Suomen kielen gurumies Janne Saarikivi on varoitellut, että meille muodostuu englantia taitava kapitalismin nopealla kaistalla etenevä eliitti ja suomen kieli jää kyökkikieleksi.

Luokkarajat alkavatkin kulkea englannin ja suomen välillä. Jungner oli tässä kohtaa pihalla kuin lumiukko. Mukelsi jotain aivan sekavaa tyyliin titityy eivätkä toimittajatkaan kysyneet, mitä tyyppi horinoi.

Olen saamassa älyllisesti suuntautuneen tyttäreni takaisin. Maria etsi minulle Ylen Areenalta Meeri Koutaniemen Irti kuvasta -sarjan ja katsoimme yhdessä osan dokumenteista. Maria katsoi joitakuita jo toiseen kertaan.

Minä lopulta katsoin kaikki. Hurrasin ääneen, kun tuli jakso kiviveistäjästä Anne Koskisesta. Ensin käännyin lieden ääreen, sillä liedellä porisivat intialainen lehtikaali-juustopata sekä lisukeriisi. Ajattelin, että kivenveisto ei kiinnosta minua yhtään pätkää.

Sitten kuulin, kuinka Koskinen ja Koutaniemi puhuivat veistossarjasta Löytölapset. Herrajukara, mehän olemme Kuopion taidemuseossa nähneet Anne Koskisen Löytölapsen! Pitää vielä googlailla, minä vuonna taidemuseonäyttelyssä oli pikkuinen nyytti vauvan kasvoineen.

Maria innostui myös Outi Pieskin jaksosta. Pieskin töitä olemme nähneet useitakin Kiasmassa vuosien varrella. Viime keväänä kuvasin Kiasmassa Pieskin teosta Ahkun lääkemänty. Taideteoksessa kiehtoi erityisesti se, että teos ei pysynyt raamien sisällä.

Aina, kun jokin tai joku, ylittää raamit, kiinnostun. Niin kävi perjantaina Mätäsvaarassa ja keväällä Kiasmassa. Outi Pieskin Aihkun lääkemännyssä oli saamelaisnaisen päähine pikkuruisella pöydällä taulun edessä. Pöytä oli päällystetty hienolla pitsipöytäliinalla, jossa oli samanlainen hapsureunus kuin Pieskin useissa töissä. Hapsutöitä olen nähnyt Kiasmassa joskus työnohjausopintojeni aikaan. Muistan, kuinka istuin Pieskin värikkään teoksen ääressä ja whatsappailin Anne Sarjalle.

Oli 16. tammikuuta 2020. Tähän en mene nyt. Päivä on avioliittohistoriamme käännekohta. Oli vähällä, että avioliittohistoriamme ei päättynyt siihen. Tulin Lapinlahdelle myöhäjunalla ja olisin ajanut Ouluun, jos Matti ei olisi soittanut minulle junaan jonkin matkaa ennen Lapinlahden asemaa.

...

Aihkun lääkemännyn päähineessä ei ole naisen valtaa osoittavaa sarvea, koska se on myöhemmältä ajalta. Ilmeisesti päähine on kuulunut Pieskin isoäidille. Nykyään Pieski tekee sarvipäähineitä. Kirkko kielsi aikoinaan naisilta sarvipäähineet.

Sarvessa kun asui kuulema piru.

...

Olen istunut tässä koko päivän. Muutin pyykkivärijärjestystä. Meneillään ovat vaaleanvihreät pyykit. Seuraavaksi mustat neljässäkympissä pestävät.

...

Kirjoitan tähän, että kuuntelin Anne Tylerin Palmikon ja Gunilla Boëthiuksen kirjan biologisesta isästään Paavo Talvelasta - Elämänmittainen salaisuus. Kummastakin mykistyin melkein viikoksi. Olivat taas parhaita kuuntelemiani kirjoja aikoihin.

Elämänmittaisessa salaisuudessa kiinnostavaa ei ollutkaan paljastus kirjailijan biologisesta isästä, vaan kirjailijan äiti. Äiti eli elämänsä valheessa.

Tylerin Palmikossa minua elähdytti ja inspiroi isoäiti, joka vaivihkaa eroaa miehestään. Eroaa, jotta voisi maalata rauhassa. Hankkii työhuoneen ja käytännössä pikku hiljaa muuttaa sinne asumaan. Isoäiti ei halua enää pitää kenestäkään huolta.

Työhuoneen vuokraisäntä tuo tauluja maalaavalle vuokralaiselleen hoitoon kissansa, sillä vuokranantajapariskunta joutuu lähtemään pitämään tyttärensä lapsesta huolta. Tytär on rankoissa syöpähoidoissa.

Ensin nainen vastustelee, mutta heltyy sitten ottamaan kissan hoitoonsa. Kun käy ilmi, että pariskunta joutuu muuttamaan kokonaan tyttären perheeseen eikä kissaa voi ottaa sinne mukaan, nainen sanoo ensin ponnekkaasti, että kissa ei voi jäädä hänelle asumaan.

Kun hän näkee, miten epätoivoinen vuokraisäntä on, hän sanoo, että ottaa kissan. Kun vuokraisäntä on poistunut paikkakunnalta, nainen vie kissan hylättyjen kissojen kotiin välitettäväksi johonkin muuhun perheeseen.

Sama ilmiö toistuu kun tauluja työkseen maalaavan vanhan naisen aikuiset lapset hankkivat hänelle ja perheen isoisälle häälahjaksi ison huonekasvin. Nainen ei halua sitä kotiinsa.

Hän ei halua pitää kenestäkään eikä mistään huolta. Nainen päästää lähelleen vain yhden lapsenlapsen. Lapsenlapsi haluaa taiteilijaksi. Hän on oikeasti nimeltään Kendall, mutta kaikki sanoavat tyttöä Candeliksi. Vain taiteilijaisoäiti on aina sanonut tyttöä tämän omalla nimellä.

Tyttö saa tulla isoäidin luokse maalamaan, kunhan vain on hiljaa.