Esseistin anopin kirjaa etsimässä. Löytyi Eveliina Talvitien Katariina Souri -elämäkerta Kata.

Esseisti Antti Hurskainen kirjoittaa kuolemasta Imagessa

ke 23.8.2023

Luin netti-Matista ja Liisasta, että Marian entinen puheterapeutti Raili Virranta oli kirjoittanut kirjan kotitilansa ja vanhempiensa historiasta ja että kirjaa sai Artomarketista Nilsiästä. Ajoin oitis, saattoi olla jopa samana päivänä, Artomarketin parkkipaikalle. Olimme Marian kanssa matkalla Juukaan.

Asettelin Saabin invapaikalle ja koetin jättää auton oikealle sivulle tilaa, jotta saisin tytön apukuskin paikalta pyörätuoliin. Skriiks, koetin avata kuskin puoleista ovea. Ovi osui pyörätelineessä olevien polkupyörien takalokasuojiin.

Hivutin autoa eteenpäin, jotta saisin oveni auki. Hivutin autoa taaksepäin, eteenpäin, taaksepäin ja vittuuuh, eteenpäin. Skriiks, kuului taas. Siinä vaiheessa oli jo hirveät pissahädät ja laskelmoin, että koska en tiedä, pääseekö Artomarketissa vessaan rukoilematta avainta, ja Pöllin invaramppi on keittiön takana ja vaikeasti saavutettavissa, ajamme markettipikakäynnin jälkeen vessaan Kaislaan asti.

Jätin Saabin sille sijoilleen, pujottauduin ulos kuskin ovesta, juoksin kauppaan ja suunnistin kirjaosastolle. Etsin Raili Virrannan Lammia. Ei sitä ollut. Oli vain hintalappu ja tyhjä kohta myyntipöydällä. Kirjan kirjoittaja olikin arvellut, että painos saattaa loppua.

Niin se oli tehnyt. Nappasin pöydältä Eveliina Talvitien Katan, juoksin kassalle ja autoon. Kuului taas skriiks. Artomarketin arkkitehtoninen peltihökötys saattoi nytkähtää, mutten sitä nähnyt, sillä oli tosissaan kiire.

Pöllin ohi ajaessa ehdin nähdä, että invarampille oli työnnetty rullakoita. Hallelujah, ajattelin, Kaisla on varma valinta. Vessaan pääse esteettömästi ja vessa on tilava sekä hieno. Palvelu ystävällistä ja muutenkin tykkään paikasta.

Pöllissä lounaslista ei ole entisensä. Se oli vielä vähän aikaa sitten kasvispainotteisempi. Henkilökunta on nuorta, mutta kumman hapanta. Ovatko työntekijät kuormittuneita? En tiedä. Lisäksi eteeni Pöllissä useasti tupsahtaa jostain jono olemassaoloaan anteeksipyytävää 60+-ikäistä vanhaa naista. He kuikuilevat piirakkavitriinin edessä tuntikausia haamuja muistuttaen.

Tekisi mieli huutaa, että ottakaa herrantähden tila haltuun. Olette juuri nyt huikean viisaita eikä teidän tarvitse enää näyttää potentiaaliselta synnyttäjältä! Ei kun rohkeasti valitsemaan juuri se piirakka, mikä on herkullisinta tai pulla tai kakunpala, jos siltä tuntuu.

Joensuussa perjantaina, kun oli taiteiden ilta ja torilla kaikki alkoi jo iltapäivällä, istuimme Paula-siskoni kanssa vaaleanpunaisten kukkien valaisemassa Vapauden puistossa teatteritaloa vastapäätä. Paula ihasteli edessämme loimottavaa 20 000 euron kukkamerta (juttu Karjalaisessa seuraavana päivänä Pohjois-Karjalan kuntien kesäkukkabudjettirahoista - kyllä veronmaksajien kannattaa kukkailosta maksaa!) ja minä aloin tarkkailla vastapäisen puistonpenkin Hantta Krause -kopiota.

Nainen oli vahva ja lihakas. Sanalla sanoen upea. Kuppikokokin jopa isompi kuin minulla. Ehkä G. Yllään naisella oli sähkönsinistä hiukan vaaleampi halaatti ja naisen iho oli pronssinruskea. Nainen istui asennossa, joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Mikä tämän amatsonin eteen käy, kutistuu kyllä prinssinakiksi, jos ei osaa pitää varansa.

Täytyin ihailusta. Haluan olla samanlainen. Koko itseydessäni.

Kyllä, olen kuuntelemassa Kirsti Kuosmasen Hehkuvan naisen voimavuosia. Kuosmanen on näyttelijä sekä psykoterapeutti ja tehnyt kaksi lastaan Ismo Alangon kanssa. Kirja on hyvä ja opettaa meitä vanhenevia naisia ottamaan tilan. Arvostelen kirjaa siitä, että olen nyt kuullut liki kaksikymmentä kertaa kutsun huikealle matkalle vaihdevuosiin ja niiden jälkeiseen aikaan ja pelkään, että kirja ehtii loppua ennen kuin Kuosmanen pääsee vauhtiin. Lisäksi en pidä sanasta menopaussi. Miksei vain voida puhua vaihdevuosista? Vaihtaahan nainen vuosien aikana uuteen elämänvaiheeseen.

Kata tekee mitä haluaa

Lapinlahdella tulin katsoneeksi, mikä sanoi niin antautumuksella skriiks, kun peruuttelin Artomarketin invapaikalta kaameassa kusihädässä ja tähtäsin kohti Kaislaa. Ihme, että kaupan peltiverkkokoriste ei lähtenyt mukaamme. Sen sijaan Saabin lisävalot olivat irronneet vasemmalta puolelta. Ne olin saanut takertumaan marketin julkisivun koristeena olevaan peltiverkkokoristeeseen.

Luin seuraavan viikonlopun aikana Katan, kuvataiteilija-kirjailija Katariina Sourin elämäkerran. Olen fanittanut Kata Kärkkäistä siitä lähtien, kun nuorena luin hänen haastattelunsa Suomi-lehdestä. Kata Kärkkäinen on mun nuoruuden juttu; hän on samaa sukua kuin Anja Kaurasen Sonja O. Kata lähti Playboy-lehden kuvauksiin.

Noin vain ja sitten on ryhtynyt kirjailijaksi. Noin vain. Sitten kuvataiteilijaksi. Nyt hänellä on perinnekasvitila Sipoossaan ja ihmiset käyvät tilalla hankkimassa ehkä elämänsä ensimmäisen maalauksen. Ihailen Katariina Sourin kurittomuutta.

Omaelämäkerrallisessa Saranassaan (2018) hän kertoi, että hänellä on kotialttarillaan jokin ihana vuoristomaisemakuva ja muuta pakanallista kamaa. Hankin Vietnamista (2016) omalle ikonitelineelleni pikkuruisen Buddha-patsaan enkä anna kenenkään tulla paheksumaan sitä, että ikoninurkkauksessani on kaikkea epäortodoksistakin.

Saranasta huomasin, mikä oli Sourin loputtomien mielenterveysdiagnoosien takana. Viininlipitys. Pari vuotta kului ja Souri oli itsekin huomannut käyttävänsä liikaa alkoholia. Saranassa hän oli vielä sitä mieltä, että jatkaa alkoholin käyttöä, sillä se tuo helpotuksen. Vuonna 2019 Tunne & Mieli -sivuilla Souri sanoo olleensa pidemmän aikaa täysin vailla viiniä, mutta sallivansa nyt itselleen pari lasia viikossa.

Hyvä niin, jos pysyy parin lasillisen viikkotahdissa.

Kata-elämäkerran kirjoittaja Eveliina Talvitie oli tuttu Matti Vanhasta käsittelevästä kirjasta Mies, joka tahtoi olla asia. Se oli terävä ja ehkä saattaisi olla paikallaan lukea se uudelleen. En vieläkään edes Talvitien kirjan luettani ymmärrä, miksi Susan Ruusunen ei saanut sanoa kirjassaan Pääministerin morsian, että pääministeri maistuu uuniperunalta.

Eihän Ruusunen maininnut, että pääministerin penis maistuu uuniperunalta. Minulla on jossain Ruususen kirja. Pitää vielä tarkistaa, sillä kirjoittaja puhui melko neutraalisti uuniperunasta. Ei kai ole kenellekään yllätys, jos suudeltava mies esimerkiksi hampaiden pesun jälkeen maistuu ihanasti pepsodentilta.

Kirjoitin jo vuonna 2006 Salmettaren kolumnissa, että jostain syystä Claes Andersson saa mainita peniksensä kaunokirjassaan eikä hän menetä loistettaan, mutta sama ei koske Matti Vanhasta.

Eveliina Talvitie on Katassa sopivasti esillä ja yhtä aikaa taitavasti taustalla. Sourin jetset-elämä ei ollutkaan enää kovin kiinnostavaa, paljon kiinnostavampaa oli Suorin metamorfoosi kuvataiteilijasta perinnetilalliseksi. Tai toki hän edelleen on kuvataiteilijakin.

Katsoin Sourin maalauksia netissä ja Kata-kirjan kuvaosiossa. Pidän niistä kovin ja Sourille olikin sanottu, että hänen taulunsa pääsisi Haikon kartanoon ammattilaisten juryttamaan näyttelyyn muiden ammattilaisten kanssa, mikäli hän maalaisi abstraktimmin.

Katariina Souri mietti hetken ja ajatteli, että maalaa jatkossakin niin kuin haluaa ja tuntuu hyvältä sekä omalta. Sourin nettisivuilta on kuitenkin havaittavissa aavistus siitä, että hänen tyylinsä saattaisi muuttua kohti yhä arbstraktimpaa ilmaisua.

Lähetin Tikkisen Hannelelle linkin Sourin nettisivuille. Emerita kuvataidekriitikko vastasi salamannopeasti: "Olen vuoden seurannut Katan virallista taidesivua Facessa. Voi kunpa joku sanoisi tälle, että muutamalla kikalla maalaukset oitis paranisivat ja häntä voisi arvostaakin. Tällaisenaan värimaailma on naiivi ja maalauksissa liikaa elementtejä. Kata on lahjakas. Kyse olisi enää parista perusjutusta, joita kannattaisi opiskella."

Takaisin esseisti Antti Hurskaisen anoppiin

Aion käydä aika ajoin tsekkaamassa Artomarketista, onko Raili Virranta ottanut Lammistaan lisäpainoksen. Arvelen, että Lammi on kiinnostava, sillä Raili Virranta on herkän kirjoittajan Riikka Virrannan äiti ja esseisti Antti Hurskaisen anoppi.

Antti Hurskainen kirjoitti uusimpaan Imageen esseen Ilmoitusasia (Image 7-8/2023). Hurskainen kiemurteluttaa lukijaansa paperilehden kuolemasta kuolinilmoituksiin ja ensimmäisen maailman ongelmien joutavuuksiin, kuten siihen, että tulee halvemmaksi panna iskän kuolinilmoitukseen: "Antti perheineen" kuin luetella kaikkien perheenjäsenten nimet.

Välttääkseni eilen illalla ajattelemasta, mitä oikeasti Antti Hurskainen halusi esseessään sanoa ja mitä käsitellä, istuin muuripadan uuninluukun äärellä ja työntelin likaisen pahvilaatikon palasia liekkeihin. Lämmitin tiskivettä. Muuripadan ympärillä olivat pöytätasojen päälliset täynnään likaisia astioita.

Mietin, miksi Hurskainen ei halunnut isänsä kuolinilmoitukseen perheenjäsentensä nimiä. En tajunnut, mitä hän tarkoitti kirjoittamalla Triplasti preferenssejä ja keskittyminen olennaiseen. Preferenssi on sivistyssanakirjan mukaan taipumus, suuntautuminen, voimakas mieltymys. Ei auennut. Tuntui snobismilta. Sitähän Hurskainen ei totisesti pelkää. Älykkö-snobismia. Uhkaako Hurskaista jo manerismi?

(En tiedä, minulle oli tärkeältä, kun Leonid kuoli, mainita kuolinilmoituksessa hänen läheiset ihmisensä Suomessa ja Venäjällä nimien kera. Jokunen päivä sitten Matin kanssa tuli puhetta yhteisestä haudastamme. Tällä kertaa Matti oli valmis siihen, että hautapaikka ostetaan heti. Matti haluaa hautakiveen mahdollisimman paljon informaatiota eikä hän halua siihen ristiä. Kysyin, minkä tittelin hän haluaa vaimolleen. Kävisikö rakennus- ja restaurointimestarin rouva?)

Sitten hihitimme yhdessä. Matti sanoi, että pannaan urakoitsija. Matti on rakennus- ja restaurointimestari ja minä urakoitsija. Hihitimme taas.

Se mitä Hurskainen tahtoi esseessään Ilmoitusasia sanoa oli Ukrainan sodan ja oikeastaan kaikkien sotien mielettömyys. Hän siteeraa tietokirjailija Nina Järvenkylää. Siinä kohtaa esseetä, ihan loppupuolella, Hurskainen luopuu pistävän hiertävästä tavaramerkkityylistään ja on täysin paljas. Hän tarkoittaa sitä mitä kirjoittaa.