Tuli Kiuruveden keikka

to 28.9.2023

Kyllästyin odottamaan Mattia. Selasin tylsistyneenä nettiä ja päädyin tsekkaamaan, mikä on tilanne Ulla-Maija Paavilaisen ja Katarina Westin yhdessä kirjoittamalla kirjalla Päivät, jotka sain: kertomus kauneudesta, toivosta ja elämän hauraudesta.

Se olisi ollut e-kirjana jo ostettavissa tabletille jostain systeemistä. Olisikohan ollut Elisa-kirjoista? Muistaakseni hinta oli 17 euroa ja jotain päälle. Tabletilta lukeminen on siedettävämpää kuin puhelimesta, mutta sitten ajattelin, että en osta kirjaa vielä. Seuraan kirjastotilanntta. Storyteliin Päivät, jotka sain oli tulossa vasta lokakuun lopussa ja pelkästään e-kirjaksi.

Olisin kirjoittanut heti jotain Päivistä jotka sain, mutta pitää juosta autolle - istun Kiuruveden kirjastossa ja tuijotain aina välillä ulos hauskasta pyöreästä ikkunasta. Kurvaan pikavauhtia kohti Lapinlahtea ja pankkitunnuksiani. Vittujoo, ne jäivät pöydälle. Ehkä on hyvä, että pidättäydyn tänään kirjan kommentoinnista, sillä suustani ei kun sormistani tulisi ulos vain silkkaa vittuilua.

Jossain kohtaa tätä merkintää olin rakentava. Esimerkiksi tässä: Sirpa Kähkösen 36 uurnaa on varmaankin ensimmäinen kaunokirjallinen Kähkönen, jonka kestän loppuun. Sitä jonottaa Rutakossa 51 lukijaa.

Arvelen myös jopa pitäväni 36 uurnasta. Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi sain Asemapuiston Meerilta, toveri vanhemman huoneenrakentajan kihlatulta. Se on tietokirja ja luin sen suurella mielenkiinnolla. Pidin siitä ja erityisen tärkeää oli se, keneltä kirjan sain.

On ikävä niitä piirejä!

Muistaakseni Vihan ja rakkauden liekit säästyi suurelta kirjapuhdistukseltani. Tämän tarkistan oitis, kun pääsen Lapinlahden kirja-arkistoni ääreen. Ensin kuitenkin sukellan nettikauppaan pankkitunnuksineni. Kerron vielä joskus, minkälainen hikinen tarina niihin liittyy, mutten nyt, sillä on mentävä.

Suuressa kirjapuhdistuksessa muistan uhranneeni Kähkösen Kuopio-sarjan Tankkien kesän.

En saanut edes avattua sitä. Kaivokoskella sitten keksin äänikirjat, sillä Matti ei voi sietää sitä, että luen. Etenkään sitä, että kirjoitan, Matti sietää vain vaivoin ja pitkin hampain äänikirjojen kuuntelua. Perustelen kirjojen kuuntelua sillä, että niiden avulla selviydyn hengissä vihaamistani kotitöistä.

Syksyllä 2021 kuuntelin jonkin matkaa Sirpa Kähkösen Vihreää salia ja lämmitin Kaiviksen talon uuneja.

Ei muuten ole kotityötä, jota en vihaisi. Siksi en käyttänyt relatiivilausetta: "Kotitöitä, joita vihaan". Relatiivilausetta olisin voinut käyttää vain, jos olisi olemassa kotitöitä, joita en vihaa. En ole vielä päässyt selvyyteen, olisiko maailmassa ylipäätänsä jotain työtä, jota en vihaisi. Toimittajan työtä rakastin aikoinani, mutta nyt kaupalliset kirjoittamiseni ovat kirjoitetut.

Rakastan kirjoittamista kyllä, mutta sellaista kirjoittamista, josta ei makseta pennin pyörylää (näköjään). MOT. Minullahan on blogissani osasto, jossa on esseitä virolaisesta kirjailijasta Tõnu Õnnepalusta. Tarjosin niitä Parnassoon, sillä ajattelin, että voin kuolla rauhassa, kun olen saanut jonkin kirjoituksen sinne lävitse. En saanut enkä saa ja yleisönosastoa ei lasketa.

Tosin en ole vielä kokeillut, saisinko yleisönosastoon lävitse jotain. Ehkä kokeilen Parnasson yleisönosastoa, jos saan vaikka rintasyövän ja kuolema uhkaa ja tulee sellainen olo, että ennen kuolemista pitää kuitenkin saada edes vihainen yleisönosastokirjoitus Parnassoon. Sitten voin huokaista kuolinvuoteellani. Siinä oli kaikki, mitä halusin sanoa. Se vois olla vaiks tua noi: Haistakaa vittu! No niin. Olinpa vihainen taas. Tai olen. Kohta se menee ohitse. Kohta se menee ohitse. Meneehän se ohitse - meneehän?

Itse asiassa haluaisin ihmetellä Parnasson yleisönosastossa sitä, miten vähän virolainen kirjallisuus Suomessa kiinnostaa. Nyt googlaan, tuleeko Jaan Kaplinskin ja Tõnu Õnnepalun kirjeenvaihtokirja joskus suomeksi joltain isolta kustantajalta. Ei näytä siltä. No, entäs milloin Kirjokansi julkaisee Tõnu Õnnepalun Loputtomuuden?

Täh, saatana. Se on jo tilattavissa ja minulla jäivät pankkitunnukset Lapinlahden keittiön pöydälle! Perkele ja minä kun luulin, että Kirjokansi-kustantaja se vain meloo pitkin Saimaata ja Heinävettä ja ties missä luontoretkeilee. Pitää kiitää kohta Lapinlahden keittiötä, pankkitunnuksia - ja tilata kauden Tõnu Õnnepalu oitis! Voi vidu. Nyt tuli kiire!

Minulle on taasen vähäksi aikaa puuhaa, kun esseihdin Loputtomuudesta!

...

Syksyn 2021 uuneja lämmittäessäni odotin, että Kähkösen Vihreässä salissa tulee jotain Kuopiosta. En erottanut siitä juurikaan Kuopiota samalla tavalla kuin Ilpo Tiihosen Kuopion kaupunginteatterin ammoin käsikirjoittamasta näytelmästä Rakkaat Rissaset. Kävimme katsomassa sen koko perheen kera ja kirjoitin siitä Kansan Uutisiin kolumnin. Se tuli ulos 15.1.2010 ja se löytyy blogistani otsikolla "Äiti, oletko sinä kommunisti?"

Lakanasiivet oli niin ahdistavaa luettavaa loputtomine lakanapyykkeineen, että se oli pakko jättää kesken ja niin Sirpa Kähkösen tuotantoa en uskaltanut lukea ennen kuin Asemapuiston Meeri toi minulle Vihan ja rakkauden liekit.

En muista enää, juttelimmeko Meerin kanssa siitä, miten hyvin Sirpa Kähkönen on kätkenyt naistenlehtijulkisuudesta mahdolliset vasemmistosympatiansa. Päätoimittaessani Pohjois-Savon vasemmistonaisten Ämmän Ääntä Korhosen Kaisa taisi kysyä Sirpa Kähköseltä lehteen kirjoitusta sillä perusteella, että Kähkönen kirjoittaa e-liikeläiseen Me-lehteen.

Ei suostunut. Voi olla, että pyysimme häneltä kirjoitusta vailla palkkiota. Se olisi ollut ihan hyvä syy kieltäytyä. Kirjailijaliiton tuleva puheenjohtaja (silloin liiton puheenjohtaja oli Tuula-Liina Varis) olisi voinut kieltäytyä ilmaisesta työstä, mutta jotenkin mieleeni pamahti visto ajatus: Kähkönen ei halua vaarantaa suitsuttavaa naistenlehtijulkisuuttaan.

Muistan, kun olin Lapinlahdella kokoomusvetoisessa kansalaisopiston kirjallisuuspiirissä. Piiri oli kyllä ihan mukava ja sain kosketuksen Lapinlahden kulttuurikeskiluokkaan. Sovinnaistahan se oli ja on edelleen, kuten kirjoitti vähän aikaa sitten Matti ja Liisa -lehden pääkirjoittaja Sanna Joku, jonka sukunimeä en nyt googlaa. Semmoinen hyvä kirjoittaja-Sanna: terävä ja tarkkanäköinen. Opettajanaisia. Mutta joo ihan jees ja kun Lapinlahden kulttuuritädit kirjallisuuspiirissä puhkesivat vuolaisiin ylistyksiin Sirpa Kähkösen romaaneista, ajattelin, että jospa te kullanmurut tietäisitte.

Sirpa Kähkösellä on vasemmistosympatioita! Teki mieleni hypätä Kaskikuusen kansalaisopiston pöydälle ja alkaa huutaa ääneen. Mutta enhän niin tehnyt, vaan nieleskelin niin kuin aina. Tunsin, että en kuulu joukkoon, vaikka mitä tekisin. Vaikka seisoisin päälläni, en pääse keskiluokkaan.

Niin. Koetin debytoida viime keväänä Taidemuseo Eemilin ystäviin. Ei onnannut ja se sitten siitä.

...

Sirpa Kähkösen 36 uurnasta arvelen pitäväni. Se on lukemieni ylistyskirjoitusten mukaan omakohtainen eikä niin etäännytetty. Kähkönenhän on sanonut jo kauan sitten, että hänen kaikkitietävä kertojansa on kuollut. Olen odotellutkin hänen kaikkitietäväisensä jos ei nyt ihan kuolemaa niin ainakin vaikenemista.

...

Toinen etäännyttävä kirjailija, josta en ole pitänyt kuin yhden kirjan verran, on Tommi Kinnunen. Tosin on pakko sanoa, että pidän hullun lailla siitä, kun hän sanoo olevansa mieluummin äidinkielen opettaja kuin kirjailija.

Tommi Kinnusen Neljäntien risteyksen sain joululahjaksi isoveli-Kostilta joskus kauan sitten. En ollut sitä lukenut, sillä siitä kirjoitettiin aivan liikaa. Sitä ylistettiin ja kehuttiin niin, että tympi. Koska isoveli kirjan minulle lähetti, oli se pakko edes avata.

Avasin ja luin pari sivua ja lumouduin niin, että upposin kirjaan saman tien. Ihaninta oli kirjan sisällä oleva ikään kuin sivukertomus Onnista, homoseksuaalista miehestä, joka muistaakseni joutuu tuomiolle. Kustantajan sivuilla Onnista sanotaan näin: "Sotasankari Onni etsii kaupungeista lyhyeksi jääviä, kiellettyjä onnenhetkiä."

Lopottia koetimme Matin kanssa kuunnella joskus avioliittomme huonoina vuosina autossa äänikirjana. Saattoi olla meillä cd:nä. Jassoo, Lopotissakin olisi ilmeisesti Vauva.fi -sivujen mukaan homotarina. Emme jaksaneet kuunnella Lopottia. Ehkä meillä ei juuri silloin onnistunut mikään yhdessä. Ehkä Hellä Vehmas punki Matin kalsareihin juuri silloin uudestaan ja roikkui kuvannollisesti munissa.

Lainasin oman pahvikantisen Lopottini Jehovan todistaja -sisarelle. Hän palautti sen jotenkin nyreänä ja antoi kiertelevän huonon lausunnon. Sekään ei innostanut ja vot kak, nyt tajuan, mistä on kyse. Kustantajan sivuilta taas siivu: "Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa omasta halustaan etelän yliopistokaupunkiin. Tuomas tahtoo täyttää vaatimukset ja odotukset. Salaa hän haaveilee omasta perheestä. "

En ihan tajua, miksi Tommi Kinnunen ei halua kertoa julkisuudessa enempää. Hän käyttää puolisostaan sanaa puoliso. Onko kyse taas siitä, että kirjanmyynti laskisi, jos puolisolla olisi etunimi?

Ei kertonut katuvansa löytyi jostain kierrätyshyllystä pokkarina. Pokkari on Kaivokoskella ja olen käyttänyt sitä tyhjien vesiämpäreiden säilytykseen keksimäni jakkaran jalan alla. Yksi jaloista on vähän lyhyt enkä keksinyt siihen mitään muuta.