Olin vähällä aplodeerata tänään kirkossa saarnan jälkeen

Tein myös muistiinpanoja enkä sitten merkinnässäni ehtinyt siihen, miksi olin tänään kirkossa - ja miksi perjantaina aloittamassa kirkkovuottani Valtimon Erakkolassa

su 3.9.2023

Torstaina saimme aikaan Matin kanssa emäriidan. Tietenkin Matti väittää, että riitelin yksinäni ja voihan se olla, että tein massiivisen ongelman asiasta, joka ei ole ongelma Matille. Minulle se on. Lopputulos oli, että huusin puhelimeen kaarnikkametsästä: "Meillä ei ole edes sitäkään yhdistävää tekijää enää."

Rakastuin Mattiin lopullisesti Pumppurannassa Varvaran, Halos-Ollin entisen tyttöystävän, tyttären Maria Kokkosen Alapitkän-residenssissä 20. huhtikuuta 2004. Haastattelin Mattia paikallislehden rakennusnumeroon ja Matti esitteli Pumppurannan restauroinnin keisinään rakennusnumeroon.

Talon yläkerrassa on viehättävä parveke. Matti kuvasi pikkuruisella ja vähän liikuttavalla, mutta vedenkestävällä, työmaakamerallaan näkymää, joka avautui parvekkeelta ja sanoi, että otti kuvan maalatakseen maiseman myöhemmin öljyvärein. Olin pudottaa silmäni. Olin jo vappuna 2002 zoomannut Lapinlahden työväentalon ovella olleeseen komeaan vasemmistolaisen rakennusmestariin ja päättänyt, että vielä sinäkin siinä huomaat minut "silleen".

Ei huomannut. Moneen vuoteen ei huomannut. Vappuna 2002 olin tulossa työväentalolle tekemään juttua työväen vappujuhlista ja olin aivan varma siitä, että kaikki tietävät, kuka olen. Olinhan Kansan Uutisten entinen aluetoimittaja ja ollut mukana Kuopion kuntapolitiikassa Vasemmistoliiton riveissä. Pettymykseni oli valtava. Itse asiassa juuri kukaan ei tiennyt, kuka olen - ja Matti Valkonen kaikkein vähiten.

Mies ovella kysyi leikkisästi, ovatko kesätyöntekijät jo Matti ja Liisa -lehdessä. Istuin työväentalon salissa ja tuskin kuulin Marja Kivisen (terävä vas.nainen Kuopiosta, ehdolla eduskuntaan vuonna 1999, olin hänen taustajoukoissaan) puhetta. Vai puhuiko tilaisuudessa Iivo Polvi (kansaedustajaseniori, vas.)? En muista, sillä itkin sisäänpäin. Olin 38-vuotias, minulla oli vankka poliittinen tausta, yliopistokoulutus - olin määräaikaisena paikallislehdessä - ja mies, jonka halusin tulevien lasteni isäksi, luuli minua kesätoimittajaksi.

Hän ei tiennyt, kuka olen. Sillä minä olin vasemmistossa Joku. (Saatana, nyt vituttaa, kun kirjoitan tätä.)

...

Myöhemmin, kun olimme naimisissa, Matti maalasi hienoja kansallisromanttisia tauluja ja maisemia. Kannustin häntä irtautumaan realismista ja irrottelemaan abstrakteilla tai absurdeilla aiheilla. Joitakin kiinnostavia tauluja mieheni maalasikin ja lopetti sitten yks´kaks´. Hänen viimeiseksi työkseen jäi herkkä kuva udun taakse piiloutuvasta lammesta.

Pidin taulusta ja kannustin miestäni. Jatka tällä linjalla.

Maalauksessa olikin traagiikkaa taustalla. Se oli mieheni kiusaajan tilaama taulu. Yht´äkkiä mieheni maalasi taulun keskelle groteskin elementin. Se vaikutti veriseltä vitulta. Mies pelästyi ja hylkäsi maalauksen minulle Vedic art -pohjaksi.

Vaikka olin päättänyt jo vappuna 2002, että Matti Valkosesta tulee lasteni isä, ei hänen ujo kertomansa taideharrastuksesta ollut vielä kaikki ihana miehessä. Pumppurannan talon yläkerrassa hän sanoi, että on käynyt aikuisrippikoulun ja konfirmoitu Lapinlahden kirkossa uutena vuotena, kun kirkon restaurointi oli sillä erää tullut päätösseremonioihin.

Olin pyörällä päästäni. Vasemmistolainen mies, uskonnollinen ja taiteellinen, herkkä ja ujo.

Hänen kanssaan sitten menetin kolme lasta. Sen jälkeen silvoin ja viiltelin hänet rikki. Pilasin hänet.

...

Torstaina Matti tuli Kaivikselle kuunneltuaan toiseen kertaan Peter Frankopanin Silkkiteitä. Hän oli edellisenä viikonloppuna huomauttanut, että slaavi tarkoittaa itse asiassa arabian kielellä orjaa ja vielä kaiken lisäksi kastroitua orjaa. Matti etsi sivun minulle ääneen luettavaksi kirjasta ja kävi ilmi, että kaikki imperiumit Matin rakastamaa Venetsiaa myöten on käytännössä rakennettu orjatyövoimalla.

Kuunneltuaan Silkkiteitä jälleen hän tuli masentuneena työmaalta ja sanoi, että haluaa erota kirkosta, sillä ei voi olla jäsen "sellaisessa instituutiossa, joka on tehnyt historiassa niin paljon pahaa" ja joka on vain vallanpitäjien väline hallita kansaa. Näin punaista. Raivo meni päähäni. En ollut syönyt kunnolla päivällä ja alhainen verensokeri lisäsi raivoani.

Sumeni niin pahasti, että oli pakko lähteä kaarnikkametsään poimimaan aamupuurolle tuoreita marjoja. Jos en olisi poistunut talosta, olisin ehkä tappanut aviomieheni.

Matkalla marjanpoimintaan huusin puhelimeen, että kiitti vain vitusti taas. Minä vaihdoin saman kirkon jäseneksi, kun tuli ilmi, mitä kaikkea mies oli lähes kymmenen avioliittovuoteni aikana tietämättäni tehnyt.

Olin alkanut ymmärtää, että kaikki mitä tein tai kaikki, mitä arvostin ja mistä pidin, on omiaan erottamaan meitä toisistamme. Pahinta mieheni kannalta ehkä oli ortodoksisuuteni ja slaavilainen apuidentiteettini (selitys löytyy Viv Groskopfin kirjoista Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista sekä Aurevoir tristesse ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista).

Mieheni uskonnollinen identiteetti, jos sitä nyt edes enää on, perustuu Varpaisjärven karuun ja riisuttuun (ei ehkä sentään ihan niin karu kuin Rautavaaran) ehkä jonkinlaiseen rukoilevaiseen perinteeseen. Joka tapauksessa juttelin paikallislehdessä työskennellessäni muutaman karjalaisortodoksista syntyperää olleen vaimon kanssa - ja heidän kokemuksensa Varpaisjärvestä olivat surulliset.

Heidät oli pakkoluterilaistettu. Heidän evakkoperhettään oli halveksittu ja ortodoksina miniää ei olisi missään nimessä otettu varpaisjärveläiseen sukuun.

Minä halusin mieheni rinnalla laillisesti ehtoolliselle, sillä luterilaisten ja ortodoksien välillä ehtoollisyhteyttä ei ole. Halusin, että meillä olisi edes jotain yhteistä. Olisimme saman seurakunnan jäseniä. Minähän olen valmis muuttumaan vaikka R-kioskiksi, jos kulloinen kumppanini sitä haluaa tai luulen, että haluaa.

...

Aloin huutaa ja suoltaa loukkauksia. Mitä enemmän minua itkettää, sitä kamalammaksi ja julmemmaksi käyn. Näin kuinka tulenlieskat tulivat suustani. Mieheni musertui, pieneni ja kutistui. Kävi ryppyiseksi ja surulliseksi. Meni kaivamaan perunamaastamme perunoita ja keitti niitä minulle kattilallisen. Kun palasin kaarnikkametsästä, tuvan pöydällä odotti lautanen. Mies kuori henkensä hädässä lautaselleni perunoita ja viidennen perunan kattilasta ongittuaan sanoin, että kiitos riittävät perunat jo, haluan myös kantarellikastiketta tähän.

...

Raivotessani muistin eltaantuneen Ärräpää-sähköpostikeskustelun vuosia aiemmin. Muudan SKP-läinen oli härnännyt tutuilla argumenteilla minut ja Uskon Sisareni Leila Luukkaisen (SDP, oli khall-pj. Kesälahti) keskusteluun. SKP-läisen mielipiteet olivat jollain lailla sataan kertaan kuultuja: Raamattu on väkivaltainen kirja ja uskonnot blaablaablaablaablaablaa.

Siitä huolimatta Uskon Sisareni Leilan ja minun lävitse kävi humaus. Aloimme kirjoittaa sata kilometriä pitkiä tekstejä Ärräpäihin. Oikein innostuimme ja toistemme innostus ravitsi meitä. Leila nimesi meidät siskoksiksi: Sisar Rusina ja Sisar Paskanmarja. Minä olin pyöreänä ja punaisena itse oikeutettu Sisar Paskanmarja.

Ärräpäiden taistelevien ja uskonnolle atavistisen allergisten ateistien etujoukko alkoi vingahdella, että meidän tulisi rajoittaa uskontokirjoitteluamme. Mekös siitä saimme bensaa liekehtimiseemme ja minä lupasin, että vast´edes Leilan ja minun viestien aihekentässä on Jesse-varoitus, jos viesti sisältää vaarallisen spitaaleja sanoja tai yhdenkin, kuten Raamattu tai Jeesus.

...

Ja nyt olin naimisissa miehen kanssa, joka oli vasta sumeassa mussutusvaiheessa omassa hengellisessä kehityksessään. Oli vähällä, etten hakenut avioeroa. Hieroin mieheni naamaan hänen itkevät ikuiset pyhät kylväjäneitsyensä ja muut. Muistui mieleeni, kuinka olin halunnut jakaa mieheni kanssa keskustelun, jonka jouduin ratkaisemaan lähinnä omassa päässäni, kun aloin Solean ja Aamun Koiton päätoimittajana keskustella entisten kirkkoisien (mokomat naisfobiset umpisepalukset) haamujen kanssa.

Matti vaikutti ahdistuneelta ja sanoi, että usko Jeesukseen pitäisi riittää. Ajattelin, että no ei tasan tarkkaan meikäläiselle riitä ja työnnä sinä nyt vain kaikki jeesuksesi (ja ikineitsyesi, hän pyöri jo mieheni ympärillä) anusaukkoosi. Vaikenin teemasta miltei kymmenen vuotta. En kiusannut ketään - kirjeenvaihtotovereitani, ärräpäitä ja blogini lukijoita lukuun ottamatta - mietteilläni ja olin kotona lähinnä omissa ajatuksissani.

Saman vastauksen sain ystävättäreltäni naispastorilta, kun kerroin hänelle, millaiseen kiistaan olin kirkkoisien kanssa joutunut. Naispastorin suusta lause oli armollinen. Kelpaisin joukkoon, vaikken olisikaan samaa mieltä useimpien muinaisten kirkkoisien kanssa.

Kesällä 2016 Matilla ja minulla oli takana avioliittomme paras työmaa. Teimme Kalevanpihan kerrostalon putkiremontin rakennusteknisiä töitä - muun muassa timanttiporauksia - kahdestaan. Se oli upeaa ja pelasti todennäköisesti avioliittomme niin, että se kesti erään nuoren naisen väliin tunkeutumisenkin.

Tosin minä jo ehdin tarjota naiselle ratkaisua. Osta sinä minut ulos Lapinlahden-talostamme ja minä häivyn Marian sekä Annan kanssa jonnekin niin kauas, että ei tarvitse kuulla koko paikkakunnasta ja sen perversioista mitään. Kun olimme siitä selviytyneet, pani mieheni ikineitsyt kioskinsa kiinni. Hän sanoi luettuaan blogistani, että ei olekaan mieheni ainoa toinen nainen ja joutuu mahdollisesti jopa jonottamaan, haluavansa ihan ikioman miehen.

Matti happani ja muuttui taas minua kohtaan hyiseksi.

Minä naiivi tyhmyri luulin, että pahin avioliitossamme oli ohitse ja ajattelin, että mieheni hyisyys oli vain jotain nuoresta väliimme tunkeutuvasta johtuvaa. Ei ollut. En haluaisi ajatella tätä.

Ja mitä tulee siihen, että pahin olisi ollut ohitse - vähänpä tiesin.

Olen aina ollut yhtä ällistynyt mieheni ylivertaisesta kyvystään tappaa minussa keskustelun ilo. Hän teki sen taas. Sadannen kerran. Istuimme Ilmajoem Krouvissa syömässä ja olin hyvällä jopa hilpeällä tuulella. Minut ja Mariani kuristava napanuora oli venynyt niin, että saatoin istua syömässä kahdestaan aviomieheni kanssa ja Mariani oli poikaystävänsä luona.

Pidin Ilmajoesta. Pidin sen suorasta ja vilpittömästä kulttuurista. Ilmajokiset ovat vain niin erinomaisia kaikessa, että heidän on helppoa tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Pidin ja pidän edelleen. Hankin jopa Ilmajoen kirjastokortin. Se on kalleimpia aarteitani.

Matti ei tietenkään pitänyt siitä, että pidin Ilmajoesta, vaikka suopeasti sanoin hänelle Krouvissa, että ota sinä nyt ratsumestarin pihvi, kun olet semmoisen annoksen täällä tilannut - ammoin kauan kauan kauan ennen kuin minä olin sellaisesta paikkakunnasta edes kuullut tai lienenkö edes syntynyt Imatrallani.

Itse asiassa en lainkaan koettanut omia Matin Ilmajokea itselleni. Minä olin iloinen. Myös minulla on hyviä Ilmajoki-kokemuksia. Kunnes aloin puhua jotain jostakin mieltäni askarruttavasta teologisesta kysymyksestä. Kysymys oli varmaankin peräisin vuodelta 325 tai ehkä vuodelta 553.

Saattoi muuten olla vuodelta 452, sillä Khalkedonin kirkolliskokous heitti pihalle miafysiitit.

Joudun nyt kiireessä lainaamaan wikipediaa:

"Miafysitismi (kreikkaa, "yksi luonto"), joskus muodossa monofysitismi, on kristinuskon sisäinen kristologinen oppi, jonka mukaan Kristuksella on vain yksi luonto (kreikkaa, fysis). Usein se kärjistetään tarkoittamaan näkemystä, jonka mukaan Kristus ei ole sekä ihminen että Jumala, vaan hänellä on vain yksi, jumalallinen luonto ja hänen ihmisyytensä on enemmän tai vähemmän näennäistä. Historiallisesti se kuuluu antiikkiin. Sen vastanäkemys oli historiallisesti ensisijaisesti nestoriolaisuus, myöhemmin myös khalkedonilainen kaksiluonto-oppi.

Miafysitismi ja monofysitismi voidaan erottaa niin, että monofysitismillä tarkoitetaan selkeää oppia siitä, että Kristuksella on vain yksi olemus tai luonto, kun taas miafysitismillä tarkoitetaan Kyrillos Aleksandrialaisen ajatteluun perustuvaa näkemystä.

Miafysitismin alullepanija oli Kyrillos Aleksandrialainen, jonka mukaan inkarnaation jälkeen Kristus on "yksi ihmiseksi tullut Jumalan Sanan luonto" (kr. mia fysis tou theou logou sesarkome). Kyrillos taisteli teologisesti Nestorioksen näkemystä vastaan ja voitti hänet Efeson kirkolliskokouksessa vuonna 431, jossa Kyrilloksen teologia hyväksyttiin. Teologisessa kehityksessä oltiin vaiheessa, jossa luonto (kr. fysis), olemus (kr. ousia) ja olio (kr. hypostasis) eivät olleet vielä vakiintuneita termejä, ja Kyrillos ei tarkoita luonnolla samaa, mitä sillä myöhemmin tultiin tarkoittamaan. Miafysitismi joutui negatiiviseen valoon Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451, jolloin määriteltiin, että Kristus on yksi persoona tai olio, mutta kaksi luontoa tai olemusta. Toteamus kahdesta luonnosta (vastoin Efesossa "voittaneen" ja arvostetun Kyrilloksen muotoilua "yksi luonto") johti siihen, että Kyrillosta seuranneiden miafysiittien ja keisarin tukeman khalkedonilaisen puolueen välille syntyi juopa, joka johti miafysiitit eroon keisarillisesta kirkosta."

"Varsinaiseksi monofysitismiksi voidaan nimittää Eutykheen oppia. Hän opetti, että Kristuksen ihmisluonto katosi yhdistyessään jumaluuteen. Apollinarios puolestaan ajatteli, että Jumala-Sana otti Jeesuksessa hengen tai mielen (kr. nous) paikan, ja siten Jeesusta ohjasi koko ajan jumalallinen Sana."

Vaikka Matille oli nenän eteen tulossa hänen historiallinen ratsumestarin pihvinsä, hän ärähti minulle, että ei halua keskustella kanssani uskontoaiheesta. Koska oikeasti olin sydänjuuriani myöten kiinnostunut siitä, miten nyt kirkoissa opetettavat asiat ovat muodostettu, loukkaannuin niin, että silmiini kihosivat kyyneleet.

Aloin taas itkeä, mutta nielin vihani. Leikkasin mädäntyneen palan sydäntäni irti päättämällä, että se oli nyt tässä - avioliitto nimittäin.

Viimeisenä Ilmajoen-loman päivänä menin Ilmajoen luterilaiseen kirkkoon. Ajattelin, että ihan sama, se on lopullinen loppu. Koska teologiset kysymykset kiinnostavat, voinen kai käydä kirkossa. Tein papin saarnasta muistiinpanoja Ilmajoen matkailuesitteeseen. Olin napannut sen majoituspaikkamme esitepöydältä.

Papin saarna oli lämmin ja kotoisa. Varmaankin Taina West, ortodoksikäännynnäinen, olisi pilkannut sitä. (Image 29.12.2021) Westhän kertoo valinneensa ortodoksit, koska luterilaiset papit ottavat saarnan aiheensa "jostain oravasta, joka oli puussa, kun pappi käveli kohti kirkkoa ja suunnitteli saarnaansa". Samaa koulutetun ihmisen ylimielisyyttä kuulin surukseni suuresti ihailemaltani Merete Mazzarellalta kirjassa Jotain muutakin kuin tämä - pohdintoja uskonnosta.

Myös Mazzarella arvosteli jotain pappia, joka saarnassaan puhui liian alevin ja lapsellisin sanakääntein. Olin pettynyt Mazzarellaan. Ihan kuin hän olisi lukenut saman Imagen jutun ja vain kopioinut Westin ajatuksen.

...

Matti jäi Ilmajoen kirkon parkkipaikalle kusettamaan vanhaa Pimu-koiraa. Vähän ennen ehtoollista kirkon ovi rapsahti ja Matti hiipi penkkiin viereeni. Oli ehtoollinen ja tartuin miestäni kädestä. En kysynyt häneltä mitään niin kuin en kysynyt silloinkaan, kun talutin hänet ulos entisestä avioliitostaan ja Seinäjoen Lakeuden Ristissä vihille.

Sydämeni lauloi ja pian Ilmajoen-lomamme jälkeen järjestelin yhden perheenjäsenen psykoterapiaan sekä meidät Matin kanssa pariterapiaan. Vaikka Matti on noin satakolmekymmentäkahdeksan kertaa sanonut, että pariterapiasta ei meille ollut mitään apua, voi olla, että sen ansiosta olemme tässä. Minä istun Rautavaaran kirjastossa ja Matti on tulossa Muhokselta kyydissään meille Lapinlahdelle uusi iso keittiön pöytä.

(Syömme jouluateriat aina olohuoneessa ja tarvitsemme ison pöydän siellä. Keittiössämme on meille kahdelle sekä läppäreillemme ihan liian pieni pöytä.)

Kaivikselle on tulossa puutarhaan käyvä ruokapöytä sekä muovituoleja (harjaterästä sekä muuta rakennuskamaa jonnekin).