Venäjän metsästyskirjailija Jouni Tossavainen haastatteli kielitieteilijä Janne Saarikiveä Kirjakantissa Kuopiossa lauantaina

”En ajattele, että Venäjä on sama kuin Putin tai Ukrainan sota. Ei Venäjällä ole yhtä suuntaa tai yhtä ajatusta. Venäjä on yhtä hyvin kaikki ne pikku kaupungit tai pikku kylät ja niiden asukkaat, jotka pitävät valtiota jonkinlaisena ylätason kehyksenä.”

su 19.11.2023

Toissa-aamuinen Ylen Aamun Jälkiviisaat sinetöi sen, että läksimme kuuntelemaan kielitieteilijä ja suomalais-ugristi Janne Saarikiveä Kuopion Kirjakanttiin. Tikkisen Hannele lähetti torstaina whatsappia siitä, että kirjailija Jouni Tossavainen keskusteluttaa Saarikiveä Kuopion kirjastolla lauantaina kello 14.30.

Tiesin, että Kirjakantti oli tulossa ja olin tahallani ollut lukematta ohjelmistoa. Ettei tulisi paha mieli. Viikolla oli kaikenmoista juoksua ja ajattelin, että viikonloppuna pitää vihdoin purkaa Rautavaaran Kaivikselta tulleet viimeiset purkamattomat nyytit.

Nyytit täyttävät huomenna kuukauden ja viikon. Aina kun jotain likapyykkikasaa raotan, alta löytyy uusi muuttopussi tai -kassi. Ehkä osa nyssäköistä lähtee avaamatta takaisin Kaivikselle sitten, kun sinne taas pääsemme.

Olin torstai-iltana alustavasti esitellyt Kuopion-kirjakanttimahdollisuuden Matille. Matti kuunteli vuosia sitten Kalle Haatasen tekemän Janne Saarikivi -haastattelun kirjasta Suomen kieli ja mieli. Minä luin kirjan niin perinpohjaisesti, että siitä lenteli sivuja ympäriinsä ja kannet irtosivat. Kirja on käynyt Marian kirjahyllyssä Vuosaaressa ja toin sen Lapinlahdelle pari vuotta sitten.

Nyt kirja - tai mitä siitä on jäljellä - lienee Rautavaaralla.

Saarikiven Suomen kieli ja mieli käänsi kaiken ympäri. Se merkitsee minulle edelleen aivomyrskyä. Suomen kielestä ja mielestä pääsin Kielen tajuun (toim. Irina Piippo, Johanna Vaattovaara ja Eero Voutilainen) ja aloin miettiä tosissani sitä, onko ihmiskunnalla olemassa jotain yhteistä alkukieltä. (Minusta vaikuttaa siltä, että saattaisi olla. Miksei olisi? Emmekös ole kaikki samaa alkuperää – samasta apinalajista kehittyneitä? Eikö olisi todennäköistä, että tarve selvittää joitain asioita monimutkaisemmin kehittyi ensin maantieteellisesti yhdessä paikassa ja sitten alkuihmiskielen kehittänyt yhteisö levittäytyi yhä laajemmalle ja laajemmalle.

Vähitellen yhteisöt eriytyivät toisistaan niin, että syntyi eri kieliä, eri kielioppeja ja erilaisia tarpeita sanoittaa asioita.

He, jotka menivät pohjoiseen, tarvitsivat lumelle omat sanansa. He, jotka asuivat aavikoilla, tarvitsivat hiekan eri muodoille omat nimityksensä. Tästä on jotain Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemassa. En nyt etsi kohtaa. Siinä kirjailija pääsee käymään ulkomaan reissullaan Shiva Naipaulin North and Westin mailla ja rinnastaa afrikkalaisessa bussissa nuokkuvat ihmiset kuhmolaisiin kirkossa nuokkujiin ja kun saa vierustoveriltaan banaanin, ajattelee, että sehän on kuin Nurmeksessa; eväät matkalla kuuluvat jaettaviksi.

Ihmisten perustarpeet ovat joka puolella samat. Termit vaihtelevat ja se vaihtelee, mikä missäkin ja minä aikakautena on tarpeellista kertoa, sanoa tai pukea sanoiksi.

…

Perjantaina aamulla katsoimme tavalliseen tapaan Matin kanssa Yle Aamua. Jälkiviisaissa puhuttiin tietenkin itärajan sulkemisesta eivätkä polkupyörät jääneet mainitsematta. Päätin, että menemme Janne Saarikivi -tilaisuuteen maksoi mitä maksoi – jääkööt pyykit, vallatkoon villakoirat talon – kun näin, miten Iltalehden politiikan toimittaja Kreeta Karvala ja Hurlumhei Ihhhhahhahhaanat vanhhhhhat talot ja niiden söpöt rakennustarkastajat -kirjan kirjoittanut Anna Perho tukehtuivat kaikkitietävyyteensä.

Heillä kun ei ole mitään suhdetta Venäjään – ei sukulaisia, ei ystäviä, ei mitään – eivät he ymmärrä, miksi jonkun suomalaisen pitäisi sinne edes matkustaa. Mitä asiaa jollakulla voi edes sinne olla?

Oli pakko kuunnella Karvalan ja Perhon puhkuminen uudelleen. Kirjoitan sen tähän auki:

Kreeta Karvala: ”(Venäjän) … ei kannata yhtään tehdä ilkeyksiä; meillä on kuitenkin oikeusvaltion keinoja, joilla voidaan näihin reagoida.”

Janne Saarikivi: ”Toivon kuitenkin, että oikeusvaltio olisi sellainen, joka mahdollistaisi omien kansalaistensa matkustamisen rajan yli.”

Kreeta Karvala: ”Siinä vaiheessa, kun on tilanne sellainen, että naapurissa ei käydä sotaa niin varmaan jokainen ymmärtää sen, että … (Anna Perhon innokas välihuuto: KYLLÄ!) … tarviiko sinne sotaa käyvään niinku maahan nyt … (alkoi takeltelu) … tarviiko sit, onko se muutenkaan se rajaliikenne niinku … joillekin se on ….niin kuin välttämätöntä.”

Anna Perho (leukaperät itsetyytyväisyydestä leveänä): ”Mitä me tässä priorisoidaan? Näitten ihmisten matkustusmukavuutta vai meidän omien kansalaisten turvallisuutta?”

Kreeta Karvala: ”… Ja ukrainalaisten tukemista.”

Anna Perho: ”NIIH.”

Janne Saarikivi aloittaa lausetta.

Toimittaja Anna Lehmusvesi vaiensi Saarikiven: ”Ehkä tähän voitaisiin pistää… pistetäänkö… pistetäänkö… pistetäänkö….”

Anna Perho sai sanoa viimeisen sanan ja veti kaiken leikiksi, lekker´peliksi: ”Ei kun nyt pannaan nyrkkeilyhanskat käteen!”

Kuulun inhoihin niihin ihmisiin, en halua kuulua Perhon ”omiin kansalaisiin”, joiden turvallisuudesta on huolehdittava.

…

Lauantaina ajoimme junalla Kuopioon ja juoksimme puolijuoksua Kuopion kirjastolle. Kirjaston ovella tuli vastaan ortodoksi-sosiologi-Petteri, joka ei harrasta tympeää hyvää päivää kirvesvartta -keskusteluja. Vaihdoimme kuulumiset elämistämme just siitä kohtaa, missä on kaikkein tuskallisinta.

Törmäsimme viimeksi juuri ennen koronaa taidemuseon edessä ja sillä aikaa, kun askelsimme Vuorikadun ylitse ja etenimme Kauppakatua, pääsimme kertomaan olennaisen. Yöllä tuli mieleen, että Petteri saattaa olla jonkinlainen Wim Wenders -enkeli (Berliinin taivaan alla).

Kun pääsimme kirjastosaliin, oli se miltei täysi. Jokunen hajapaikka oli keskellä, sivustalla kolme tyhjää ja järjestäjärouvasen huivilla merkitsemä paikka sekä eturivissä keskustelijoiden vastapäätä kaksi paikkaa.

Nielaisin. En ole vieläkään oikein toipunut vuoden 2014 Kuopion Tiedon jano -päivistä, jonne lennähdin myöhässä. Matti ja tytöt tiputtivat minut kyydistä Kuopion keskustassa ja jatkoivat firman työkeikalle Etelä-Kuopioon. Tietokirjapäivillä kävijät olivat menneet kukin mihinkin luokkaan kuuntelemaan tietokirjailijoita ja minä hätäpäissäni vain avasin yhden oven ja puikahdin sisään. Luokka oli täpötäysi ja tietenkin ovi luokan etuosassa, joten keräsin kaikkien katseet näyttävällä esiintulollani. Luokassa oli vain yksi paikka tyhjä. Juoksin siihen ja sitten vasta katsoin, mistä aiheesta luokassa on puhe. Opettajain korokkeella oli historioitsija Teemu Keskisarja ja oli aloittelemassa alustustaan Rukajärven tiestä.

Meinasin pinkoa karkuun. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Istuin, koetin rauhoittua ja lopulta pystyin kuuntelemaankin jotain. Keskisarja osasi kuvata elävästi sitä, millaiseen kamaluuteen neuvostosotilaat joutuivat kelvottoman sodanjohtonsa seurauksena.

Neuvostojoukot etenivät yhtä kapeata tietä. Oli pakkanen. Ei päässyt ympäri. Sotilaita kuoli kylmään. Varmaan sama kaaos on Ukrainan rintamalla nyt. Venäläisiä nuoria miehiä syötetään nykyäänkin luodinruoaksi. (Antti Hurskainen Image, essee 2.8.2023 Kuolinimoitukset yhdistävät suomalaisia tehokkaammin kuin Putous tai jääkiekon MM-kisat.)

Ajattelin, että jos kerta Tossa-Jouni keskusteluttaa gurua, uskallan johdattaa ujon mieheni salin eturiviin. Selviydyimme hengissä ja sain muistiinpanovälineet kaivettua esiin. Salin ovet menivät kuulemma kiinni. Osa jäi ulkopuolelle.

…

Keskustelun loppupuolella alkoi itkettää. Janne Saarikivi sanoi, että kun puhutaan Venäjästä, hän haluaisi puhua ihmisistä, joita Venäjältä tuntee, ystävistä, joita rakastaa ja kollegoista, joita arvostaa. Hän ei oikeastaan haluaisi puhua Putinista lainkaan. Harmittaa, että keskustelut laaditaan aina niin: Venäjä, Venäjä, Venäjä. Suomen ainoa uhka. Nato.

”En hyväksy tällaista kysymyksenasettelua. En ajattele, että Venäjä on sama kuin Putin tai Ukrainan sota. Ei Venäjällä ole yhtä suuntaa tai yhtä ajatusta. Venäjä on yhtä hyvin kaikki ne pikku kaupungit tai pikku kylät ja niiden asukkaat, jotka pitävät valtiota jonkinlaisena ylätason kehyksenä. Ihmiset elävät omaa elämäänsä ja koettavat pysytellä erossa valtiosta.”

”Missään nimessä kukaan ei halua ymmärretyksi ainakaan valtion juoksupoikana.”

”Ja jos joku joutuu sotarintamalle, koettaa selviytyä siellä mahdollisimman pienellä efortilla. Hengissä edes.”

”Mieluummin puhuisin komilaisista metsästäjistä, hantimummoista tai pienien Vienanjoen sivuhaarojen asukkaista, jotka mieltävät itsensä tsuudeiksi. ”

Se, että Venäjä ja Ukraina sotivat, on Saarikiven mukaan oikeastaan yhtä absurdia kuin, jos Suomi ja Savo sotisivat - tai Englanti ja Skotlanti.

Saarikivi ehti reissata Venäjällä kolmisenkymmentä vuotta tutkimassa suomalais-ugrilaisia kieliä. Hänen väitöskirjansa Substrata Uralica: Studies on Finno-Ugrian Substrate in Northern Russian Dialects käsitteli kuolleiden suomalais-ugrilaisten kielten jälkiä venäjän kielen pohjoisissa murteissa. Tutkimuksessaan Saarikivi pyrki kehittämään kuolleiden kielten tutkimuksen menetelmiä.

Saarikivi aloitteli väitöskirjaansa samaan aikaan, kun Putin nousi Venäjän johtoon: ”Ei ollut salaisuus silloinkaan, että ei Putin mikään demokraatti ole.”

Jonkinlainen käännekohta oli vuonna 2005 Fenno-ugristiseminaari Marin tasavallan pääkaupungissa Joškar-Olassa. Seminaaripaikoilla partioivat miliisit ja sotilaat. Seminaarin jälkeen uusnatsit hakkasivat tilaustyönä suomalais-ugrilaisen järjestöaktiivin - tai jonkun merkittävän henkilön, jonka nimestä en saanut selvää.

Samoin on käynyt Pietarissa, Jekaterinburgissa ja muualla Venäjällä. Janne Saarikivi pitää yhteyttä ystäviinsä, tuttaviinsa ja kollegoihinsa Venäjällä ja arvelee, että kukaan ei tiedä, miten laajalle FSB:n (Venäjän turvallisuuspalvelun) valvonta ulottuu.

”Kun Putin järjesti kutsunnat ja sai kasaan 200 – 300 000 sotilasta Ukrainan rintamalle, maasta pakeni 700 – 800 000 nuorta miestä. He lähtivät Suomeen, Saksaan, Tsekkeihin ja Gruusiaan.”

”Aika moni yliopistossa työskentelevä nainen on tietoisesti jäänyt maahan. Heistä on tärkeä, että joku edelleen opettaa mantsin kieltä tai tapaa mantsilaisia mummoja. He eivät lopeta työtään ennen kuin heidät tapetaan.”

Kuvataiteilija Reijo Kärkkäinen esitti Saarikivelle kysymyksen siitä, mitä on Uralin takana  - onko siellä muuta kuin hallitsematon Mongolia?

Saarikivi vastasi, että Venäjä on etnisesti hyvin moninainen. Hän vietti ennen koronaa jokusen tovin Jakutiassa ja heti, kun laskeutui lentokentälle ja ensimmäinen jakutialainen, jonka tapasi sanoi kuultuaan tulijan olevan Suomesta, että teillähän on Simo Häyhä. Häyhää pidetään Jakutiassa sankarina, sillä hän tappoi 500 venäläistä.

”En ole koskaan tavannut niin avoimia separatisteja kuin Jakutiassa. Kukaan ei sanonut vahingossakaan mitään hyvää Putinista."

Saarikivi pohti, että Venäjän hajoaminen Putinin jälkeen on myös mahdollista: ”Onhan Imperiumi ennenkin muuttanut muotoaan. Vuonna 1917 lähtivät Baltian maat ja Suomi. Neuvostoliiton hajottua 15 neuvostotasavaltaa. Kysymys kuuluu, kuka saa ydinpommit ja asevoimat? Imperiumi saattaa edelleen pitää otteessaan vasallivaltioitaan. Onhan Ranskallakin edelleen ote entisiin alusmaihinsa Pohjois-, Länsi- ja Keski-Afrikassa. Britanniakin haluaisi, että sillä olisi ote entisistä siirtomaistaan, mutta USA on ottanut sen aseman.”

Saarikivi otti esille Trumpin. Jos Trump valitaan USA:n presidentiksi, tullee aselepo. Lisäksi paljon riippuu Kiinasta. Esimerkiksi Jakutiassa on niin paljon luonnonvaroja, ettei Kiinan vaikutusta siellä voi olla ottamatta huomioon. Lisäksi Saarikivi mainitsi Tšetšenian ja sen Putinille lojaalin johtajan Razman Kadyrovin. Kadyrov on värvännyt tšetšenialaisia sotilaita Ukrainaan. Toisaalta Tšetšeniassa on vastarintaliike ja osa sotilaista on Ukrainan puolella.

Juhani Tanskin kysymykseen siitä, onko Venäjä maailman ainoa imperiumi, kuten valtamediassa on ilmeisesti annettu ymmärtää, Saarikivi vastaa: ”Ei ole. USA ja Kiina ovat myös. Turkkikin.”

Tanski muistutti kirjakanttilaisia siitä, että kun Gorbatšov lahjoitti Itä-Saksan Natolle, ETY-kokouksessa sovittiin, että Nato ei laajene itään. Saarikivi vastasi, että joo, Clinton teki joitain epämääräisiä sopimuksia Gorbatšovin kanssa ja lisäsi, että jos Baltian maat eivät olisi liittyneet Natoon, Venäjä olisi ottanut Tallinnan, Riikan ja Vilnan.

”Ukrainaan Venäjä uskalsi hyökätä.”, Saarikivi sanoi.

Saarikiven ja Tossavaisen keskustelu alkoi kielletystä r-sanasta. Toimittaja Ilpo Pajusen kaikki muut Maunulan kirjamessujen kirjailijahaastattelut kiellettiin, kun Pajunen oli käyttänyt Jukka-Pekka Pietiläisen haastattelussa r-sanaa. Sana liittyi Pietiläisen kirjaan Vihtori Kosola – mies ja myytti.

Keskustelun kysymysosiossa joku mies muotoili kysymyksen monipolveisesti. Hänen ajatuksenaan oli, että kun Saarikivi oli taajaan pohjustanut kielletyn r-sanan tulevan kaukaa historiasta – aluksi oli Kiovan Rusj, jota hallitsivat ilmeisesti skandinaaviperäiset soutumiehet, viikingit eli varjagit, miten voi olla mahdollista, että sanaa, joka tulee historiasta ja on alun perin ollut neutraali, ei saakaan enää käyttää.

Saarikivi perusteli nätisti, että tulee tietää, missä yhteydessä sanaa käyttää, mikä on kuulijan ymmärrys ja perustuvatko sanomiset keskinäiseen kunnioitukseen. Perustelu oli kyllä nätti, mutta hieman epäselvä.

Jos käyttää r-sanaa loukkaamistarkoituksessa, ei sitä mielestäni tietenkään saa käyttää. Jos historian tutkija käyttää sanaa kirjansa yhteydessä tai toimittaja juontaessaan kirjailijahaastattelua, tulee kummankin aistia omat sisäiset motiivinsa ja miettiä, onko asiayhteys oikea. R-sanassa ei saa kieriskennellä eikä sillä saa pornoilla. Tämän pitäisi olla selvää, mutta näköjään ei ole.

Puhun nyt kahden puoliksi venäläisen tyttären äitinä.

…

Yleisön joukosta joku nainen kysyi, oliko Janne Saarikivi lukenut Sofi Oksasen esseekokoelmaa Samaan virtaan. Putinin sota naisia vastaan. Saarikivi ei ollut lukenut ja hänen käsityksensä mukaan Oksanen kirjoittaa jotenkin korkeaputinistisesti ja abstraktiotasolla: Ikään kuin Oksanen ei tuntisi venäläisiä henkilökohtaisesti.

Ehkä vedän tässä mutkia suoraksi, mutta arvelen, että Sofi Oksasen esseekokoelma ei oikein tuo mitään uutta Venäjä-keskusteluun. Toki oi hyvä, että Oksanen Helsingin Sanomien haastattelussaan (HS 4.10.2023) kehotti ylläpitämään suhteita kirjailijoihin ja taiteilijoihin, jotka eivät ole Kremlin talutusnuorassa.

…

Jonkin aikaa kirjailija Tossavainen ja kielitieteilijä Saarikivi juttelivat siitä, lähtisivätkö sotimaan, jos Niinistöltä tulisi käsky. Saarikivi arvelee, että ehkä sotiminen ei olisi realistinen vaihtoehto, sillä hänellä on niin plösö vatsa (lisäys ma 2011.2023 Saarikivi käytti sanaa pötsi) ja näkökin huono, mutta propagandajoukoissa hän saattaisi olla tai haastattelemassa sotavankeja.

Saarikivi on sivari, mutta tämänhetkisen ajattelunsa mukaan olisi kannattanut kuitenkin käydä armeija, sillä hän suoritti siviilipalveluksensa akateemisessa tutkimuskeskuksessa ja sittemmin akateemista maailmaa on hänen tullut nähtyä enemmän kuin tarpeeksi.

Jos oikein tulkitsin Saarikiven rivien välejä, olisi armeijan käymisestä ollut hyötyä kielen tutkijankin kannalta. Kielentutkijan täytyy tietää muustakin elämästä kuin akateemisista ympyröistä.

Jouni Tossavainen palautti sotilaspassinsa samaan aikaan, kun erosi kirkosta. Krimin sodan alettua hän kysyi veljeltään, onko isän vanha ase tallessa. Keskustelu jäi tässä kohtaa jotenkin kesken ja meni huulenheiton puolelle; en saanut selvää, mitä Tossavainen tarkoitti.

Janne Saarikiveltä on tulossa täydennyksenä uusi essee vuonna 2016 kirjoittamaansa Long Play – hitaan journalismin juttuun Venäjästä Elämäni rajan takana. Long Play julkaisee jutun täydennysesseineen pienenä kirjana.

Kirjoituksessa Elämäni rajan takana Saarikivi kertoo, kuinka hän jo varhain ymmärsi isänsä Jyrki Saarikiven työskentelevän paikassa, jossa aikuiset valehtelevat työkseen. Valehtelu oli kuitenkin isänmaallista ja sen tarkoitus oli tuoda suomalaisille isänmaallista etua.

Jyrki Saarikiven ukki Santeri Saarikivi oli syntynyt Sortavalassa, työskennellyt Kuopiossa puuseppänä ja ollut täällä myös sosialidemokraattisen puolueen piirisihteerinä ja kansanedustajana. Santeri Saarikivi joutui punaisten vankileirille ja olisi kuollut siellä nälkään, ellei perhe olisi siirtynyt Helsinkiin ja toimittanut isälle lanttukukkoa.

Kielitutkija Janne Saarikivi sympatiseeraa savon kieltä. Hänestä on metkaa, kuinka savon kielellä pääsana ilmaistaan genetiivissä ja sen jälkeen verbikonstruktio on koloratiivirakenteinen. Se tarkoittaa deskriptiivistä pääverbiä ja välittömästi sen edellä samaa toimintaa neutraalisti kuvaavaa verbiä A-infinitiivin perusmuodossa.

Saarikivi antoi esimerkin: ”Hirven rötkäle juosta jolokotteli suon puturata pitkin.” Ääntämys ei mennyt ihan putkeen, mutta esimerkki hyvä ja kuvaava.

Jonkin aikaa keskustelu käväisi identiteeteissä. Jälkiviisaiden kommenteissa Saarikiveä sanotaan milloin vihervassariksi, milloin persuksi. Saarikivi kertoi värikkäästi, kuinka hänen on vaikea päättää, ketä äänestää.

Yllättävää oli, että Saarikivi tunnustautui identiteetiltään kristityksi. Tai ei oikeastaan ole. Mistähän minä tästä olen lukenut? Olisiko ollut keskustelukirjastaan Kari Enqvistin kanssa Ainoa mikä jää: keskusteluja siitä, mikä on tärkeää.?

Keskustelun loputtua kirjailija Tossavainen tyrkkäsi käteeni uusimman kirjansa Venäjän metsästäjät. En saanut sitä kirjastosta lainattuna alkuun, mutta jos luvassa on alkuperäiskansojen vanhoja metsästyspolkuja tai muuta sellaista, saatan innostuakin. Pitää päästä jollain keinon kirjan alun veijariromaanisävyn ohitse.