Édouard Louis Muutos: metodi - Louis kirjoittaa ollakseen olemassa ja tekee näkyväksi sitä, mistä on tullut: alaluokasta, huikeaa!

Pieniä onnistumisia

Kirsi Piha oli minulle aivan liikaa merkityspulssilla koko ajan kirjassan Millään ei ole mitään merkitystä - paitsi jos on. Joutuu nyt takaisin kirjastoon, ei mahda mitään! Eikä jatkoon, huis, pois tästä talosta!

pe 7.7.2023

Tulostan laskuja sähköpostista sitä mukaa, kun ne sinne tulevat. Toinen pieni onnistuminen työssä oli äsken kun suurensin käyttämäni läppärin näyttöä 175 prosenttiin. Nyt saatan jopa nähdä, mitä kirjoitan sähköpostiin.

Sen sijaan voi olla, että edelleenkin kirjoitan, mitä sattuu, sillä numero kaksi ei painu alas kuin vasaralla ja näppäimistö on puolitoista senttiä kapeampi kuin omassa läppärissäni. Edelleenkin on olo, että on kenkä väärässä jalassa. Vain yksi kenkä ja sekin tosiaan väärässä jalassa.

Lisäksi oma läppärini on äkäisen punainen. Tämä supertylsä musta. Taidan tuunata läppärin kannen. Tuula-serkulta olen saanut kirjeitä toinen toistaan upeampien kuvapostikorttien toisella puolella ja Juuasta Hedwigin Helmestä ostin pari korttia sen vuoksi, että haluan liimata ne jonnekin - hipheijaa; käytän kontaktimuovia tai jotain ja liimaan tsemppikortteja läppärin kanteen!

Rakastan Anna-Mari Westin mietekortteja. Eläköön nämä: "Liian isoa pensseliä ei ole vielä tehtykään!" tai "Luovuus ei ole harrastus, se on tapa elää!". Kun pientilamme pikku kamarin kaapin laatikosta löytämäni Ratiopharm-hiirimatosta aika jättää, tilaan netistä Kukkaiselämää-hiirimaton: "Sinä pystyt siihen!". Ratiopharm-hiirimaton paras puoli on avattava läpinäkyvä kansi. Saan sen alle muistilappuja. Lappuihin olen kirjoittanut, mistä pitää kirjoittaa.

Anna-Mari Westin korttien takana on kotisivuosoite. Googlaamalla ei saa selvää, onko Anna-Mari West todellinen ihminen vaiko vain tuotemerkki. Joku Anna-Mari West on Ulla-Maija Paavilaisen kanssa kirjoittanut muistokirjoituksen Katarina Westistä. Anna-Mari West on Katarina Westin sisar.

Koska en koskaan muista, kirjoitetaanko negroloki vai negrologi vai miten se oli, alan vast´edes käyttää sanaa muistokirjoitus.

Katarina West on aloittanut toimittajan uransa Me Naisissa vuonna 1994. Siksi toinen kirjoittaja on Me Naisten entinen päätoimittaja - juuri niin, päätoimittaja, joka ei valinnut minua töihin vuonna 1989, sillä tilasin täysin vääriä lehtiä, kuten Akkaväkeä, Kulttuurivihkoja ja Ydintä. Jännitin työhaastattelua. Olin hikinen ja tunsin itseni lihavaksi, vaikka olin vartaloltani suloinen.

Huomasin, että hoikkaakin hoikempi päätoimittaja näki lävitseni: 50-vuotiaana tuolla naisella on inha niskapoimu.

Ihrainen niskapoimu on vaivannut minua siitä lähtien, kun luin Ulla-Maija Paavilaisen romaanin Sinulle luotu. Kirjan päähenkilö on Soile Lajunen, menestyvä bisnesnainen. Hän ei kuitenkaan vaikuta pääsevän eroon lihavasta serkustaan Beritistä.

Minulla on Paavilaisen esikoisromaania jostain syystä kaksi kappaletta. Toisen olen ostanut kirja-alesta ja toisen on Maria kirjastostaan hylännyt. Kumpaankin olen merkinnyt sivun 225. Tämä on lempikohtani Paavilaisen kirjallisessa tuotannnossa: "En häpeä seisoa alasti Beritin edessä, miksi häpeäisin. Vahva vartalo, vain kerran kohotetut rinnat, pari rasvaimua takapuolesta, reisistä ja vatsasta. Tiedän, miltä Berit näyttää alastomana: liha leviää holtittomasti joka puolelle, kainaloihin, häpykummun ylle, polviin, selässä monta tukevaa lenkkiä vierekkäin, niskassa paksu kyhmy, josta voisi vaikka pudistella." (Ulla-Maija Paavilainen, Sinulle luotu, s. 225)

En juuri muista romaanin pointtia. Se lienee nousukkuus. Päähenkilönä on kovasti Ulla-Maija Paavilaisen näköinen nainen, joka nousee hyvään yhteiskunnalliseen asemaan pienistä ja surkeista oloista. Berit-serkku ei jätä naista, vaikka varmasti ymmärtää koko ajan, miten elämässään paremmin edennyt serkku halveksii häntä.

Beritillä on paksut miinuslinssit, hän on lihava, kieltäytyy estorgeenipillereistä ja äänestää vasemmistoa. Ihan kuin minä. Paitsi, että en edes harkinnut hormonihoitoa, koska estrogeeni lisää kuulema laskimoveritulpan riskiä.

Voin vaikka vannoa, että jommassa kummassa Paavilaisen kirjassa - joko Sinulle luodussa tai Hanki elämä! - Jokanaisen voimakirjasa on lueteltu, mitä tapahtuu naiselle, joka on kaksikymppisenä suloisen pehmeämuotoinen ja pyöreärintainen - hänellä on viisikymppisenä niskassa ihrapoimu.

Sinulle luotua mainostetaan takakannessa adjektiivilla häijy. Niinpä niin. Aivan toista kuin Édouard Loui´in Muutos: metodi. Rakastan sitä. Louis on armollinen, myötätuntoinen. Itselleen etupäässä. Eikä kuusikymppinen mies, joka on rakastunut nuoreen kirjailijan alkuun, ja kutsuu tämän luokseen, ole läpeensä vastenmielinen.

Mies vain valitettavasti tuoksuu kosteusvoiteelta sekä vanhan ihmisen iholta. Alkoi naurattaa kohtaa kuunnellessa; minä en saanut mitään eroottista syttyä moskovalaisesta valokuvaajasta, joka tuoksui vauvalle! Tuoksu tuli ehkä neuvostovalmisteisesta saippuasta tai sitten partavedestä, en tiedä, mutta eroottisen virityksen se tappoi.

Moskovalainen valokuvaaja näytti aivan Viktor Vasnetsovin taulusta napatulta. Kolmenkymmenen vuoden päästä hän olisi kuin Bogatyrien (1898) Dobrinja Nikititš. Lisäksi valokuvaaja oli aivan liian kiinnostunut kuvaamaan minihameisia pitkäjalkaisia moskovalaiskaunottaria ja sätti minua siitä, että olen neuvostoarkistojen ja kirjastojen ulottuvilla ja tuhlaan aikaani enkä ota selvää asioista.

En ottanut, sillä kaikki energiani meni neuvostoajan arjesta selviytymiseen, vaikka minulla olikin Stockmannin luottokortti ja haimme länsiruokaa Stockalta. Kaikki oli vaikeata - etenkin kuullun ymmärtäminen. Valokuvaajalla oli ollut chileläinen tyttöystävä (piikkilankamaiset häpykarvat, jotka jatkuivat reisien sisäpinnoilla, tämän muistan) ja hän osasi sen ansiosta puhua selkeätä venäjää.

Siksi varmaan olin valokuvaajan kanssa tekemisissä. Ymmärsin hänen puhettaan. Ja hyvä niin! Edes yhden moskovalaisen tulin tuntemaan. Hän tutustutti minut ortodoksisuuteen ja se on paljon se!

Édouard Loui´in Muutos: metodi ei ole lainkaan häijy. Se on ihana ja tarkkanäköinen. Louis kirjoittaa ollakseen olemassa - ei sen vuoksi, että jotenkin rakastaisi sanoja tai mitään sellaista. Hän kirjoittaa henkensä edestä.

Hänen elämänsä on ollut niin absurdia. Louis on myötätuntoinen ja hän kirjoittaa, että oppi porvareilta paljon uusia tunnetiloja, kuten loivan surumielisyyden, mutta kahta asiaa porvarit eivät tunne: myötätuntoa ja raivoa.

...

Louis´sta Kirsi Pihan Millään ei ole mitään merkitystä - paitsi jos on ei ole minulle tarkoitettu. Selasin kirjaa illalla, kuten lupasin. En palauttanut sitä kirjastoon eilen. Hyvää kirjassa oli, että alussa Pihan käsittelemän Hanya Yanagiharan Pienen elämän päätin vielä joskus lukea tai kuunnella.

Hankin Pienen elämän heti, kun se ilmestyi, mutta koska sitä ylistettiin joka puolella, kiinnostukseni hiipui. Crossroads-osuuden kopioin Pihan kirjasta. Perehdyn siihen joskus. Se oli kaunis ja myötätuntoinen, vaikka Piha eittämättä on porvari eikä pääse kokoomuslaisuudestaan.

Päätin, että tämä oli nyt tässä, kun sivulla 279 silmäni osui lauseeseen: "Jos olet esimies, pidän huoli siitä, että olet merkityspulssilla koko ajan." Voi miksi, miksi, Kirsi Piha, miksi kirjoitat tällaisia lauseita ja käytät tällaista puppukieltä, vaikka luet kaunokirjallisuutta.

Merkityspulssilla? Voi ziissös. Kylläpä osaa olla epämääräinen, epäkonkreettinen moinen kokoomuslainen Ellun kana. "Meillä on velvollisuus ruokkia omaa kasvunälkäämme ja kertoa siitä ääneen, jotta organisaatiossa tiedetään merkityksen suunta."

Mistä tällaisia lauseita oikein kumpuaa? Merkityksen suunta, kasvunälkä. Tämä tosiaan auttaa kovasti meikäläistä yrittäjää ja henkilöstöpäällikköä: "Työn rakentaminen on prosessi, jossa työntekijä määrittää ja kuvittelee uudelleen työn tekemisen tavat ja toimenkuvat itselleen merkityksellisellä tavalla." (s. 279)

Aivan juu!

Luvusta Friedmanista Freemaniin koetan nyt lukea uusliberalismin kritiikkiä. Odottakaapas. Noin. Eipä pääse Piha puppusanailusta tässäkään luvussa. Hän siteeraa Steve Jobsia ja tämän sanomisia yritysten jalosta tarkoituksesta.

"Johtajan tehtävä on muutta tuo (arghhh, arkaainen tuo, määräistä artikkelia ei suomen kielessä ole!) jalo tarkoitus niin inspiroivaksi visioksi, että se houkuttelee maailman lahjakaimmat ihmiset liittymään siihen. Sitä kautta tehdään myös tulosta." (s. 176)

Voi kiessus sentään. Seuraavalla sivulla Piha puhuu intohimosta. Sana on kestoinhokkini. Vai miten sopisi - intohimoinen Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy. Intohimo, yökyökyök. Eihän sitä paitsi sitä nyt olla ristiriidassa Pyhän Tuloksen Tekemisen kanssa. Eipä.

Piha puhuu purposen puolesta. Mikähän lienee purponen?

Pihan kieli käy aina vain käsittämättömämmäksi. Mitä helvetin mongerrusta tämä on: "Skeptinen voisi puhua purposen osalta, varsinkin yrityselämässä, jonkinlaisesta buzzwordista." Ahah. 

Osalta, buzzword?! Luvussa, jonka luulin sisältävän uusliberalismin analyysia edes, jos ei nyt ihan sittenkään kritiikkiä, Piha ignoreeraa ja purposoi. Pitää äkkiä viedä kirja takaisin kirjastoon, jottei Pihan kieli pääse hiipimään teksteihini.