Rautavaaran kirkonmenot

Löysin itseni Sampsa Kujalan gradusta Ilmastonmuutos kristillisten lehtien pääkirjoituksissa 2000-2019.

ma 4.9.2023

Matti teki lähtöä. Nousin samaan aikaan ylös, vaikka oli sunnuntai, ja sanoin:

- En mene tänään Rautavaaralle luterilaiseen jumalanpalvelukseen, jos lähdet kanssani ensi sunnuntaina ja käydään ehtoollisella.
- Mitäs meillä on ensi sunnuntaina?
Mies pelasi aikaa. Ei halunnut tai osannut vastata suoraan.
- Ei kai mitään, mutisin.
Hijaisuus. Teki mieleni kirkua. Miten vitussa tämä voi olla näin vaikeaa ja minulle näin tuskallista?
- Meillä ehkä saattaa olla sunnuntainakin paljon tekemistä, mieheni jatkoi mutinaansa.
Ajattelin, että niin varmaan. Ainahan sitä on. Päässäni käynnistyi cd-levy: Olisihantämäpitänytarvata. Nyt alkaa hienoisesti halveksiva tympeily. Uskovaisilla kaikilla on ... jokin mielenterveysongelma. Siihen huudan, että pidät uskovaisia kaheleina; se johtuu siitä, että rakastajattaresi on uskovaisten pahinta kaheliosastoa. Jeesuksen morsian, saatana.
Avasin jo suuni, mutta mies sanoikin yllättäen lämpimällä äänensävyllä:
- Mene sinä kirkkoon. Katsotaan ensi sunnuntaina, mikä on tilanne.

...

Pesin astiat ja pujottauduin kirkkomekkoon. Samaan, mikä oli ylläni perjantaina kirkkovuoteni alkuliturgiassa Valtimo Erakkolassa. Minun kirkkovuoteni alku on 1.9. Se on uusi vuoteni. Se on aina uuden alku. Syyskuu on vuoden paras kuukausi. Lokakuun puolesta välistä, syntymäpäiväni tienoilla, alkaa ruma syksy, harmaa ja ankea kuin Ylä-Savo.

Olen päättänyt pitää siitäkin vuodenkohdasta. Pidän, jos saan tarkastella sitä Rautavaaralta.

....

Piti kerätä mukaan läppäri, juomapullo, kirjepaperia ja muistikirja. Tuli vähän kiire ja kaahasin Kaivokoskentiellä. Viljolaiset olivat aamukävelyllä ja väistivät pientareelle. Päätalon rouva se lähti kirkkoon. Hyvä, että renkaista eivät jääneet vanat paikallistielle.

Kääntelin rattia oikealla kädellä ja vasemmassa oli puhelin. Soitin Matille, että nyt lähdin ja olit aivan oikeassa, kun kuvasit reaktiotasi siitä, kun koetit kysyä aikuisrippikoulupapiltasi ylösnousemusruumiista ja vastaus kuulosti hölynpölyltä.

Meillä seurakuntalaisilla on oikeus valita se, mitä pidämme oikeana ja tärkeänä. Minusta ylösnousemus saa vallan hyvin tarkoittaa sitä, että alkuaineeni menevät samaan luonnon kiertokulkuun kuin työmiehen kämmenen kokoinen lehvä, joka oli jo aloittanut maatumisen maassa kastelutynnyrin vieressä kirkkovuoden alun liturgiassa ja luomakunnan päivän sadon siunauksessa perjantaina.

Meille tuli Matin kanssa oikein hyvä keskustelu, kun minulla ei ollut halua alkaa kiroilla tai kirkua. Kuuntelin kerrankin, mitä mieheni halusi sanoa. Usein alan huutaa ääneen, kun hän ottaa henkäyksen sanoakseen jotain. Eikä keskustellessa tullut olo, että olisin käynyt saman keskustelun joskus toisaalla jonkun toisen kanssa. Voi olla, että olen käynytkin, mutta ei haittaa.

...

Jos joku haluaa uskoa sielunvaellukseen, siitä vain. Ei minulla sellaista kokemusta tai intuitiota ole enkä voi sanoa, että sellaisella, jolla kokemus on, olisi väärässä. Jos tuntuu siltä, että toistan itseäni, johtuu se siitä, että toistan itseäni.

Matti auttoi minua oivaltamaan. En kysy keneltäkään, mitä vaikkapa ylösnousemuksesta pitäisi ajatella. Luonto toimii näin ja noin eikä luonnonjärjestystä tarvitse käydä kumoamaan sen takia, että uskoisin jotenkin enemmän tai syvemmin, jos minulle syötetään ihmetarinoita (neitseellisestä syntymästä esimerkiksi, kuulema on keskeistä ortodoksisessa teologiassa. Ei Kiesus!).

Ajattelen niin, että neitseellinen syntymä on otettu Raamattu-kirjoitusten kaanoniin markkinointimielessä. Kyseinen kohta on ensinnäkin sanottu olevan käännöstulkinta. Vanhan Testamentin puolella Jesajan kirjassa (Jes 7:14) on ennustus, jossa tulevan Messiaan synnyttää (heprean kielellä) almah.

Toisaalta juuri neitseestä syntymistä on käytetty Jeesuksen syntymän aikoihin korostamaan muidenkin jumal´olentojen erityislaatuisuutta.

Tässä siivu Åbo Akademin professori Antti Laaton tekstiä (päivätty 19.4.2012) netistä napattuna: ".... Selitysmallin mukaan Jeesus ei todellisuudessa syntynytkään neitsyt Mariasta, vaan käsitys on kehittynyt vähitellen alkukirkon aikana yritykseksi selittää Jeesuksen erityissuhde Jumalaan. Tämän erityissuhteen selittämiseksi lainattiin pakanauskonnoissa usein esiintyvä malli “neitseestäsyntyminen”.

Laaton tekstin otsikko on Jeesuksen neitseestäsyntymisen eksegeettiset ongelmat – löytyykö niille
ratkaisua?

Mietin perjantaina Erakkolassa, pitäisikö etsiä hengellinen ohjaaja. Tulin siihen tulokseen, että en etsi. Kokemukset ohjaajaisistä eivät ole olleet kovin hyvät. Jäi halju olo. Ensimmäinen ortodoksinen ohjaajaisäni halusi päästä minusta katumuksen sakramentissa näppärästi ja nopeasti eroon - vähän niin kuin lääkäri, jonka käsi hamusi kohti unilääkereseptiä, kun halusin keski-ikäisenä, ylipainoisena, ylikierroksilla ja umpiväsyneenä pohtia itseäni ja sitä, olisiko jotain muuta tehtävissä kuin nukahtamislääkkeen nappailu.

Sanoin, että en halua nukahtamislääkkeitä. Työterveyslääkäri mussutti jotain siitä, että myöhemmin Kelan psykoterapian saaminen saattaa olla vaikeaa, jos ei suostu lääkitykselle. Hän kirjoitti minulle reseptin ja sanoin, että tjaah, en lunasta sitä. Seuraavalla työterveyslääkärin vastaanotolla pyysin, että resepti mitätöidään. Sai se sinne sairauskertomukseeni jäädä.

Ei minulla ole auktoriteettiongelmaa. Taidan minä pikemminkin olla ongelma auktoriteeteille. Hyväksyn auktoriteetin, jos hän oikeasti auttaa kasvamaan. Kirja-arkistossani on teologian tohtorin Raimo Mäkelän Terve mieli ja terve usko ja siinä Mäkelä kertoo sanan auktoriteetti olevan peräisin latinan verbiä augeo "edistää kasvua, suurentaa, lisätä".

Ensimmäinen ortodoksinen ohjaajani noudatti luonnollisia vaistojaan, erosi kulissiavioliitostaan, riisui viittansa ja meni uudelleen naimisiin. En häntä tästä missään nimessä moralisoi. Näkihän jo puusilmäkin, että välit vaimoon olivat kylmät. Vituttaa vain, että uusiorakkauden löytäjä ei kertonut asiasta mitään rippilapsilleen. Hän kulki seurakunnassa korvat luimussa eikä sanonut edes päivää.

Seuraava rippi-isäkokelas ei ensin halunnut rippilapsekseen minua, sillä hänellä ei ollut siihen mennessä ainuttakaan. Kun saimme kiireisen isän kanssa sovittua ajan katumuksen sakramentille ja menin seurakuntasalille, näin, että isäkokelas veteli ylikierroksilla eikä saanut itseään pysäytettyä asialleni. Päätin armahtaa ja sanoin, että otetaan toisella kertaa sitten.

Ei tullut toista kertaa ja pian olinkin itse opiskelemassa työnohjausta, sitten työyhteisösovittelua ja pian opiskelen ratkaisukeskeistä lyhytterapiaakin. Autan opiskeluilla lähinnä itseäni ja käytän työkaluja johtamistyössäni. Jos joku haluaa apuani, saa sitä, kunhan älyää pyytää.

Parhaat hengelliset keskustelut olen käynyt vahingossa. Yllättäen ja pyytämättä. Kuten viime kesänä juhannuksen alla, kun käännyimme Paula-siskon kanssa Nurmeksesta Joensuu-Kajaani -valtaväylälle ja otin kyytiin tienposkessa liftanneen nuoren miehen.

Arvasin habituksesta, että nuorukainen oli tulossa Valtimon omavaraopistosta. Ehkä jopa kasvot olivat jääneet mieleen Suomen Kuvalehden reportaasista. Kävi ilmi, että tyyppi oli valmis teologi ja pohti nyt suhdettaan kirkkoinstituutioon.

Tajusin, että hänen oli otettava instituution säännöt vakavasti, jos aikoi joskus saada papin palkkaa. Minä kun en aio enää elämässäni muuta kuin kerjätä almuja temppelin portailla (Kahlil Gibranin runo, You know.), olen vapaa ajattelemaan, mitä tahdon ja sanomaan, mitä haluan.

No ettehän te tiedä tätä - tämä on hyvä runo:

Työ on näkyvää rakkautta. Ja ellet voi
tehdä työtä rakkaudella vaan ainoastaan
inhoten, parempi
sinun on jättää työsi
ja istua temppelin
portailla ja ottaa
vastaan almuja niiltä,
jotka tekevät työtään ilolla. Sillä jos te
leivotte leipäänne
välinpitämättömästi,
te leivotte kitkerää
leipää, mikä voi ainoastaan puolittain tyydyttää nälkää.
Kahlil Gibran: Profeetta

Vein nuorukaisen Varkauteen asti ja ajoin Varkaudesta Rautavaaralle Kuopion kautta mietiskennellen nuorukaisen kertomaa ja pohdintoja. Nuorukaista nauratti, kun kerroin, mitä ajattelen. Hän sanoi, että niin niin koettakaapahan saada minut johonkin ruotuun. Ei taida onnistua.

...

Niinpä nielaisin, kun ajoin Rautavaaran kirkon parkkipaikalle. Sanoin Matille, että kääk tämähän on täynnään autoja ja heippa, panen puhelimen kiinni nyt. Ajoin nolon pappa-Skodan takaparkkipaikalle ja juoksin pyhäkköön. Jostain syystä aina koetan sisään sivuovesta. Nytkin. Varmaan jäänne toimittaja-ajoiltani. Pääovi onneksi löytyi ja koin sen olevan kutsuvasti raollaan.

Ajattelin, että hiivin vaivihkaa takariviin ja jään oven suuhun, jotta voisin toimittajan tapaan häipyä paikalta, jos tuntuu siltä. Eipäs onnistunutkaan. Kirkkosalin oven molemmin puolin takarivissä selkä tukevasti seinää vasten oli leegio uskon setämiehiä.

Koetin hätäpäissäni tunkea itseäni varsinaisen penkkirivistön ensimmäisestä väliköstä vasemmalle sivustalle. Vastassa oli kirkkosalin palkki. Miltei iskin otsani siihen. Peruutin ja hyppelin takaseinustan setämiesten pitkien jalkojen ylitse kuin jänis auton valoissa. Oikealle, vasemmalle, eteenpäin, taaksepäin, siksakkia.

Sydän läpätti kuin rasvalampaan saparo.

Kun pääsin haluamani penkin päähän, aloin kahista. Ensin varmistin, että puhelimeni oli kiinni, sitten otin olkapäiltä lompakkopussini pääni ylitse ja sitten kännykkäpussini. Joka kerta pussukoiden hihna takertui tukkaani ja kuulin itse, miten minusta tulee ärsyttävää, noloa ja epävarmaa meteliä.

Olisi vielä puuttunut se, että olisin pudottanut silmälasini penkkien väliin.

...

Skraak, skraak, kaivoin esille lompakkopussista muistikirjan. Sen kannessa on kissan naama ja teksti Meow. Ostin sen Nurmeksen Tokmannilta, kun etsin sieltä värikkäitä muistiliimalappuja. Aivan varmasti muistikirja sanoi miauuu, kun avasin sen.

Hiki valui silmiini. Oli tulossa kuuma päivä, vaikka oli jo syyskuu ja kaduin sitä, että olin dramaattisina vuosina nyppinyt kulmakarvani niin, että ne eivät enää kasva. Hiki pääsee kirvelemään silmiin suoraan otsalta. Seuraavaksi riisuin takkini. Kun katsoin viereeni, näin, että vien taas ainakin kolmen ihmisen tilan pusseineni ja takkeineni.

...

Saarna oli jotenkin kumman alussa jumalanpalvelusta. Olen niin tottunut ortodoksisiin menoihin ja siihen, että saarnaa saa todella odottaa. Minä aina odotan. Tykkään opetuspuheista. Isä Juha Luukkosen tapa puhua on tenhoava ja voimallinen.

Hän kiteytti heti alkuun, että ihminen voi tehdä kolmella tavalla syntiä - tai sitten sanamuoto oli, että ihminen voi rikkoa kolmella tavalla ... jotain. Ihminen voi rikkoa Jumalaa vastaan, lähimmäistä vastaan ja luomakuntaa vastaan. Eilen oli lähimmäisen sunnuntai, 14. sunnuntai helluntaista.

Isä Juha luki päivän ensimmäisen lukukappaleen toisen vuosikerran Ensimmäisen Samuelin kirjan 24:nnesta luvusta. Sitten tuli virsi 441 ja ihmettelin, miksi virrestä on jätetty viimeinen säkeistö pois. Sehän oli toivoa antava:

"Sinne saavun synnin tieltä,
salli sieltä
palvelemaan lähteä
saaden, suoden rakkautta,
laupeutta
toisten kanssa yhdessä."

 ...

Joka tapauksessa varsinainen saarnaosuus alkoikin Qumranin kääröistä. Ne löytyivät essealaisten luolasta. Nyt otan esille iranilaissyntyisen uskontososiologin Reza Aslanin Kapinallisen. Siinä on paljon taustaa Jeesus Nasaretilaisen ajalle.

Joka tapauksessa essealaisilla oli sääntö, jonka mukaan yhteisön jäsenten tuli rakastaa kaikkia valon jäseniä ja vihata pimeyden lapsia. Essealaiset jakoivat ihmiset meihin ja heihin. He rakensivat viholliskuvaa. Lisäksi korkeassa asemassa olevaa piti rakastaa enemmän kuin huonossa asemassa olevaa.

Jeesus tuli ja teki uuden liiton. Uusi liitto tarkoitti arvojärjestyksen kääntämistä täysin toisin päin. Radikaalisti. Tulee rakastaa vihollista ja rukoilla heidän puolestaan.

Isä Juha kysyi, mitä erinomaista on siinä, että tervehtii vain omiaan. Sitä on havaittavissa tällä kylälläkin, hän huomautti.

Tämähän on kiinnostavaa ajattelin. Rovasti isä Juhan saarna ei ollut diibaadaabaaa. Oli pakko kuunnella. Hän puhutteli meitä kirkkosalissa.

...

Netti alkoi pykiä. Ilmeisesti hävittäjät ovat ilmassa, sillä kuuluu hirveää meteliä. Nyt kirjoitan nopeasti merkinnän jonkinlaiseen loppuun ja teen sitten viikon konttorit. Päätin suhtautua työhöni tänään - jos ei nyt ihan ilolla - niin ainakin jonkinlaisella suopeudella.

Kävin ehtoollisella. Hieman tuli hiki, kun vaistosin, että varmaankin Rautavaaralla on omat kirjoittamattomat säännöt. Jotain oli selvästi, sillä kirkkoväki kävi ehtoollisella kolmessa eri erässä. Onko erotettavissa kolme fraktiota, jotka eivät henkisesti tai hengellisesti sovi saman pöydän ääreeen?

Minä menin ensimmäisen erän kanssa viimeisenä pöytään, sillä pelkäsin koko alkujumalanpalveluksen ajan, että pomppaan penkistä henki päällä ja rymistelen ohitse joidenkin, joiden ohitse ei saa rymistellä. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa ehtoollisen saa ensin papisto ja seurakuntalaisista ensin lapset.

Se on jotenkin todella ihanata. En vain tahdo koskaan muistaa, että mukanani ei ole enää lapsia.

Olin ensimmäisen kattauksen viimeinen ja meidän jälkeemme tuli vielä kaksi erää. Mikään pöytä ei ollut täpötäysi, joten arvelin, että oli olemassa jokin ryhmittely. Olkoon, ajattelin lopulta. Kiinnostavaa joka tapauksessa.

Rautavaaran luterilaisen kirkon sali oli luterilaisten kirkkosalien tapaan riisuttu, mutta valoisa ja postitiivinen. Viihdyin, vaikka olen kilikalista ja glitteristä pitävä sydämen slaavi (kastroitu orja siis).

Kirkonmenojen jälkeen hain autosta repun ja kangaskassin. Kävin kirjastolla siirtämässä itselleni rahaa. Perjantaina oli Matin eläkepäivä. Menin Tiilikkaan pitsalle ja juttelin yrittäjän kanssa. Hän tiesi kertoa Rautavaaran luterilaisen seurakunnan perinteistä.

Kävelin hautausmaalla ja mietin, mitä kirjoittaisin blogiini Erakkolan perjantaisesta palveluksesta. Kävin Salessa ja pankkiautomaatilla. Vein ruokaostokset autoon ja menin vielä kirjastoon kirjoittamaan. Googlasin itseäni kirjaston koneella. Jos googlaan itseäni omilla koneilla, saan osumia vain blogistani.

Nyt löysin itseni Sampsa Kujalan gradusta Ilmastonmuutos kristillisten lehtien pääkirjoituksissa 2000-2019. Kujala on tutkinut kymmenen kristillisen lehden pääkirjoituksia aikavälillä 2000-2019 ja pääkirjoituksista sitä, kuinka ilmastonmuutosta on niissä käsitelty. Olen ottanut pääkirjoitukset tutkimukseni kohteeksi, sillä pääkirjoituksessa lehden päätoimittaja ottaa kantaa johonkin ajankohtaiseen aiheeseen.

Kujala on tehnyt gradun Helsingin yliopiston teologian laitokselle ja hän on ottanut tutkimukseen mukaan Aamun Koiton pääkirjoitukseni 23.10.2009. Sen otsikko oli Puheista tekoihin. Käsittelin siinä uraanikaivoksia ja pistelin ortodoksipiispojen omaatuntoa sillä, että luterilainen piispa Wille Riekkinen oli asettunut uraanikaivoksia vastaan. Kirjoituksen lopussa kirjoitin Suomen ortodoksisen kirkon ympäristöohjeistuksesta ja ortodoksisen kirkon askeesin korostamisen olevan
ekologista luonteeltaan.