Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjät palkitsee lopuksi (osa 2, tulee vielä osa 3. Joskus.)

Monikerroksellinen, rönsyilevä, runsas, ärsyttävä pirulainen

su 17.11.2023

Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjät rauhoittuu lopussa. Viimeisissä osissa Pietari ja Annulirovano, mitätön on niin lyyrisiä kauniita jaksoja, että tekisi mieli itkeä. Romaanin viimeiset sivut nolostelevat vanhan miehen rakastumista ja hakasulkeista löytyvät lyyris-eroottiset jaksot ovat ihan toista Tossavaista, jota olen tähän mennessä lukenut. Koko elämässäni.

Päätin joskus, kun kirjailija Tossavainen aloitti blogspotissa Kuvaansa ja sanaansa, että kuorin tyypin kuin sipulin. Halusin löytää kirjailijan ytimen. Kyllä se siellä jossain oli, mutta kerroksia oli niin paljon, että vuosien varrella tuskastuin.

Voi olla, että tunteva Tossavainen on ollut runoissaan ja etenkin valokuvarunoissaan, mutta runoja en lue kuin veitsi kurkulla. Venäjän metsästäjissäkin oli muutama värssy, kuinkas muuten, ja huomasin aina, että jaksoin keskittyä ensimmäiseen riviin. Muiden rivien ylitse silmä vain liitti. Sitten komensin itseni lukemaan runon melkein kokonaisuudessaan, kun romaani oli kerta niin moniaineksinen.

Siitä löytyi bylinakin, kansanlaulu (s. 255). Varmaankin neuvostoajalta. Romaanissa oli myös Uku Kuratovin lintukeiton resepti (s. 270). Keittoon tulee naarasmetso, koppelo, ja pyy, vettä, suolaa ja perunaa.

Ensimmäisen kerran törmäsin reseptiin kaunokirjallisuudessa, kun luin estetiikan professorin Aarne Kinnusen Päätoimiseen elämän. Päätoiminen elämä oli jonkinlainen elämäkerta esseineen ja ruokaresepteineen. Tajusin, että jestas, näinkin on lupa kirjoittaa.

Pitää jostain kaivaa esille Tossavaisen viimeisin kuvarunoteos Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). Jospa saisin kiinni runoista kuvien avulla.

Lyyrillis-erotiikka hakasulkeissa

Venäjän metsästäjien lyyris-eroottiset jaksot ovat hakasulkeissa. Hyvä, että jaksoja on vähäsen ja vain pikantisti kirjan lopussa. Jos olisi ollut koko kirja täynnään lyyrillistä erotiikkaa, olisin paiskonut romaanin seinään.

Kotimaisten kielten keskuksen sivuilla sanotaan, että hakasulkeilla lainauksen sisällä voidaan osoittaa myös lisäystä tai kommenttia, jonka kirjoittaja tekee alkuperäiseen tekstiin. Tossavainen ei ole käyttänyt tavallisia kaarisulkeita. Hän halunnee korostaa sitä, että jaksot ovat lisäyksiä.

Romaanin seesteinen loppu tulee yllätyksenä, ihastuttavana sellaisena. Ei verta ja suolenpätkiä. Luulin ensin, että kielitieteilijä Janne Saarikiven oloinen tulkki-Jussi jää kyydistä Pietarissa ja luulin, että viimeinen havainto pussi(housu)-Jussista on, kun tämän todettiin kirjassa jo oksentaneen makkarat Nevaan.

Tikkurilan asemalla oli kuitenkin vielä mukana huivipää, joka ei ollut ihan varma, oliko samaa mieltä, mitä hiljainen Timo sanoi: ”Laskeutuiko Jumala junasta juuri tälle asemalle” (s. 370)

Kominmaalla seikkaillut kolmikko vain saapuu eristyksissä lennolla koti-Suomeen ja tuntee helpottavaa ihastusta kaikesta. Tikkurilan asemalla, josta lähtee yhteysjuna Makkarakaupungista Hoksopolikseksi muuttuneeseen kaupunkiin, on R-kioski: ”Ärrälle, sanoin, sillä seisoimme tutun ja turvallisen kioskin edessä. Siltä sen tuntui, vaikka ei tiennyt, mitä hyvää siellä tällä kertaa myytiin.” (s. 370)

Opas-tulkki-Jussi poistuu romaanista hyppäämällä Pasilan junaan. Minäkertoja Pekkana toivottaa hänet tervetulleeksi pohjoisen suuntaan, mutta arvelee samalla, että Jussi matkustaa lähiaikoina vain Polinansa syliin. Polinan kohtalosta on maininta kirjan viimeisessä osassa, kuten muidenkin Venäjän-seikkailulla tavattujen tovereiden.

Kaikkea mahdollista

En innostunut Venäjän metsästäjistä lainkaan jo valmiiksi, kun viime keväänä kirjallisuuden ja kaiken taiteen contessa Adelaide de Saint Erasmo lähetti whatsappissa kuvan kollega-Tossavaisensa uusimman romaanin kannesta.

Oli lauantai 11. maaliskuuta ja seisoin Lapinlahdella Väärnin ulkoilualueen tiedotuskyltin edessä. Aurinko paistoi terävästi emme olleet muuttaneet takaisin Kaivokoskelle, joten minulla oli aikaa samoilla pitkin kirkonkylää ja haaveilla Taidemuseon ystävien perustamisesta ja yhdistyksessä toimimisesta.

Metsästysromaani, voi pyhä jysäys, ajattelin, ja whatsappasin takaisin, että enpä ole kuullutkaan.

Hiljennyimme whatsappissa sen ääreen, miksi Jouni Tossavainen on niin vaikeaselkoinen. Emme löytäneet vastausta, mutta lähetin myöhemmin sähköpostissa de Saint Erasmolle esseisti Matti Mäkelän Hesari-arvion Kuohareista.

Mäkelä arveli, että Tossavaisen kiemuraiset ajatuspolut ovat seurausta savonkielisyydestä. Länsimurteen puhuja kirjoittaa suoraviivaisesti: syy ja seuraus. Kling ja klong. Savonkielisen lauselogiikan kulku alkaa jostain ja päätyy joko lavennukseen tai vieläkin laajempaan kaareen.

Venäjän metsästäjissä kirjailija-runoilija Tossavainen on hionut äärimmilleen lauseen, joka kertoo kokonaisia historioita pääsanan määreissä. Tossavainen haistattaa pitkät toimittajakoulutettujen ammentamille kielikritiikeille tai kalikkaprosaisteille, jotka pitävät viittä määritettä lauseen pääsanalle ehdottomana ylärajana. Määriteketjuissaan hänellä on kalevalainen runonlaulun poljenta alkusointuineen: ”Komean komilaisen ylenmääräinen ystävyys…” (s. 308)

Tossavaisen johtotähti ei ole kirkas läntinen ajatus, vaan kummallinen mutkamatka mielen syvyyksiin ja välillä sivupoluille. Jos haluaa Venäjän metsästäjistä kaiken, se pitää lukea useamman kerran. Sitä pitää lukea loputtomasti.

Ties monennella lukukerralla tajusin vasta, miten Tossavainen poisti Jussin romaanista: lähettämällä tämän Tikkurilan asemalta paikallisjunalla Pasilaan. Kun olin sen selvittänyt, jäi vaivaamaan, missä vaiheessa romaania mukaan tuli Anatoli Gugov ja taas piti selata taaksepäin.

Anatoli ilmestyi kuljettajaksi sivulla 138. Hän tervehti ensin komiksi Tšolöm ja sitten sanoi savoksi Päevee. Turkkilaisen painijan näköinen oli oppinut suomea kielikurssilla Kuopiossa niin hyvin, että syntymästadilainen Jussi ymmärsi häntä paremmin komiksi (s. 138).

Tossavainen heittelee pitkin kirjaa vanhoja suomalaisia sanoja, kuten ronkka ja parma. Näiden selitykset etsin tähän joskus. En nyt. Myöhemmin. Ehkä ensi kuussa. Muitakin kiinnostavia sanoja Venäjän metsästäjstä löytyy, kuten ihmettelyä molosta.

Anatoli Gugov vei suomalaiskolmikon veljensä Ukun Kuratovin luokse. Tarinaan liittyi löyhästi komilainen runoilija Ivan Kuratov (1839 – 1875). Uku-veli oli saanut runoilijalta toisen nimensä. Luojan kiitos, että on olemassa nettiin sujahtavia taskunauriita. Piti puhelimen wikipediasta tsekata, kuka Ilja Kuratov oli. Sen lisäksi, että hän oli ensimmäinen kominkielinen runoilija, hän kehitti komin kieliopin.

Kirjassa oli myös absurdi ja irrallinen pätkä, runoilija Ilja Elia Jermakovista. En saanut selvää, onko Jermakov todellinen vai viittaako johonkin.

Romaanissa piipahtelee porukoita eikä aina perustella, miksi. Runoilija Sulo L. Siilo ei suo kolmikolle Pietarissa yösijaa luonaan ja sitten on omituinen Annan kuoro. Annan kuoro laulaa kolmikon toiselle puolelle Volgaa. Piipahtelijat jäävät välillä vähän irrallisiksi.

Alkoi ärsyttää ihan toden teolla, että Tossavainen tuntui pyörittelevän Komin tasavallan duumaedustajan Dmitri Gusevin sukunimeä. Gus tarkoittaa hanhea ja Gusevin, kusettajan, monologissa mykistyneille suomipojille mainitaan lokki, joka ammutaan Tšehovin näytelmässä suoraan ja edestä.

Novoimperiumin viimeinen presidentti on myös ammuttu otsalaukauksella.

En saa millään selvää, joutuiko kolmikko kuin kynityt kanat orrella odottelemaan Komin sisäministeriön vai Ohranan ja KNR:n talon odotushuoneessa. Romaanin osion Ust-Sysolk toisessa luvussa kuvataan ensin, millainen on Komin tasavallan sisäministeriön edessä olevia lippuja ja sitten sitä, että Ohranan ja KNR:n talon edessä ei ollut lippuja lainkaan.

Tossavainen liu´uttaa kerrontaa kohtauksesta ja paikasta toiseen niin, että jää epäselväksi, missä kohtaa on siirtymä. Gusev-luku alkaa sisäministeriön liputuksesta, mutta teksti käy viereisen rakennuksen pihalla ja sitten suomalaiset istuvat jo odotushuoneessa.

Jospa sitten ollaan sisäministeriössä, kun kerta kolmikkoa puhuttelee Dmitri Gusev. Samanniminen on wikipedian mukaan komilainen duumaedustaja, mutta Venäjän metsästäjät tapahtuu tulevaisuudessa. Lienee Komin johtaja. Entisen johtajan haudallakin tuli käytyä.

Joka tapauksessa Gusev kuulustelussaan ottaa esille kaksi muutakin suomalaista Pekkaa. Heidät on vihitty Novoimperiumin bisneslogiikan mukaisiin käytäntöihin onnistuneesti. Olin liimannut sivun 157 sivuun vaalean vihreän liimaliuskan kysymysmerkein: Pekka Viljakainenko? Toinen Pekka voisi olla Ervasti. En muita Venäjä-Pekkoja keksi.

Pekka Ervasti ei profiloidu erityisesti Venäjä-Pekaksi, mutta muistan Maaseudun Tulevaisuuden lehtikonsernin Metsälehdestä lukeneeni Pekka Ervastin Venäjän-metsästysreissulta. Tai Viron. Joka tapauksessa jossakin entisen Neuvostoliiton alueella Ervasti on käynyt.

Viiksi-Vallu-Gusev muistuttaa, että Novoimperiumin viimeinen presidentti lahjoitti Pyhän Stefan Permiläisen tsasounaan ihmeitä tekevän ikonin. Tämäkin lienee viittaus johonkin keisiin. Ei ihan aukene nopealla googlauksella. Tahkolla on kyllä venäläisen Putinin hierojan rakennuttama Kristuksen kirkastumisen tsasouna ja Pekka Viljakaisella Joroisten turistirysässään Gregorios Voittajan tsasouna.

Komin tasavallan pääkaupungin Ust-Sysolskin nimi on vuodesta 1930 lähtien ollut Syktyvkar. Syktyvkar tarkoittaa Sysola-joen kaupunkia. Tästäkin on viittaus Venäjän metsästäjissä (s. 140). Ilmeisesti Novoimperiumissa on palattu nimitykseen Ust-Sysolskiin eikä kuljettaja Anatoli suostunut käyttämään sitä. Ust-Sysolks ei ole komilainen muoto kaupungin nimestä.

Dmitri Gusevin monologi toi muistuman Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljesten Suurvisiirin ja Jeesuksen keskustelusta. Tosin suomalaiskolmikko oli Gusevin puhuessa hipi hiljaa ja Gusev puhui itsekseen.

Veijariromaani, junaromaani, kansatieteellistä kuvaus ja rakkauskertomus

Kun aloitin Venäjän metsästäjiä, minulla oli kuva siitä, että kyseessä on vähän niin kuin veijariromaani, humoristinen hupailu kolmesta suomalaismiehestä Kominmaalla. Olihan romaani alkupuoleltaan sitäkin.

Ensin ajettiin junalla, sitten matkustettiin Volgaa pitkin lautalla, rymistettiin Komiin autonröttelöllä ja palattiin takaisin Pietariin. Romaanissa oli heti alkupuolella lainehtiva keskustelu Hemingwaysta, joka ei suostunut matkustamaan Venäjälle, koska ei osannut kieltä. Keskustelu merkiksi siitä, että kirjailija Tossavainen oli kartalla ja tietää kyllä, että lukevat kansalaiset saattavat Venäjän metsästäjiä lukiessaan läimäistä otsaansa ja huudahtaa: ”Miksi taas tämmöinen – onhan Rosa Liksom jo kirjoittanut Hytti nro kuuden.”

Minäkertoja Pekkana väittää nähneensä Liksomin Vaunu nro 6:n ja peukuttaneensa sille Facebookissa (s. 68). Parissa kohtaa romaaniin marssitetaan Ville Haapasalo, jolla sydän on voisulaa (s. 161), mutta joka kuitenkin on ollut kulttuurivaras, ja Sofi Oksasen Puhdistuskin tuli mainittua (s. 145) minäkertojan pohtiessa naisen asemaa Novoimperiumissa.

Rönsyjä, rönsyjä ja toisaalta runsautta. Venäjän metsästäjät voi lukea useampaan kertaan ja aina löytyy uutta, jota ei ensimmäisellä kerralla huomannut.

Ansojen rakentamista ja muita eräperinteitä

Jos lopun lyyristelyt olivat Venäjän metsästäjissä ihquinta, toisiksi ihaninta ja rauhoittavaa oli itse metsästyskuvaus, kun herrat vihdoin pääsivät Komiin ja Pomodinoon. Komin luonnosta puuttui kyllä nätti heleys. Järviä ei ollut. Oli vain joki. Närettä seurasi näreen perään, mutta silti kokemus eksymisestä metsän peittoon, oli Pekalle käänteentekevä. Hirvenkin hän kohtasi, mutta ei ollut varma, oliko se sittenkin mielen heijastuma, hiisi.

Romaanissa tuli pikakelaus Komin metsästäjäkansan perinteeseen ja mytologiaan. Toistensa vastakohtia olivat koivu ja kuusi, poro ja karhu. Koivu ja poro ovat feminiinejä, ne viittasivat taivaaseen. Kuusi ja karhu maahan. Esimerkiksi tuvan uuni tuhkineen kuului miesten maahan, ja sen takia uuniluutaa kutsuttiin karhun käpäliksi (s. 243 – 244).

Mykät suomalaiset istuivat nuotiolla ja miettivät kuusta pitkäkuituisena sellupuuna. Suomessa puut kaadetaan ajoissa jopa hautausmailta, sillä vanhassa hautausmaakuusikossa pitää muuten rukoilla kypärä päässä, jotta kaatuva puuvanhus ei paukkaa päälakeen. Myös kuusikon suhinalta on hyvä suojautua (s. 244) korvanapein ja hyvällä musalla.

Metsästysosiossa miehet rakensivat ansoja ja Tossavainen on pannut hiljaisen Timon sanomaan, että pyy kituu loukussa ilmeisesti pidempään kuin minkin suussa. Tossavainen osoittaa yleisesti tunnustetuissa hokemissa ristiriitaisuuksia pitkin matkaa: ”Ilmiselvästi minkin ja muita turkispetoja saa vapauttaa eläintarhoilta kokonaisen lauman, Minkkihän ei tapa metsän pörröjä, vaan elää pyhällä hengellä tai itikoita syömällä.” (s. 247)

Tossavainen jatkaa: ”Vaan minkä takia saamelaisen lankojen virittely lumisessa vaivaiskoivikossa näytti niin luonnolliselta? Miksemme ole kuulleet tämän eräperinteen sensurointivaatimuksesta Utsjoen, Inarin ja Enontekiön seuduilla, jossa alkuperäiskansan ansapyynnillä oli merkitystä sivuelinkeinona pääelinkeino poron syödessä jäkäläkankaat kivikoksi?”

Venäjän metsästäjistä löytyy kyseenalaistuksia ja kritiikkejä. Tossavainen ei paljoa perusta hokemista, joita meille tarjoillaan ensin päivän mittaa uutisissa, sitten television aamukeskusteluissa ja illalla kulttuuriohjelmien syventävissä analyyseissä.

Kirjailija arvostelee yhtä lailla kolonisaatiota Venäjän pikku kansojen parissa kuin Suomessakin. Hän vittuilee niin Suomalais-ugrilaiselle Etnopuistolle kuin Novo-Mordvaan rakennetulle Ugrilehdolle, jonne ensimmäiset palmut on jo istutettu (s. 132). Tuliko tässä kohtaa terveisiä Kuopion Väinölänniemen palmuille?

Kirjailija yhdistelee suurin piirtein samaan lauseeseen globaalia kritiikkiä niin Komista Kiinaan matkaaville puutavarakuormille kuin viittauksia Kuopioon suunnitteilla olleeseen/olevaan sellutehtaaseen. Makkarakaupunkiin hän kauhuskenarioi Mondin ja kiinalaisrahoituksella tänne rakennetaan maailman suurin sellutehdas.

Välillä Tossavainen analysoi Neuvostoliiton jälkeistä Venäjää. Hän huomaa, että todelliselle demokratialle oli aikaikkuna auki kahden vuoden ajan (1991 - 1993). Novoimperiumissa suunnitellaan Moskovan yhdyskuntajätteiden rahtaamista Komiin. Hanke toisi työtä rakennusvaiheessa ja jättiläiskaatopaikan vartijoille.

Minäkertoja Pekkana

Monessa kohtaa minäkertoja on Venäjän metsästäjissä Pekkana: ”Sen verran snobi Pekka olin jo silloin, että tarkistin paitojen värin sopivuuden arkipukuun…” (s. 144) Heti ensimmäisellä sivulla oli sivupersoonalla veikistelyä: ”Pekkana otin vastaan palautteen asiallisesti, henkilökohtaisesti purin hammasta; en unohtaisi naureskelijaa. … Palkanmaksajan housuilla istuttiin nuotioon, ja sille tulipalokiireelle sai sitten irvistellä aikansa se, joka tunsi minut mukavana Pekkana.” (s. 7)

Kirjoitin jo vuonna 2020, että kirjailija Tossavainen liukenee romaanihenkilöihinsä. Taistelevissa metsoissa olin löytävinäni kirjailijan itsensä Ferdinand von Wrightin rengistä ja Venäjän metsästäjissä minäkertoja on niin useasti Pekkana, että arvelen kirjailijan hämäävän. Ehkä kirjailija onkin hiljainen tarkkailija, Timo.

Venäjän metsästäjissä on kehyskertomuksena ja Venäjän-matkan motiivina kertomus Koskikartanosta ja eronneesta Pekka-aviomiehestä, joka oli joutunut solmimaan pakkoavioliiton, kun tytär Maria oli ollut tuloillaan jo pitkällä.

Kirjassa mainitaan vaimon petos. En saa oikein selvää, mikä petos on. On jokin ranskaa puhuva Sophia, jonka kanssa vaimo karkaa ja viihtyy Bilbaossa. Enkä tietenkään saa selvää, miksi Bilbao siihen tupsahti. Vaimo ja Sophia on ripoteltu niin moneen kohtaan romaanissa, että Bilboan selvittämiseen menisi ikä ja mielenterveys.

Joka tapauksessa Pekka-polo ei Venäjän metsästysreissulla muuta ajattelekaan kuin avioeroa. Ei ihan siltä tunnu, mutta kaksi lausetta paljastaa paljon (s. 145): ”Parvekkeen kaiteessa kaksi rautaputkea kuin vanha aviopari, omalla raiteellaan kumpikin odotti toisen ruostumista. Ja heti kun toisen putki toisen putki katkeaa, puoliso romahtaa.”

Tämä on koskettava huomio pitkästä avioliitosta. Rinnakkain, kannattelemassa.

Luin Venäjän metsästäjien viimeisen osan Annulirovano, mitätön rauhoittuneen vanhan miehen puhelemisena. Minäkertoja elää vapaaehtoisessa maanpaossa ja viimeistelee lopullista raporttia: ”Elämääni täällä ihmettelen ihmisen kokoisesta kapeasta raosta, koska hyvä ei ole missään.” (s. 384)

Eikö olekin vapauttavaa olla Annulirovano, mitätön? Voi hyväntahtoisesti naureskella Hänelle, jonka näkee sienessä, lumen tuoksussa, neulasen nokassa ja kuulee maiseman hiljaisuudessa (s. 386). Antaa Hänen kaikessa rauhassa etsiä elämänsä ihanampaa saalista, ohitella vaihtoehtoja kuin pujottelukeppejä.