Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan, Maria Peuran Esikoinen ja lisää aina vain Jouni Tossavaisen Kuoharit I - III:stä

Jouni Tossavainen aloitti blogin ja kaunokirjan suhteen tarkastelun

ti 22.8.2023

Jopa lakkasivat konttorityöt tympimästä. Roiskaisin Pienen aviorikosromaanini nettiin ja se oli siinä. Sain romaanin pois käsistäni. Oli pitkään olo, että pitäisi heti alkuviikosta päästä tekemään jotain muuta. Halusin kirjoittaa. Kirjeitä, blogia, romaanikässäriä.

Romaanikäsikirjoitus jumi lopulta ja alkoi aiheuttaa vain epämääräistä ärtymystä. Lopulta päätin, että fiktio ei ole mun juttu ja pysäytin kässärin siihen. MIetin, miten jatkan ja sitten päätin, etten mitenkään. Pieneen aviorikosromaaniini ei tullut loppua, sillä voi olla, että lisään siihen vielä jotain. Ainakin aion poistaa romaanista jotain. 

Eiliset konttorit menivätkin sitten vailla jokamaanantaista vitutusta. Ehkä syynä oli myös se, että Matti sanoitti mielentilaani. Hän kaiutti. Neutraalisti. Arvottamatta. Työni on kirjoittaminen. Talous-hallintohommat vain (perverssiä) harrastusta.

(Adjektiivin perverssi lisäsin itse. Saan maanantaisista kiroilemisistani perverssiä tyydytystä. Maanantaina saa tympiä niin, että järki meinaa lähteä ja sitten loppuviikosta voin tehdä jotain rakastamaani sekä perjantaina siskomatkan Juukaan. Viikonloppuna järjestelen eloa niin, että Matti pääsee remontoimaan. Saatan jopa keittää perunat. Lauantaina, kun Matti rakensi kuistille puolisisävessaa, keitin kauramakaroneja. Vaihtelua "omaa perunaa pakko syödä" -ruokavalioomme. Sunnuntain lounaasta Matti huolehti, sillä lauantain ruokailu venyi liian pitkälle illansuuhun. Huvittelin kuvaamalla tekemiäni installaatioita ja lähettämällä niitä kuvataiteen Adelaide de Saint Erasmolle. Niin ruoanlaitto oli paljon.

Kirjoittaminen on enemmänkin kuin työ. Se on elämä, se on hengittäminen. Ilman kirjoittamista kuolisin. Siunattu internet. Siunatut blogit. Jos blogia ei minullla olisi, liittyisin sankkaan joukkon narisevia kirjoittajia, jotka tuskailevat kustantajien hylsyjen kanssa.

Koska en kestä enää yhtään hylkäämistä, julkaisen kaiken tuottamani materiaalin itse.

Kirjan kirjoittajia alkaa olla enemmän kuin lukijoita. Lakattakoon täten narisemasta siitä, että ihmiset eivät lue. Ihmiset kirjoittavat itse ja kuuntelevat äänikirjoja. Kirjailijoiden tulonmuodostus pitää kyllä saada kuntoon. Neuvostoliitossa kirjailijan palkkaa maksettiin myös kirjailijoille, joita ei poliittisista syistä julkaistu.

Näin muistan Venäjä-tutkija Pentti Straniuksen kertoneen. Virallisen kustannuskerroksen alla Neuvostoliitossa toimi vireä samizdat-ruohonjuuritaso.

Contessa Adelaide de Saint Erasmo lähetti minulle Ylen Areena -linkin, jossa Sofi Oksanen heiluu ja huojuu kummallisesti kameran edessä ja raakkuu toiveikkaille kirjoittajille, että kustantajaa ei kiinnosta teidän kuppikokoneen lainkaan ja kirjailijan pelastus ovat aviopuolison tulot.

Ymmärtääkseni Sofi Oksasen mies on Rautavaaralta. Mietin siinä kohtaa, että juuri kirjailijan kuppikoko kiinnostaa minua ainakin ja se, miten Sofi Oksanen järjestää oman elämänsä. Haluaisin tietää, millaista on kohahduttaneen kirjailijan elämä rautavaaralaislähtöisen hieman umpimielisen ja synkän oloisen atk-hepun kanssa.

Jos joku pitää tätä juoruiluna tai tirkistelynä, sanon, että voi voi. Minusta ihmisten elämät ovat kiinnostavia. Ehdottoman kiinnostavia. Etenkin oma elämäni on kiinnostava. Ihan huippukiinnostavaa!

Blogimerkinnät ja romaanin kronologia

Jouni Tossavainen tutkiskeli Kuoharit I - III -trilogiassaan omien nuoren miehen päiväkirjamerkintöjensä ja nykyisten blogien suhdetta. Hänen kesänsä 1979 eteni Kuohareissa käänteisessä blogiaikajärjestyksessä. Kokeilen samaa blogiotsikkoni Pieni aviorikosromaani alla.

Seuraavan romaanini, Juorukirjan, kirjoitan tietoisena siitä, että etenen luku luvulta ja vanhin merkintä jää alimmaiseksi. Jourukirjassa käsittelen Lapinlahtea ja vaikenemisen kulttuuria. En suostu vaikenemaan. Haluan kirjoittaa muun muassa siitä kammottavasta tunnelmasta, joka vallitsi paikkakunnalla, kun tulin Matti ja Liisa -lehteen vuoden 2002 alussa.

Luterilaisessa seurakunnassa oli jos jonkinlaista aviodraamaa. Sen seurauksena oli yksi itsemurha. Kaikki jatkoivat elämäänsä kuin mitään ei olisikaan. Oli uudet kumppanit ja keskiluokkakelmu säilyi. Meni jokunen vuosi ja yksi nuori ihminen hyppäsi kirkontornista. Keskiluokkakelmuun ei tullut pienintäkään repeämää.

Lapinlahdelle tulosta on jo 21 vuotta, joten voinen kirjoittaa. Maria Peura mainitsi Esikoisessaan sanotun, että omaelämäkerrallista aineistoa käytettäessä kaunokirjallisessa mielessä on hyvä odottaa ainakin 15 vuotta tapahtumista - ainakin, jos ne ovat traumaattisia.

Kolumnisti Venla Rossi kirjoittaa (Image 7-8/2023) Sara al-Husainin Huonosta tytöstä, että traumaattisista kokemuksista syntyy usein keskinkertaista taidetta. Huono tyttö oli Rossin mielestä hyvää taidetta ja uskon sen, mutta joo, siitäkin huolimatta, että puolison aviorikos ei edes ole psykologisessa mielessä trauma tai avioerokaan ei ole, näin muistan jonkun psykoammattilaisen sanoneen, kirjoitin traumaattisesta kokemuksistani ja panin vielä kaiken lisäksi nolosti tekstini esille.

Kuinka kiusallista. Tein sen, vaikka olin nolonolonolonolo ja tekstissäni oli paljon puhdasta kostonhimoa. Pelkään, mutta julkaisin silti. Olkoonkin keskinkertaista taidetta tai huonoa tai ei taidetta ollenkaan. Tekstilläni on arvoa minulle primitiivisenä oksennuksenakin.

Yhtä aikaa on väliä sillä, mitä muut ajattelevat ja ei ole. Ei missään nimessä ole aivan sama, mutta sinne meni ja jos olin nolo, sitten olen. Voi voi. Poistan ehkä Pienestä aviorikosromaanista muutaman kohdan. Esimerkiksi sen, että hätäinen ja syyllisyydentuntoinen rakastaja ejakuloi sairaalloisen lihavan naisen kumiperunareisille. Se oli jo niin groteski kohta, että itseänikin alkoi hirvittää.

Kun poistelen tekstiä, panen joka poistokohtaan merkinnän siitä, että tästä on otettu jotain pois ja jos lisään jotain, panen, että tässä on lisäys. Ehkä perustelen poistojani tekstin joukkoon.

Rautaputki, rautaputki

Maria Peuran Esikoinen oli täydellinen. Osasin odottaa jotain Esikoisen kaltaista Peuralta, kun kuuntelin äänikirjana hänen Antaumuksella keskeneräinen. Kirjailijan korkeakoulu. Erityisesti kosketti, että Peura oli monta kertaa kuullut, kuinka ihmiset eivät halua kuulla asiasta, joka uhkaa raadella minäkertojan palasiksi: esikoisen antaminen huostaan ja tämän hatkat lastensuojelulaitoksesta.

Ihmiset eivät halua kuulla. Niin. Minäkin olen monta kertaa ymmärtänyt, että se mitä kirjoitan, on niin kiusallista, että parempi kuin pitäisin suuni kiinni. Peura kirjoittaa rautaputki, rautaputki, rautaputki, jotta kamala asia, rautaputkiasia, pienentyisi.

Niin teen minäkin. Kutistan asiaa, joka vaikutti elämääni kymmenen vuoden ajan, kirjoittamalla. Joudun kutistelemaan sitä vielä vuosia eteenpäin. Ehkä elämäni loppuun asti. Se on elämäni suuri kertomus. Hukkaan heitetyt kymmenen vuotta. Oikeasti. Ei kuulkaa hirveästi naurata huomata, että on pannut hukkaan elämästään kymmenen vuotta. Jos olisin saanut tietää, mitä mieheni teki, olisin häipynyt enkä olisi pieraissutkaan Lapinlahden suuntaan.

Esikoisen loppupuolella Maria Peura kertoo, kuinka esikoisromaaninsa On rakkautes ääretön ilmestymisen aikaan hänen äitinsä valitti saavansa sydänoireita. Kirja kertoi insestistä. Jos Esikoista oikein ymmärsin, On rakkautes ääretön -romaanissa on omaelämäkerrallista aineistoa etäännytetysti.

Arvelen, että Venla Rossin seulasta Peuran romaanit menisivät lävitse. Peura saa omista traumoistaan hyvää taidetta. Pakko tunnustaa, että en ole uskaltanut lukea Peuralta mitään tätä ennen. Luin joskus, että Peura oli lausunut kirjoittamisesta jotain sellaista, että lukija pitää yllättää housut kintuissa tai jotain. Tekstin pitää olla julmaa, ymmärsin.

Rajasin itseni Peuran romaanien ulkopuolelle. En kuulunut hänen lukijasegmenttiinsä. Nyt kuulun. Esikoisessa oli myös sovitus. Omat vanhemmat olivat rikkoneet minäkertojan, mutta olivat loistavia isovanhempia ja niin hauraita lähellä kuolemaansa, että minäkertoja on antanut anteeksi ja ei ole. Moni asia on totta yhtä aikaa, psykoterapeutti-kirjailija-antropologi Katriina Järvinen sanoo.

Henkilökohtaisuuden illuusio

Jouni Tossavainen perusti bloginsa Kuva ja sana vuonna 2007. Muistan, kun hän tiedotti siitä. Blogiin piti kirjautuagmail-osoitteen avulla ja Tossavainen ystävällisesti teki minulle gmail-osoitteen. Se oli pia929125733 jotain.

Nauroin ort-sähköpostistani hänelle takaisin, että joopa joo, olen siis vain Pia järjestysnumero 929125733. Ollaan sitten. Ei se oikeasti naurattanut, sillä blogi ja sinne kirjautuminen varta vasten räätälöidyn sähköpostiosoitteen avulla antoi illuusion henkilökohtaisuudesta.

Luulin naiiviudessaan, että Tossavainen haluaa juuri minut bloginsa lukijaksi. Ei ollut niin. Hän halusi blogilleen lukijoita.

Muistan luvanneeni kuoria sisäänpäinkääntyneen ja tekstiensä taakse kätkeytyneen kirjailjan kuin sipulin. Bloginsa avulla. Taisi jäädä urakka kesken. Kuohareiden kolmannen osan lopussa tuli selko. Kirjailija Tossavaiselle minän sanominen on jostain syystä vaikeaa.

Toivottavasti kirjailija Tossavainen kirjoittaa avioliittoromaanin vielä. Äitikirjan hän on jo kirjoittanut. Se on Kesäpäivä.

Kuoharit on Tossavaisen isäkirja. Hänen henkisiä isiään ovat olleet ainakin Matti Pulkkinen ja Eino Säisä. Säisä on niin ankea, että eipä voisi vähempää kiinnostaa. Olin Kuohareiden ensimmäisellä lukukerralla vain käännellyt Säisä ja ahistus saaressa -osion sivuja. En ehkä ollut edes silmäillyt niitä.

Tossavaisen kummallinen kirja on minulla täynnään keltaisia liimalappuja ja kommetteja, mutta Säisä-osuus on edelleen melko koskematon. Vannon, että nyt luin senkin. Oikein uppouduin. Välillä huusin ääneen, sillä en saanut verkkokalvoiltani Unto Koistisen maalausta Kuhilaspelto.

Ilmeisesti Jouni Tossavainen halusi kuohita trilogiassaan kirjalliset isänsä - hän teki kaunokirjallisen irtioton sekä viinaan kuolleesta Pulkkisesta että hukkuneesta alkoholimasentuneesta Säisästä.

Samalla Pulkkis-isän kuohintaluku, jossa puhuttiin Tuntemattomista tekijöistä, oli pohdintaa kirjailija-avioliitoista. Tai siis pohdintaa luovien ihmisten avioliitoista. Siellä olemme mekin Matin kanssa! Olemme luovia ihmisiä! Juu-u! Mutta niin. Jouni Tossavainen on ottanut selville Pikku Marjan laulukirjan kirjoittajan Laura Latvalan ja tämän aviomiehen, työläistaustaisen kirjailijan Olavi Siippaisen suhteesta.

Jostain syystä Tossavaiseen on kolahtanut Siippaisen Kirjeitä kirjailijatovereille vuosilta 1945-1963 -kokoelma. Sen hän nappaa mukaansa Kuopion Vestäjien myyntihyllystä ja sen meinaan minä tänään tai huomenna tilata Antikvaarista tai Finlandia-kirjasta.

Tossavainen etsii yhteyttä kollegoihinsa ja miettii, miksei aikanaan tullut ystävystyneeksi kirjailijoiden kanssa, joista teki haastatteluita. Siippainen neuvoo, että taitavaksi kirjailijaksi haluavan tulee hankkia itselleen ainakin viisi kirjeenvaihtotoveria, joista osan pitäisi olla naisia.

"Ei missään opi niin hyvin sävynvaihteluja kuin kirjeissä. Juttuhan on, että jokaiselle tulee kirjoittaa eri tavalla - ja samoista asioistakin lisäksi - ja kuitenkin pysyä totuudessa ja säilyttää persoonallinen otteensa." (Ote Olavi Siippaisen kirjasta Kirjeitä kirjailijatovereille vuosilta 1945-1963, löytyy Jouni Tossavaisen Kuoharit I - III s. 66)

Teppo Kulmala näyttää noudattaneen Siippaisen ohjetta ja hänen mainio Tuupovaara-sarjansa koostuu kirjeistä tai yöllisistä radiolähetyksistä Anttolanhovin kuntoutuksessa olleille kirjailijatovereille. Pikkuisen surullista oli, että kirjeradiolähetysten joukko lopulta harveni.

Kikka Laitisen ja Teppo Kulmalan Omenapuun katolla on kahden luovan ihmisen kirjeitä eivätkä kirjoittajat pelkää kirjoittaa esimerkiksi luovien alojen ihmisten köyhyydestä. Se on hyvä! Sen sijaan havaitsin kirjeenvaihdossa ylihygieenisyyttä alkoholista.

Myös suhteessa toisiinsa Laitinen ja Kulmala vaikuttivat kummallisella tavalla rajaavan jotain olennaista pois. Tuntui, että he ovat ihastuneita toisiinsa eikä kumpikaan kirjoittanut siksi juuri mitään puolisostaan. Laitinen ehkä viittasi kumppaniinsa kerran. Kulmala muistini mukaan kaksi kertaa.

Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtokirja Pimeän yli oli makuuni liian rajattua todellisuutta. Mäkelä kuljetti kirjeisiin mukaan A:n hienosti. Melkein kirjeenvaihdon alussa. Lopulta, jos oikein muistan, A jopa pääsi lukemaan Pihan kirjeet Mäkelälle.

Tämän tarkastelemiseksi painetusta kirjasta lainasin Pimeän yli -kirjeenvaihtokirjan Rutakosta, mutta en päässyt sitä toiselle lukemiselle paria alkukirjettä pidemmälle. Pänni se, että kirjeet olivat varmasti kirjoitettu julkaisemista silmällä pitäen. Ne eivät päässeet syvälle. Niissä oli kelmu. Keskiluokkakelmu.

Onkohan Jouni Tossavaisella paljon kirjeenvaihtotovereita? Milloin saamme hänen kirjeenvaihtokirjansa? Tossavaisella ei maalaisihmisenä ole teksteissään keskiluokkakelmua. Hän on vain niin satumaisen ujo ja lymyilee tekstinsä takana piilossa.

Lainasin Rutakosta Tossavaisen Venäjän metsästäjät. Joudun palauttamaan kirjan ja ostamaan sen itselleni. Haluan merkitä asioita marginaaliin ja etulehdille enkä päässyt kirjaston kirjaan sisään, vaikka heti kirjan alussa oli avainsanoja, jotka olisivat saattaneet helpottaa sitä. Avainsanoja minulle Venäjän metsästäjissä ovat: Pekka, Maria, rescue-koira.

Onhan toki mukava, että Tossavainen kirjoittaa Venäjästä. Jokin kirjassa hiertää. En saa siitä kiinni. Pitää tarkastella lähemmin ja omasta kirjasta, johon voin vaikka piirrellä, jos muu ei auta.

Suonna Konosen Jokisaarnat ei syventynyt

Mietin, sanonko mitään blogissani Suonna Konosen Jokisaarnoista. Lainasin sen ja luin selaten yhden illan aikana. Olisin toivonut enemmänkin analyysia nykyjournalismista. Jokiluonto-melontakuvaukset eivät minua kiinnostaneet ja harpoin ne ylitse.

Kononen olisi voinut kirjoittaa enemmän itsestään - ja syvemmin. Hänen lastensa äiti on kuollut ja se selittää sen, että joskus kun olen ohimennen tavannut tyypin (oli jokin keikka Luovassa Puussa) ja joo! Suonna Kononen oli Ärräpäissäkin! Niin kirjoittaja-toimittaja vaikutti .... hyiseltä.

Hyisyys lienee tullut siitä, että hänellä on ollut iso suru kannettavanaan, niin Jokisaarnoista ymmärsin. Pikkuruista hilpeyttä huomasin siitä, kuinka kirjoittaja on menossa kapakkiin etsimään itselleen uutta naista (en muista, miten Kononen sen ilmaisi, mutta oli sympaattisen pikkuruinen minimalistishauska ilmaus.)

Sen sijaan Konosen haastattelemista kirjailijoista Jokisaarnoissa oli sangen vähän. Tai sitten hän selitti kirjailijoista juurta jaksaen asioita, jotka olivat minulle itsestäänselvyyksiä. En taaskaan ollut kirjan lukijasegmenttiä! Se ei ole Konosen vika eikä tätä voi hänelle miinukseksi sanoa.

Ainoa uusi asia Jokisaarnoissa oli, että kirjailija Matti Mäkelän vaimo professori Helmi Järviluoma-Mäkelä on muuttanut pois Joensuun Pyhäselän Nivan kylästä miehensä kuoleman jälkeen. En muista, kirjoittiko Kononen, muuttiko Järviluoma-Mäkelä kokonaan pois Pohjois-Karjalasta.

...

Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan -muistelmissa ei ollut keskiluokkakelmua. Outinen kirjoitti pariin otteeseen, että on työtön. Lisäksi hän kertoi uupuneensa. Useaan otteeseen Outinen meni sinne tänne ja tuonne siitä pelosta, että jos friikku kieltäytyy työkeikasta, leviää huhu, että sitä nyt ei kannata kysyä.

Niin lähelle kuin muistan antoi kiinnostavaa tietoa käsikirjoittamisesta ja teatteriproduktioiden .... kirjoitus keskeytyy, pitää keittää Matille kahvia. Jatkan joskus.