Jouni Tossavaisen Kuoharit I - III pitää lukea uudestaan, jotta löytäisin esseen Gottlundista ja savon kielestä

John Irving Ihmeiden tie, Joyce Carol Oates Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet., Suurteoksia I ja II, Kirsi Pihan essee Crossroadsista jne

 ma 10.7.2023

Olen uppoutunut nyt monta päivää kirjaan. Kun luen, en näköjään oikein pysty keskittymään äänikirjaan. Olen kyllä kuunnellut John Irvingin Ihmeiden tietä, mutta en samalla intensiteetillä kuin tavallisesti. Joku äänikirja-arvioija oli kirjoittanut, että alku on taattua Irvingiä ja sitten romaani käy puisevaksi.

Tsekkasin, joko on vaihe, jolloin romaani käy puisevaksi ja näin, että kirjaa on jäljellä yli yhdeksäntoista tuntia. Noh, eipä lopu kesken.

Etsin varmaan viikon Jouni Tossavaisen Kuohareita. En löytänyt sitä täältä osastosta Teppo Kulmala, Tõnu Õnnepalu ja muut häiritsevät sekä ärsyttävät kirjailijat. Kävin lävitse Tossavais-osaston Lapinlahden-kirjastostani.

Ei jälkeäkään Kuohareista. Sitten tarkistin vielä Kaivokosken kirjahyllyn. Se on itse asiassa ihan kammottavan ruma, mutta on kuulema samanlainen kuin oli Matin vanhempien kotona Varpaisjärvellä Piennartiellä. Samaa tummaa tyyliä on meidän isän tekemä kirjahylly Lapinlahdella. Iskän kirjahylly oli Leonidilla ja täynnä venäjänkielistä kirjallisuutta.

Kuoharit oli litistynyt Alice Zeniterin Unohtamisen taidon alle. Otin Kuoharit esille ja pinosin Alice Zeniterin yöpöydälleni Joyce Carol Oatesin Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet -tiiliskiven päälle. Lainasin kirjastosta Oatesin Blondin, romaanin Marilyn Monroesta, oli vuosi 2014 ja kirjan päälle kaatui vettä. Jouduin korvaamaan sen.

En olisi muuten älynnytkään lukea Blondia, mutta Ylä-Savon subcomandante Marcos sitä suositti. Hyvä oli. Kun Anna ja Maria olivat vauvoja, luin Kivipäiväkirjat ja höpsistä, wikipedioin, että ei se Oatesin olekaan. Kivipäiväkirjojen kirjoittaja on Carol Shields. Ennen Blondia olin vielä siinä luulossa, että on Oatesin, ja ostin itselleni Haudankaivajan tyttären. Lyyhistyin romaanin ensimmäisille sivuille, kuten vakavikko-Sirpa Kähkösen Lakanasiivissä.

Lakanasiivet oli yhtä ilotonta ja ankeaa raatamista. Päähenkilö oli pyykkäri. En jaksanut sitä.

Odotin Oatesin Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet -romaanista jotain samaa kuin Jonathan Franzenin Crossroadsista ja nyt lukaisen kunnolla printtaamani Kirsi Pihan Crossroads-esseen. Se löytyi kirjasta Millään ei ole mitään merkitystä - paitsi jos on.

Pihan kirja oli pääosin tyhjääkin tyhjempää uusliberalistista pölinää johtamisesta ja työstä. Tajusin nopeasti, että en ole kirjan kohderyhmää, mutta päätin kahteen tai kolmeen otteseen jopa koettaa lukea sitä. Silmäilyksi meni ja kun ajattelin, että kunnon järjestelmäkritiikkiä tai edes analyysiä olisi luvussa Friedmanista Freemaniin, petyin katkerasti.

Ei ollut kritiikkiä, ei analyysiä. Sen sijaan - on pakko kirjoittaa jotain positiivista kirjasta, edes jotain hampurilaismalliin liittyvää on saatava tähän - Kirsi Piha osaa kirjoittaa oivaltavasti kaunokirjallisuudesta. Samaan aikaan Millään ei ole mitään merkistystä -kirjan kanssa Pihalta ilmestyi Levoton lukija. Se valitettavasti tuli vasta toukokuussa äänikirjana ja koetin lukea sitä e-kirjana Storyteliltä talvella.

Ihan oli kiinnostavia mietteitä Pihalla vaikka kenestä minunkin tuntemastani kirjailijasta, mutta jokin Pihalta puuttuu. Puuttuu analyysi, kuten Suvi Ahola Hesarissa kirjoitti. Ahola vertasi artikkelissaan Lukemisen hyödyistä puhutaan, mutta myös hurmiota kannattaa korostaa – ja juuri nyt kumpikin palopuhe tulee tarpeeseen (HS su 9.7.2023) Levotonta lukijaa Saara Turusen ja Petra Maisosen Suurteoksia I ja II -antologiaan.

On sanottava, että Pihan hyminöinti Levottomassa lukijassa kalpenee Suurteoksia -kirjoittajien tekstien rinnalla, mutta ihan luettavahan Levoton lukija on - en vain taistellut keväällä saadakseni sitä printtinä kirjastosta lainaan. 

Ehkä pitäisi. Levottomassa lukijassa oli kiinnostavia mainintoja äidistä ja tyttäristä. Kuitenkin niin kokoomusmaisen sovinnaisesti, että en vaivannut niillä päätäni, jotta olisin sukeltanut Rutakon verkkokirjastoon. Teen sen nyt ja varaan itselleni Levottoman lukijan. Noin.

Varasin Rautavaaralle myös Suurteoksia ykkösen ja kakkosen. Suvi Ahola arvelee, että Kirsi Piha rajaa tarkoituksella kirjassa henkilökohtaiset kokemuksensa minimiin. Voi olla, mutta mielestäni se on huono ratkaisu. Sovinnaista, sovinnaista, sanon minä.

Sama häiritsi Hannu Mäkelän ja Kirsi Pihan Pimeän yli -kirjeenvaihtokirjassa. Sitä oli kiinnostavaa kuunnella, mutta kovin syvälle kirjeenvaihtokaverukset eivät kirjeissään päässeet tai sitten julkaisuvaiheessa syvät kohdat oli raakattu pois.

Odottelin koko kirjeenvaihtokirjan ajan, milloin Mäkelä ja Piha alkavat tosissaan kirjoittaa toisilleen. Sydänverellä. Eipä semmoista tullut. Ehkä sellaista on keskiluokkaisten ihmisten ystävyys. Jännittävää kirjassa kuitenkin oli, kuinka Mäkelä vähitellen otti mukaan ihanan A:n. Kirjailijahan on blogissaan Vanha mies mutisee tyystin unohtanut rakkaan Svetlanansa. Ilmeisesti A on pyyhkäissyt kuolleen edeltäjänsä pois kirjailijan mielestä. Tai ainakin blogista.

Joka tapauksessa voin kuvitella, että ainakin minä olisin A:na ollut vähän närkästynyt, mikäli miehelleni olisi kirjoitellut jokin raikas nuori pimpula. Kirjeenvaihdon alussa A:ta ei Mäkelän kirjeissä juuri näkynyt ja sitten Mäkelä ikään kuin vaivihkaa kuljetti tämän mukaan kirjeisiin.

Pitääpä tsekata A:n kuljetus kirjaan. Varaan senkin Rautavaaran kirjastoon Rutakosta. Noin.

Milloinkahan Anna Kortelainen julkaisee avainromaanin Naimisissa Hannu Mäkelän kanssa? Saisipa tulla semmoinen avioliittoromaani! Tästä pääsenkin Jouni Tossavaisen Kuohareihin. Olen sen kertaalleen lukenut ja kuunnellut Youtubesta siitä erinäisiä lukuja kirjailijan itsensä lukemana pitkillä ajomatkoillani Helsingistä Marian luota Savoon.

Kiinnostavinta antia ovat Kuohareiden ykkösosan avioliittokuvaukset. Tossavainen kuvasi Matti Pulkkisen ja entisvaimonsa Vuokko Rissasen avioliittoa, Marjan eläinkirjan runokirjailijan Laura Latvalan ja työläiskirjailija Olavi Siippaisen avioliittoa sekä sivusi Matin ja minun eksytyksiä. Miksiköhän kuvasi näitä - ei kai vain sen takia, että välttyisi kuvaamasta kovin syvältä omaa avioliittoaan.

Jännittävällä tavalla Tossavainen kyllä tuo vaimonsa, lastensa äidin sekä tuulensuojansa Kuohareissa esille. Hän kertoo, miten suhde on alkanut ja miten se on edistynyt. Puhuttelee vaimoaan sinuna. Kauniisti. Ja samalla etäännyttäen niin, että herää epäilys; ovatko aviopuolisot ollenkaan läheisiä toisilleen?

Miksi mieskirjailijoiden on niin vaikea kuvata vaimojaan - tai vaimoaan, jos heitä on yksi? Antti Heikkinen ylistää Simpauttajan uudessa esipuhe-essseensä Heikki Turusen rakkauskirjettä vaimolleen - kirjeessä Turunen ei maininnut kertaakaan sanaa rakkaus.

Rakkauskirjeen piti sisältyä Heikkisen kirjoittamaan Turjailijaan, mutta Turusen Seija-vaimo näpsäisi sen pois käsikirjoitusvaiheessa. Luin Turusen Maalaisen, sillä Heikkisen esseen mukaan Tuula-Liina Varis oli kirjoittanut (jossain), että Maalaiseen sisältyy kaunista kuvausta Eijasta, arkijärjestä kirjailijan elämässä.

Välillä tuskastuin Maalaiseen. Vaikka siinä ei ollut kovin paljoa, oli siinä kuitenkin minulle liikaa, viinanjuomista. Jostain vaimostakin oli. Sivuhenkilö mikä sivuhenkilö. Teki ruokaa taustalla ja kärsi jonkin verran.

Otetaan myös Teppo Kulmala. Hänen Tuupovaaroissaan on ainoastaan, että käyvät Anitansa kanssa pariterapiassa. Niin. Pelkkä maininta. Ei mitään siitä, oliko pariterapiasta hyötyä. Kirjeenvaihtokirjassa Omenapuun katolla pisti silmään se, että Kulmala päivittelee muusikko Kikka Laitiselle rahattomuuttaan.

Miksi toimittajan työssä ihan hyviä rahoja ansaitseva vaimo ei anna kirjailijamiehelleen edes kunnon ruokarahaa, mietin. Kulmala kuvaa inhorealistisesti jotain grillimakkarankänttyä jääkaapin alahyllyllä.

Olenkin päättänyt, että vielä kirjoitan esseen Teppo Kulmala ja tämän elämän naiset. Kulmalahan jossain Tuupovaarassaan heitä listaa.

Toivottavasti olen merkannut kohdan, jossa on kesäteatterikriitikon kurjan juhannuksen kuvaus ja kammotava grillimakkarapaketti jääkaapissa. Tässä se on. Sivulla 235 Kulmala on ostanut donitseja á 39 senttiä kappale. Hän ihan törsäsi. Mitä tämä tarkoittaa? Kulmala kirjoittaa: "Maanantaikolumni odottaa koneella. Puhun siinä pakolaisista ja meistä, jotka eivät uskalla paeta mieliteoistaan huolimatta."

Mitähän mielitekoja Kulmalla on?

Ei herraisä. Jotenkin vaimot kirjailijoiden arkijärkenä alkavat ärsyttää aivan kauheasti. Ja samalla kirjailijamiesten vaimojen näkymättömyys. Jos vaimo näkyykin, tämän persoona ei oikein tule esille. Eikö kirjailijamiehelle vaimon persoonalla ole väliä? Tai sitten se on itsestäänselvää!

Kohta hiillyn ja sitten kärähtävät hihani.

Mitenkäs minä nyt Teppo Kulmalaan ja tämän haluun paeta Kikka Laitisen luokse päädyin? Niin. Joyce Carol Oates Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet ei ainakaan vielä ole Jonathan Franzenin Crossroadsin veroinen. Kirsi Piha näyttää lukeneen Crossroadsin Hildebrandtien elämän niin, että perheen vanhemmat ovat joutuneet oman elämänsä vankilaan. (Kirsi Piha Millään ei ole merkitystä - paitsi jos on s. 340 - 342)

Että joka hetki pitäisi valita. Nyt mietin, että Piha eittämättä kirjoittaa Crossroadsista oivaltavasti ja Hildebrandteista lämpimäti, mutta paistaako tässä kohtaa hänen teksissään oikeistolaisuus. Elämä on valintoja; jokainenko on oman onnensa seppä, sillä "valintoihin kannattaa kiinnittää huomiota. ... ja! Jokainen hetki on uuden valinnan paikka."

Piha on esseessään sitä mieltä, että milloin tahansa voi kalibroida olemassaolon tarkoituksen uudelleen. Suunnata kohti merkitystä. Öhöm. Miksi minä kuulen nyt koko ajan Kirsi Pihassa kokoomuskokoomuskokoomuskokoomus - menestys on ihan itsestä kiinni. Mitä ajattelet, sitä kohti kuljet! Niin helppoa se kulkaas on!

Kirsi Pihan esseessä Crossroadsista on jotain kumman epäilyttävää. Kohta ärryn ihan tosissani. Tympii. Pakko alkaa kohta tehdä Lapiomiehen konttoritöitä. Sitten pitää hakea polttopuita. Ruohon meinasin leikata ja vähän harkita, jos pesisin toisenkin maton ja lämmittäisin saunan.

Jouni Tossavaisen Kuoharit I - III pitää lukea uudelleen kokonaan ja tarkasti, sillä Gottlund-esseetä ei ole sisällysluettelossa. Se tulee jossain kohtaa vaivihkaa. Kuin varkain. Olen toisella lukukerrallani vasta trilogian kakkososan Eino Säisä -luvussa enkä ole ensimmäisellä lukukerralla tehnyt Säisään yhtään marginaalimerkintää.

On tunnustettava, että luin Säisä-osuuden, luvun Aika saaressa, näin: Silmät kulkevat pitkin rivejä: Eino, no Säisä, booooring, Eino kasailee kalareppua, booooooooring, Seitsemän veljeksen Kivi, booooooooooooring, Eino ja kalaverkko, boooooooooooring, rospuutto, äh, tätä samaa alakuloa koko luku.

Ja sitten kirsikkana kakun päällä: marraskuu 1987! (s. 130) Ei enää ankeampaa voisi olla. Se siitä ja selasin kirjaa eteenpäin. Ilmeisesti sivun 142 olen lukenut, sillä siellä olin piirrellyt joitain viivoja sivun laitaan. Ehkä aloin lukea uudelleen kirjaa sivulla 203. Siitä alkoi blogin aikajäsennystä hyväkseen käyttävä kirjailijan oma päiväkirja Kesä 1979.

Merkinnät alkavat lokakuun viimeisestä päivästä.

Jo aivan Kuohareiden alkupuolella tunnistin itseni. Tossavainen mainitsee varoittavana esimerkkinä lukijasta juuri tällaisen lukijan: ei keskity, harppoo, poimii rusinat pullasta.