Hennala, Herrala, Hahmajärvi, Tennilä, Ävänti, Järvelä, Lappila, Mommila, Hikiä, Taka-Hikiä, Riihimäki

"Mikä tappoi enoni? Kloorifenoli!"

Claire Bardainne isän kuolema ja syntyvä lapsi kohtaavat teoksessa Viimeisellä hetkellä

pe 8.9.2023

Istuin keskiviikkona iltapäivällä Lahden rautatieasemalla ja odotin junaa savoon. Katsoin, kuinka lehmus penkkiä vastapäätä huojui tuulessa. Meillä Pohjois-Karjalan ja -Savon rajalla lehmuksia ei ole. Kaipaan myös tahmeita poppeleita. Niitä oli Kärkölän Järvelän ala-asteen pihassa.

Poppeleista putoili sokerisia semmoisia ihan kuin jonkun petoeläimen keltaisia hampaita. Ne liimautuivat koululaukkuun ja kengän pohjiin. Meidän äiti vihasi poppeleita, sillä ne työntävät juuristaan kasvustoja ja pian pihalla on poppelipusikko.

Poppelit tuoksuivat siirapilta. Miksen keksi parempaa verbiä? Inhoan sanaa tuoksu. Se on teennäinen. Haju on liian raju. No nyt aloin kirjoittaa dadaistista runoa ja kohta en ehdi Nurmekseen Pietarin ja Paavalin kirkkoon ja Jumalanäidin syntymän praasniekkaan.

Rautatieasemalta lähti melkein samaan aikaan kuin Savon-junani, sähköjuna Riihimäelle. Kuuntelin monotonista kuulutusta: Hennala, Herrala, Hahmajärvi, Tennilä, Ävänti, Järvelä, Lappila, Mommila, Hikiä, Taka-Hikiä, Riihimäki.

(Tämä oli koe. Lukeekohan kukaan merkintääni? Halusin listaan Ävännin pysäkin. Ävännin pysäkin luona asuivat kirvulaiset Ollikat. Ollikka on edelleen asuttu.)

Aloin taas itkeä. Matti oli mumissut halustaan erota luterilaisen kirkon jäsenyydestä. Hän haluaa lintuin´ kirjoihin ja metsä on hänen kirkkonsa sekä sitä rataa. Seuraavana yönä huutaisin, että sinä se sitten vedit meidän vihkimisemme Seinäjoen Lakeuden ristissä vessasta alas ja kävimme vielä vuoden kuluttua pyhiinvaelluksella tytöt mukana vihkikirkossamme, ehtoollisellakin, vaikka olin ortodoksi ja ehtoollisyhteyttä ei ole.

Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että ehtoollista pitäisi jakaa kaikille. Ei sitä tiedä, miten se vaikuttaa. Kohtaaminen vaikuttaa. Ihmisen, lähimmäisen, etäämmänkin pösilön ja uskovaisen kahelin kohtaaminen. Apua, tunkevatko uskovaiset kahelit tekstiini? En mene nyt tähän. Stop.

Pyhiinvaellusjumalanpalveluksen saarnan piti tuleva arkkipiispa Tapio Luoma. Hän oikein nojautui ulos saarnastuolista ja jyrisi, miksi te olette täällä. Kirjoitin hänelle kammottavalla käsialallani kirjeen - siis korostan - käsin, että olimme Lakeuden Ristissä sen takia, että meidät oli vihitty siellä vuotta aiemmin ja kirkko on kristillisesti (kuulenko tuskanhuutoa Lapinlahden suunnasta?) kanssani vihityn aviomiehen mielestä Suomen hienoin sisätila.

Istuessani Lahden rautatieasemalla en vielä tiennyt, että seuraavana yönä ajaisin helvetin tuskat rintaliivien kaarituen alla Kaivikselta Varpaisjärven kirkonkylän tuolle puolelle punaisen myllyn taakse ja kääntyisin takaisin.

Olimme Armas Hakkarainen Perserei´än kanssa menossa yöksi Lapinlahdelle. Varpaisjärven kirkonkylällä tulenliekit eivät enää nuolleet minua sisältä ja ajattelin, että hm, vähän ankeaa siellä Lapinlahden-talossa. Lämmitys ei ole päällä ja pitäisi käydä suihkussa kylmässä suihkutilassa.

Eikä siellä ole varmaan edes puurohiutaleita. Eikä Mattia ja lämmintä kotiliettä. Matti on Kaiviksella alkanut jo keittää aamupuuron puuliedellä. Kylmähän minulle tulisi. Nielin ylpeyteni ja ajoin takaisin. En silloin vielä antanut pätkääkään periksi, vaan aamulla lähetin Matille rahaa ja kirjoitin viestiosaan: "Haista vain vittu!"

Tosin illalla lähetin miehelleni taas rahaa ja kirjoitin: "Tässä rakas ja anteeksi aamuinen haistatteluni."

Päivällä luokseni oli tullut perustamamme Peräkylän lumput -verkoston perustajajäsen naapurista ja toi mukanaan paperimukillisen tyrnimarjoja. Söin ne raejuuston kera ja nakersin päivän porkkanan. Olin ostanut pussillisen tanskalaisia naposteluporkkanoita Siilinjärven S-marketista keskiviikkoaamuna, kun odotin Lahden-junaa.

(Kappaleessa on pluskvanperfekti. Aivoni menivät solmuun. Mitä aikamuotoa pitäisi käyttää?)

Kävelin pitkin Siilinjärven hiljaisesti heräilevää kirkonkylää, sillä rautatieaseman odotushuoneen ovien piti avautua kello seitsemän, mutteivät ne avautuneet.

Kävin keskiviikkona Lahden taidemuseo Malvassa. Elokuussa kävimme Marian vientimatkalla Malvassa kyllä, mutta Maria ei voinut olla Claire Bardainnen ja Adrien M:n videoteoksessa Viimeisellä hetkellä, sillä seitsemän minuutin kohdalla alkoivat teoksen vahvat valoefektit ja kuului jokunen paukahtava ääni.

Matti oli muuten kiireinen ja kireä. Seurasin jonkin aikaa videoteosta sen jälkeen, kun Matti vei Marian teossalista, mutta lähdin sitten pois. Kerroin kyllä sangen selkeäsanaisesti Matille, mitä mieltä olen hänen pikailuistaan. Matti sanoi sovinnollisen ystävällisesti, että voithan sinä käydä katsomassa taideteoksen päivyiseltään junassa.

Niin tein. Varasin ajan näytökseen netissä, mutta kun tulin paikan päälle, varaustani ei ollut voimassa. Se ei tosin haitannut, sillä näytökseen ei ollut tulossa kovinkaan paljoa väkeä. Sopivasti tuli ja vähän aikaa jouduimme jännittämään, käynnistyvätkö koneet.

Claire Bardainnen ääni kertoi videoteoksen alussa aina niin kauniilta kuulostavalla ranskan kielellä, mistä teoksessa on kyse. Bardainne odotti lasta, kun hänen isänsä kuoli ja hän ripotteli isän tuhkat mereen. Taiteilija halusi vangita hetken valon.

Mietin, jättikö teos minut kylmäksi. Kirjoitin jo taiteen contessa Adelaide de Saint Erasmolle, että taisi vähän jättää, mutta Matille lisäsin myös, että tietenkin kannatti käydä elämässä teos lävitse, sillä muuten se olisi vaivannut maailman tappiin ja olisin aina Lahden ohitustietä Helsinkiin kiitäessämme korostanut Matille, että niinpä niin, tästäkin jäin kanssasi vaille.

Kannatti itkeä yksi yö ja nukkua toinen päälle. Tänään, kun ajattelin Claire Bardainnen teosta, kokemukseen oli tullut lämpöä. Kiitos Matin eilen lämmittämän torstaisaunan.

Adrien M:llä ja Claire B:llä oli saman kolmiulotteisen virtuaalitekniikan avulla Malvassa kolme teoskokonaisuutta: immersiivisen videoteoksen Viimeisellä hetkellä lisäksi XYZT Abstrakteja maisemia – kahdeksan vuorovaikutteista installaatiota ja Acqua Alta – Peilin tuolle puolen – pop-up-kirja ja lisätty todellisuus.

Immersiivinen tarkoittaa videopelissä, kiitos taas wikipedian, sitä, että pelaaja uppoutuu peliin. Vähitellen kaiketi alan hahmottaa virtuaalitodellisuuden tai siis epätodellisuuden mahdollisuuksia. Taiteessa haluan niitä - en halua alkaa elää virtuaaliepätodellisuudessa enkä halua sellaisia kokemuksia kuin pelkästään taidemuseossa.

Kiasmassa joskus avioliittomme kylminä vuosina käydessä kokeilin virtuaalilasien lävitse jotain teosta. Minua lähinnä kuvotti. Teos teki minut neurologisesti pahoinvoivaksi - ei henkisesti. Johtuu varmaan vahvasta likinäköisyydestäni ja paksuista miinuslinsseistäni.

Viimeisellä hetkellä -teoksen keskiviikkoinen ohjaaja kertoi, että valkealla matolla kannattaa liikkua, sillä teos reagoi kokijoidensa liikkeisiin. En saanut valitettavasti puhelimella tallennettua erään naisen derviššimäistä tanssia. Vain pienen pätkän videoin.

Hänen tanssimisensa teki teokseen hypnoottisia pyörteitä. Olin niin lumoutunut, että tuijotin suu puoliavoinna. Kun itse liikkui matolla, ei oikein nähnyt teoksen hienoutta. Ja olin liian ujo tanssiakseni. Vallan hyvin olisin voinut tanssahdella, sillä pyörivä nainen oli tavallisen keski-ikäisen perheenäidin näköinen. Ei mikään nykytanssijamainen kuivan kesän orava.

Viime yönä teoksesta tulvi päähäni sanoja Minna Aholan, Marjo-Riitta Antikaisen ja Päivi Salmesvuoren kirjoittamassa kirjasta Taivaallista seksiä - kristinusko ja seksuaalisuus. Viimeisellä hetkellä -teoksessa oli nyt se ruah - eläväksi tekevä.

Bardainnen kuolleen isän ja tulevan lapsen (nefeš = sielu) kohtasivat seitsemän minuutin kuluttua teoksen alussa. Se oli väkivaltaista ja oli ihan aiheellista oli, että Maria poistui salista. Mielestäni elokuussa teoksessa oli myös strobovaloja.

Eilen aamulla googlailin sitä sun tätä ja osuin taas Youtubessa ajankohtaisohjelma Mustaan aukkoon - Kärkölän kätköissä. Ohjelma oli vuodelta 1989. Siinä esiintyi The Fat man´s band. Soliistina oli Sami Nurminen ja nytkin korvamatona kuulen kertosäkeen biisistä Enoni ei mätäne:

"Kuka tappoi enoni? Kloorifenoli!"

Ohjelmaan oli kuvattu tanssi-ilta Kantakrovissa. Varmasti tanssijoiden joukossa oli luokkakavereitani. Nurmisen Sampan isä Simo oli ala-asteen ja koko koulu- sekä opintohistoriani (ja se on pitkä!) paras ope. Tänä aamuna taas katsoin pätkän Kärkölän kunnan 150-vuotisjuhlatallennetta. Koetin siitäkin pongailla tuttuja.

En tunnistanut muuta kuin Kokoomuksen muinaisen varapuheenjohtajan ja kansanedustajan Tapani Mörttisen. Sen sijaan kiinnitin huomiota, että entisen ala-asteeni, joka on nykyään Vuokkoharjun koulu, vanhan päärakennuksen (homeessa kaiketi, niinpä niin) aulan seinällä olevaan tauluun.

Se on edelleen siellä. (Ei muuten ole. Oli Kärkölän 150-vuotisjuhlilla vielä vuonna 2017. Vuokkoharjun koulu oli sittemmin viipalekoulussa entisen koulun pihalla ja nyt kaiketi kaikki ovat kunnantalon vastapäisessä koulukompleksissa).

Taulussa on laulavia lasten kasvoja. Sen edessä oli urkuharmoni ja muistan, kuinka Vuolteen Riinan äiti Aulikki aamuhartaudessa polki harmonia. Vuonna 1976 aamuhartauden piti tuleva opettajamme Simo Nurminen.

Hänellä oli harmaan puvun rinnassa musta lätkä. Surumerkki. Edellisenä päivänä oli ollut Lapuan patruunatehtaan räjähdys. Simo Nurminen oli Lapualta.

Me Matin kanssa vietimme varsinaisen hääjuhlan Lapualla talossa, joka oli Lapuan liikkeen primus motorin Kustaa Tiitun kotitalo. Historia havisi ja meitä vähän hämmennyksestä hihitytti, sillä todistajanamme oli enemmän tai vähemmän puna-vihreitä tai ainakin sinne päin kallellaan olevia toimittajia. Justiinsa meitä Matti Apusen inhoamia.

Tunnustin eilen vuodattaessani kyyneleitä Peräkylän perustajalumpun tuomaan paperimukiin (olin jo tyrnit syönyt), että halusin keskiviikkona hypätä paikallisjunaan ja paeta takaisin kouluaikoihini Järvelässä. Pitkäaikaisimmaksi elämäni rakkaudeksi luulemani (hän olikin sitä ennen Mattia) mies oli käynyt vast´ikään pitkäjalkaisen ja ruskeatukkaisen koiranaisen kanssa katsomassa entistä kotitaloaan Kukonmäentien varrella.

Me Marian kanssa kävimme kuvaamassa samoja taloja 10. huhtikuuta 2019. Muistan päivämäärän, sillä silloin olivat eduskuntavaallit ja Maria kävi Savoon lähtiessä äänestämässä Vuosaaren koululla. Koukkasimme Lahden moottoritieltä Järvelään. Veimme Vuosaaren koululaisten leipomia hellyttäviä karjalanpiirakoita lapsuuteni näyttämön, Vuorimaan, silloiselle omistajalle Brita Flanderille (ja hänen miehelleen Erik Skutnabbille).

Otin Brita Flanderin puhelinnumeron ylös. Siitä kuitenkin avioliitossani alkoi kammottava jeremiadi eikä se ole ihan täysin ole vieläkään loppunut. Matti on sitä mieltä, että en ole todellinen uskovainen, sillä en anna hänelle ikinä anteeksi. En annakaan, mutta ihan joka päivä hänen tekosensa eivät tule mieleen.

Ne unohtuvat vähitellen. Tunkevat pintaan aina vain harvemmin.

Luin Marian kanssa Järvelässä käydessni vaalipäivänä keväällä 2019 Kukonmäentien sahatyöläisten asuintalojen seinästä laatan. Talot oli jollain projektirhoituksella restauroitu (muistaakseni jo vuonna 1987).  Ne olivat saaneet aika hirvittävän maalin pintaansa enkä juuri värityksen takia aio koskaan niitä näyttää perheen restaurointi- ja rakennusmestarille.

Sanoin Kuopiossa VB-keskuksen takapihalla Peräkylän lumppujen perustavassa kokouksessa, että te onnelliset kaksi. Teillä on menneisyys ja se on läsnä. Teillä on tausta ja teillä on täällä merkitystä. Minulla ei ole täällä menneisyyttä, se ei ole läsnä eikä minulla ole merkitystä. Olen näkymätön. Minua ei nähdä minuna. Minut nähdään vain vasten Matti Valkosta. Minä en ole minä enkä minä ole omana itsenäni mitään.

Sitä minä taas eilen itkin ja sitten sitäkin, että Leonid kuoli. Ja sitä, että rakennusliikkeessä kaikki suurin piirtein on mennyt päin vittuva. Lisäksi Matti pyyhkii persettään sillä tällä ja tuolla, mutta jospa se on hänen tapansa kestää minua.

Toinen eilisen kokouksemme Peräkylän lumppu katsoi minua myötätuntoisesti ja alkoi naurattaa. Itse asiassa nauroin eilen lopulta monta kertaa. Ei siinä näköjään tarvita kuin paperimukillinen tyrnimarjoja ja myötätuntoa.

Olenhan selviytynyt pelkällä ajatuksella porkkanakakusta!

Keksin itselleni päiväloman - unelmieni sellaisen. Lähtö Siilinjärven rautatieasemalta kello 8.03. Saapuminen Lahteen kello 12.47. Lounas mahdollisesti junassa, jos en saa googlattua mitään lounaspaikkaa Järvelästä.

Googlasin aikataulut ja Järvelän lounasvaihtoehdot, sillä olen peruuttamattomasti myöhässä Jumalanäidin syntymän juhlasta. Koskisen Oy:n sahan syleilyssä on Maukas Hetki. Keskiviikkona siellä olisi saanut kello 14.30 asti jauhelihapihvejä kermakastiketta, Koskenlaskijan kalakeittoa tai Kana texmexsalaattia.

No jopas. Osoite on Mäntsäläntie 64. Enpä tuonne ehdi junalta jalkaisin, sillä pian Savon junan jälkeen lähtemä (kello 13.04) yhteyspaikallisjuna on Järvelässä kello 13.20 ja takaisin on lähdettävä kello 14.38. Aikaa on vain tunti.

Paikallisjuna on Lahden asemalla kello 14.56 ja juna takaisin Savoon lähtee Lahdesta kello 15.13.

Järvelässä reilussa tunnissa ehtisin uudelle kirjastolle kirjoittamaan merkinnän ja kävelisin lisäksi vähän edestakaisin Hähkäniementietä. Kukonmäentien työläistaloille en varmaankaan ehtisi. Ehkä kävisin Järvelän Kinon edessä.

Kävisin lisäksi kunnantalolla tsekkaamassa, onko pormestari paikalla. Tämä vain siinä tapauksessa, että olisin ehtinyt siihen mennessä lukea Arto Haverin Kunnallisalan kehittämissäätiölle Kaksille kirjoittaman Polemia-sarjan kirjasen Pormestari haastaa kunnanjohtajan - onko johtamismallilla väliä?

Löysin Valtimon kirjaston kierrätyshyllystä viime perjantaina (siitä en olekaan kertonut) Polemia-sarjaan kuuluvan Kansalaismielipide ja kunnat -kirjan. Pormestari haastaa jne -kirjan kun nostan nyt pöydälle, löydän sen siitä vielä ensi perjantainakin, joten jätän kirjan Järvelän unelmalomareissuni junaosuuteen.

Jos nyt lähden ajamaan kohti Juukaa, voimme Paula-siskon kanssa lähteä suoraan lounaalle. Mitähän Karkussa on tänään ruokana? Ostaisinkohan Karkusta  jonkin kukon viikonlopuksi Matin iloksi? Lihakukosta voisin syödä ruiskuorta.