Kaikki loput kirjat

Satu Rämö on paskaa, no ei ihan kaikki - Rämön islantilaisen elämän kuvaukset ovat kivoja

ke 22.11.2023

Aamulla kävin journalismin Adelaide de Saint Erasmon kanssa lyhyen ja ytimekkään keskustelun whatsappissa. Kun sain silmäni aamulla auki, oli puhelimessa odottamassa käsky.
"Lue Sami Vainion kolumni!" (klo 7.38)
"Ootas luen." (klo 7.41) Koetin saada tabletin ottamaan yhteyttä Savon Sanomiin. Ei onnistunut. Wifi halusi jotain salasanaa. Ährätessä meni muutama minuutti ja sain vain aikaan sen, että tabletti meni jonkinlaiseen virransäästötilaan. Luin kolumnin puhelimesta.
"Herraisä! Olipa hyvä! Just noinhan se on." (klo 7.48) Ja saman tien toinen perään: "Hieno analyysi ja kitetytys!" (klo 7.49)

Sami Vainio kirjoitti Mieliteosta. Otsikko oli melko mieto: Mieliteko on luultavasti melko tyypillinen EU-hankkeeksi (SS, kolumni ke 22.11.2023), mutta teksti tiukkaa ja yhtä aikaa maltillista. Jotenkin lakonista ja sitten koshhhh viilto: "Tämä kehittämispakko, tai hankehumppa, on julkisten varojen käytön moraalikadon pimeässä ytimessä."

"Mieliteon jatkokausi sai tuosta vain 4,6 miljoonan euron rahoituksen", Sami Vainio tuumaa ja sitä minäkin kovasti ihmettelen. Syyskuun alussa Savon Sanomissa oli Liisa Kauppisen perusteellinen juttu hankkeesta ja sen jälkeen kovapalkkaiset hankehenkilöt käynnistivät kuuluvan valituksen siitä, kuinka jutusta oli jätetty jotain olennaista pois.

Juu, oli jätetty. Esimerkiksi se olisi kiinnostanut kovasti, mihin miljoonat hävisivät. Ei kai vain nettisovelluksen kehittämiseen? Nimittäin hankkeeseen osallistuneet saivat kuukaudeksi maksutta käyttöönsä hyvinvointiapin.

Kuukaudeksi? Maksutta? On tulossa tai on kehitetty maksullinen appi. Niinkö?

Pian Facebook täyttyi Hyvästä Uutisesta. Se oli Mieliteon päätösseminaari. Voi kiesus, mitä hyminää. Homma todella haiskahti. Ja kuinka paljon koulutetuille hankepalkkalaisille maksettiin siitä, että kävivät "halailemassa ohikulkijoita Sokoksen kongissa"?

Minäkin olisin halunnut töihin moiseen hankkeeseen. Kiva olisi ollut halailla ohikulkijoita Kuopiossa ihan palkan kera.

Tuli mieleen yrityspöhisevä Kasvu Open. Yrityksiä oli kasattu sankka joukko sparrattavaksi ja sparrausta varten piti täyttää kaikenmoista tavaraa johonkin nettialustalle. Samaisella alustalla olisi pitänyt etukäteen verkottua toisten yritysten kanssa ja kun koittivat varsinaiset sparrauspäivät, kuulin sivusta, kun Finnveran varmaankin korkeapalkkainen rahamassien päällä istuva nainen lässytti Matille kuin vähänjärkiselle.

Lätilätilää. Sitä emännän kanssa vähän yrityskennellään, juu. Työnsin firman hallituksen puheenjohtajan läppärin ääreltä syrjään pientä väkivaltaa käyttäen ja asetin vihaisena punoittavan naamani kameran eteen. Otin tiukan katsekontaktin Finnvera-naiseen ja sanoin, että tässä puhuu TOIMITUSJOHTAJA.

(Eemääntä, voi vittu! Emäntä-sana kuulostaa ihan emättimeltä ja jos mies puhuu vaimostaan emäntälökkänänä, on varmasti seksi pariskunnan väliltä loppu.)

Seurauksena oli Finnveran naisen paskahalvaus ja vähän aikaa nikottelua sekä änkytystä. Muutaman minuutin ajan keskustelimme eri rahoitusvaihtoehdoista ja sitten vipsss. Aika loppui. Se siitä Kasvu Openista. Parin vuoden kuluttua Kasvu Open taas lähestyi meitä.

Tällä kertaa piti lähteä Jyväskylään tapaamaan Herra Konsultti Jotakuta ja piti täyttää jokin sata miljoonaa kysymystä tekevä nettitietojutska. En vittuillakseni arvostellut kapitalismia, vaan täytin nettikaavakkeet asiallisesti. Istuin hyvän tovin Jyväs Pakari Lievestuoreen kaikuvassa lounassalissa ja nautin samalla lounaani.

Jyväskylässä jossain teräs-lasi-betonikolossissa minua odotti persoonallinen konsultti, joka sanoi, että äh, niistä nettikaavakkeista viis ja kaivoi esille hurmaavan manuaalisen muistikirjansa. Esitin samat asiat, joita olin nettiin ährännyt eräänlaisena performancena ja konsulttiherraa nauratti.

Hän oli itsekin melko pienyrittäjä. Oli juuri tullut auraamassa kotitalonsa lähitienoilta. Heppu oli tehnyt elämässään muutakin kuin vetänyt hyviä hilloja EU:n rahoituksella jonninjoutavien nettiohjelmien kanssa painimalla.

Ja se, mitä tyyppi tarjosi, olisi ollut just sitä, mitä me tarvitsemme: "Strategiset valinnat, kilpailuedun terävöittäminen, asiakkuuksien ja arvoverkostojen kehittäminen sekä myynnin menestystekijöiden luominen ovat haasteita joihin haluan asiakkaitteni kanssa luoda toteutuskelpoisia ratkaisuja."

Rahoituksen saamiseen tai edes liiketaloussuunnitelman päivittämiseen, jolla hakisimme rahoitusta, ei meillä vain ole rahaa. Joten se siitä. Mutta mukava oli tavata. Ehkä jonain päivänä taivaasta meidän firmaan putoaa rahasäkki - ja rahahan tulee rahan luokse.

Nauratti ihan kuset housussa, kun haimme rahoitusta kerran - en muista, mihin - konsulttihan sen rahan olisi lopulta saanut, jotain piti kehittää, jotta firman talous tulisi parempaan kuntoon eli saisimme vahvan taseen, jolla lähestyä bisnesenkeleitä; emme saaneet edes rahoitusta konsultin lompakon lihottamiseen, koska taseemme oli niin huono.

En ymmärrä tätä. Jos taseemme olisi hyvä, ei meidän tarvitsisi kehittää toimintaamme, jotta saisimme taseemme paremmaksi.

Päivät, jotka sain

Istun Lapinlahden kirjastossa ja olen palauttamassa tänne joitain kirjoja. Pelkään, että kirjaston kirjat sulautuvat omiini. Eilen kirjoitin pitkästi Janne Saarikiven esseestä sekä kirjeenvaihtokirjasta Ainoa, joka jää Kari Enqvistin kanssa.

Ulla-Maija Paavilaisen ja Katarina Westin yhdessä kirjoittama Päivät, jotka sain tuli käsiteltyä tylysti. Oli kiire. Kiireessä tulee vain kusipäisiä lapsia. Minussa puhuu Beverley Skeggsin chav nyt. Kirja sai Tietokirjailijoiden palkinnon ja hyvä niin.

En ole segmentoitu kirjan lukija. Minulla ei ole syöpää. Lupaan lukea kirjan suopeammin, jos saan syövän.

Nyt luin siitä kummankin elämäkerralliset osuudet tarkahkosti. En pitänyt kirjan alusta. Siinä Ulla-Maija Paavilainen tunnelmoi italialaisella hautausmaalla, jonne kuolleella ystävättärellä oli tapana tulla koirien kanssa kävelylle.

Jokin kirjassa mättää. Paavilainen kuvailee, maalailee, tuoksuttelee ja aromisoi. Silmäni alkoivat lipua tekstin ylitse mihinkään pysähtymättä. Maalailun päätteeksi tulee onneksi muutaman kerran töksähtäen: No entäs tää mun risotto tai suomalainen leipätiskin tyttö kysyy rahvaanomaisesti: Mitäs sulle? Tai SEKSI SEKSI SEKSI SEKSI!

Ehkä liirumlaarumia töräysten välillä olisi voinut vähentää? Miksen pidä tällaisista lauseista: "Hän pilkkaa omia raskaita tunteitaan kepeästi sipaisten?" Tässähän on ah, vastakohtaisuuksien tanssia! Mi´ tunne, mi´ paatos! Kylläpä on rouva Me Naisten päätoimittaja pusertanut.

Terä puuttuu, särmä puuttuu. Tällainen olisi hyvää Katarina Westin sisaren Annen korteissa ja kirjoituspöydän alusissa. Niissä on niin ihquja kuvia ja voimalauseita. Vaaleanpunaisia ruusuja ja suklaahippusia ja hunajakakkusia. Oikeasti tykkään niistä ja niiden avulla löysin Katarina Westinkin.

Kirja kertoo, että italialaisen miehen kanssa on vaikeata. Että elämä ei olekaan somefiltteröityä pastellia, kukkakimppuja ja kanan kaakatusta. Yksityiskohdat vaikeuksista puuttuvat. Ulla-Maija Paavilainen ei uskalla mennä pinnan alle eikä ihon alle.

En tajua, miksi.

Jospa seuraavassa kirjassa Ulla-Maija Paavilainen raottaisi hieman enemmän salaisuuden verhoa: "Olen viimein ymmärtänyt, että Katariinaa ja minua yhdistää erakkouden kokemus. Itse jouduin oppimaan sen lapsuudessani, kun perheeni asui kaukana muista, tasaisen lakeuden keskellä, jossa mielikuvitus oli ainoa keino paeta tylsyyttä. Siitä jäi jäljelle pysyvä sivullisuus ja omituinen irrallisuuden kokemus: tapahtuvatko asiat minulle, vai jollekin hahmolle, jonka olemusta en tunnistanut muuten kuin kirjaamalla sen paperille?" (s. 50)

Kiinnostavaa muuten on, että Katarina West kamppailee alituiseen rahapulan kanssa ja hänellä on apunaan puolalainen lastenhoitaja. Tosi kurjaa. Niin kyse on luokkakokemuksesta. Italialainen yläluokka on yläluokka, ei voi mitään. Yläluokassa on hienojakoiset säännöt.

Nyt on pakko hypätä Lopottiin, sillä huomenna jatkan ratkaisukeskeisen psykoterapian opiskelua. Olen jo aloittanut oppikirjan Psykoterapiat ja ensimmäisenä siinä on kuvaus psykoanalyysistä.

Lopotti

Luin Tommi Kinnusen Neljäntien risteyksen vähän ajatuksella, että pakko lukea, kun sankariveljeni Kosti Sorjonen oli sen minulle lähettänyt syntymäpäivälahjaksi. Kehuttu romaani oli juuri niin hyvä kuin oli kehuttukin. Se ansaitsi kaiken saamansa suitsutuksen.

Pian ryntäsin ostamaan Lopotin cd-levyinä. Ajattelin, että meillä Matin kanssa olisi jotain yhteistä, jos kuuntelisimme sen. Ehkä Lopotti pelastaisi jopa raunioituneen avioliittomme. Ei pelastanut. Yle Areena pelasti. Itse asiassa Kalle Haataisen ohjelmat pelastivat.

Aloin arvella, siihen tosin meni monta vuotta vielä, ainakin viisi, että mieheni kauniiden kasvojen alla olikin joitain aivotoiminnaksi laskettavia tapahtumia.

(Vitsit, että lauantaina olin ylpeä hänestä. Matti kalasti kielitieteilijä Janne Saarikiven puheesta sanan virka ja piti Kirjakantti-tilaisuuden jälkeen minulle esitelmän uusimmasta virka-sanaan liittyvästä tutkimuksesta. Eilen illalla Matti mietti, pitäisikö meille ostaa Peter Frankopanin Silkkiteiden kakkososa ja odottaa kuumeisesti, että saan kuunneltua Mauno Koiviston Venäjän idean. Meille tulee oikeasti vielä hauska loppuelämä.)

Jotenkin uuvahdimme Lopotin alkuun. Tommi Kinnunen kuvasi sokean naisen kokemusta, mutta hänen päänsä sisään kirjailija ei päästänyt. Nyt kun kirjakaverini luki pohjoisen kautensa takia Kinnusen Ei kertonut katuvansa, sanoin, että minulla on se pokkarina, mutta olen käyttänyt kirjaa tyhjien vesiämpäreiden varastoimiseen käyttämämme jakkaran lenksaavan jalan alla.

Sitten lueskentelin kaikkea Kinnuseen liittyvää netistä. Luin jostain, että Lopotissa onkin sisällä nuoren syrjäseudulta syntyisin olevan nuoren homomiehen kasvutarina. Olin, että häh, miten en ollut sitä tajunnut ja aloitin Lopotin uudestaan. Olin hankkinut sen kirjanakin enkä päässyt puusta pitkään.

Kyllähän Kinnunen päästi sokean tädinkin pään sisään, mutta ae että tykkäsin kasvutarinasta. Tuomaksen ja Oskun suhde on perinteinen. He haluavat lapsen. Tämä oli niin ihanata, että teki mieli alkaa itkeä:

"Tuomas ei ole koskaan ollut onnellinen, sillä se on hänelle liian vahva sana. Nyt hän on elämäänsä usein tyytyväinen. Hän on oppinut, ettei ihmissuhde ole kuin työpaikka, jossa tärkeää on olla edukseen ja tuoda itseään esille. Rakkautta ei tarvitse lunastaa. Riittää, että on avoin ja paljas ja luottaa siihen, että toinen pelaa samalla puolella kenttää. Vain olemalla vahva silloin, kun omat voimat eivät riitä. Ajatus yhdessä vanhenemisesta tuntuu hyvältä. Heistä tulisi joskus charmantti vanha pari." (Tommi Kinnunen Lopotti s. 298)

Kinnusen kerronta muistuttaa ranskalaisen Édouard Louisin kerrontaa kirjassa Muutos: metodi. Louis osoittaa lämpönsä jotenkin suloisen pienieleisesti. Lämpö ei tunnu reaktionmuodostamiselta. You know - sitä ollaan nyt opiskeltu psykoterapiaa.

Psykoanalyyttinen kirjallisuustutkimus kiinnostaisi. Pitääpä katsoa Rutakko-verkosta, missä ainoa opus, jonka aiheesta täältä löysin, on. Veikkaan, että Iisalmessa. Eipäs olekaan koko Rutakossa, vaan on Vaarakirjastoverkossa ja Joensuussa.

Hyvä tietää. Pitäisi varmaan ensin tsekata, mitä Paul Austerin romaaneja kirjassa on käytetty pohjana ja lähteä sitä tietä. En käy nyt varaamaan kirjaa Juuan kirjastoon. Sitten vasta, kun olemme taas Vaarakirjastojen ulottuvilla.

Päähenkilö on epäluotettava kertoja

Kohta, jossa Tuomas kertoo Sinille, miten tapasivat Oskun kanssa, nyrjäyttää aivot. Piti lukea tarkasti ja ainakin kolme kertaa, mistä oli kyse. Kirjan toinen päähenkilö, Tuomas, osoittautuu epäluotettavaksi kertojaksi - ja vähän julmaksikin.

Lisäksi kohdassa tulee esille se, mitä on usein käynyt homoystävieni kanssa. Lopotissa Tuomaksen ystävä, Sini, odottelee ensin, että Tuomaksen ja Oskun suhde päättyy, mutta kun se ei päätykään, Sini alkaa taas pitää yhteyttä. Ystävyyden hiipumista tarkoitan tässä, kun homomies alkaakin seurustella. Lopotissa nainen on se, joka luo etäisyyden.

Minulle on käynyt ainakin kolme kertaa niin, että ystävä, homomies, on ensin hyvä ja läheinen ystävä ja sitten kun menee ikään kuin sisälle homoyhteisöön, jättää heteroystäväpiirit. Se on ollut tuskallista ja tuntuu edelleen kipeältä, vaikka esimerkiksi Purhosen Lasse on ollut kuolleena jo 14 vvuotta.

Koen useasti tulleeni jätetyksi. Ystävänä.

Enkä tiennyt, että edellisen sukupolven homot vannoivat vapaan rakkauden nimiin eivätkä oikein tunnu hyväksyvän nuorten parien lapsentekohaaveita.

Pakko mennä. Kohta tulee kiljuva nälkä. Palautan kirjastoon myös Matti O. Huttusen Psykiatrin palaset. Se oli hyvä ja avartava. Opettajamme suositti sitä ja harmittaa, että kirja ei ole kirjareflektiolistalla.

Kirjailija Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjiä aion lukea illalla jokusen sivua. Ehkä alan kirjoittaa siitä heti ja etenen luvuissani niin, että luen jonkin matkaa ja kirjoitan merkinnän. Luen taas ja kirjoitan merkinnän. Kirja tuntuu niin miesmiesmieskirjalta, että en vain pääse siihen sisään. Veijarikerronnan sävy häiritsee ja mieshajut. Ollaan Siperian junassa ja kengät haisevat. Miehet haisevat juustolle.

Minusta Venäjä ja venäläiset junat ovat aina haisseet ihanalle. Leonidin hiki haisi samalle kuin meidän iskän hiki. Tätä ihmettelen. Eikö insestitabun mukaan pitäisi valita lasten siittäjä, jonka geenit olisivat mahdollisimman kaukana omista - siis hajukin?

No, minäpä olen alkanut epäillä, onko meitin iskä mun iskä ollenkaan. Nauroin yhtenä päivänä, kun katsoin Sorjosten serkkukirjaa. Kaikki "lukeneistoon" kuuluvat Sorjoset (tai sukuun äitinsä kautta kuuluvat) ovat isopäisiä ja järkyttävän likinäköisiä. Ainakin sen perusteella olen Sorjonen.

Ai niin Satu Rämökö paskaa? Dekkarinsa varmaankin ovat sarjatuotannollisesti tuotteistettuja haavikkolaisia muovituoleja, mutta tykkäsin kovasti, kun kuuntelin pari Rämön ensimmäistä Islannin-elämäkuvausta.

Jouni Tossavaisen kirjailijan päiväkirjassa on kuvaus Kirjakantin Kriittisestä runoillasta. Siellä oli Rämön paskuus tuotu esille voimakkaassa sävyssä: "Jos Rantama on analyyttinen kriitikko, niin Arttu Seppänen on impressionistinen kirjoittaja ja puhuja. Hyvä keskustelupari, jota Heiskanen komppasi niin, että Kirjakanttiklubin yleisö sai nauttia Seppäsen suusta irronneesta arvostelusta, jota ei julkaistaisi missään: Satu Rämö on paskaa."

Seppänen on heppu, joka suikaloi Kiira Korven runokirjan Hesarissa. Hyppää vaan! -runokirja vilahti jossain kirjaston tyrkytyspöydällä. Pidän edelleen Korven runosta, jossa on Ikean ruuvi. En enää pääse lukemaan arvostelua, jossa ruuviruno mainittiin Aamulehdestä. Ilmeisesti minulle tuli Ruutu+:n tilaajalahjana Aamulehti silloin, kun Matti Kuusela runokirjan arvosteli.